Ei ihmisiä havaittavissa – olioiden äärellä mediataiteilija Laura Rämön kanssa
Pauliina Heinänen Laura kiteyttää teoskokonaisuutensa tiedotteessaan: ”Imitoiden, virraten, leikkien, sopeutuen, kömpelösti kompuroiden ja muotoaan muuttaen, elämä järjestäytyy uudelleen. Ja uudelleen.” Kuvittelen tekstin ja käymämme keskustelun pohjalta näyttelyssä esillä olevan uuden teoksen, mikä tuntuu sopivalta, sillä se on mediainstallaatio elämän kuvittelusta ja ajasta.
Työn tekemisen maaperällä – väsyneen taiteilijan kysymyksiä
Pauliina Heinänen Tunnen suunnatonta väsymystä. Vaikka vaikenisin, en pääse pakoon voimassa olevia rakenteita, jotka vaikeuttavat ammattini toteuttamista. Olen uupunut puhumaan oikein, muotoilemaan lauseeni pitämään yllä illuusiota. Perustelemaan jatkuvasti koko olemassaolollani sitä, miksi saan tehdä tätä työtä ja miksi se on merkityksellistä, miksi tarvitsen palkkaa kuten muutkin. Ja jos olen jo nyt, 29-vuotiaana, väsynyt, mitä se kertoo tästä alasta?
Tapahtumia luonnoskirjassa
Laura Konttinen Toisinaan keskustelen itseni kanssa eräänlaisen salakirjoituksen avulla. Keskustelu on usein turhauttavaa ja poukkoilevaa kuin improvisoitu paritanssi ilman säestystä. Kumpikaan osapuoli ei välttämättä tiedä, mitä toinen oikeastaan tarkoittaa. Tarkentavia kysymyksiä ei voi esittää, sillä keskustelukumppani on jo kaukana menneessä – tai tulevassa.
Neiti Silence – keskustelu taiteilija Essi Maaria Orpanan kanssa
Laura Konttinen Työskentelin Essi Maaria Orpanan kanssa parisen vuotta samassa kellarissa Otaniemessä. Kellari oli Aalto-yliopiston entinen kemianlaboratorio, joka jollain vippaskonsteilla järjestettiin muutamien vihaisten taideopiskelijoiden työtilakäyttöön.
Ohikatsomisia
Pauliina Heinänen Äiti, sinä et koskaan nähnyt minua sitä kiviseinää vasten. Katselit auringon paahtamia hiuksiani letillä, ja sitä lapsenpyöreää alastonta vartaloa, joka oli merivedestä pehmennyt. Se sointui kauniisti harmaata kiveä vasten. Käskit minut selin kameraa kohti, kokeilin kiven pintaa sormenpäällä, sen pinnassa kasvoi jäkälää. Siitä hetkestä jäi vain se valokuva, minä materiana, osana sitä täyttä ja samalla tyhjää kuvaa, joka koristaa kotialbumiamme. Ei ole mitään sen kuvan ulkopuolella, ei hetkeä, jossa olisit katsonut kohti.
Ruumiinlöytämispäivä
Laura Konttinen Eräänä tasaisen harmaana iltapäivänä päätän lähteä joen rantaan. Olen matkannut eräässä amerikkalaisessa pikkukaupungissa jo useamman viikon ja alkanut kyllästyä sen idyllisiin talorivistöihin ja trimmattuihin, helteen uuvuttamiin nurmikoihin. Kartan mukaan kaupungin halki kulkee North River. Se näyttää mutkittelevan hautausmaan vierestä pahaenteisesti kuin muinainen jättiläiskäärme. Ehkä joki on tuonenvirta, jonka alkulähde sijaitsee syvällä kalmankylmässä pohjolassa, ja jonka hyiseen nieluun joutuvat sielut huuhtoutuvat jäljettömiin armottoman nopeasti.
2.2.2021
Pauliina Hei muistatko miten me päädyttiin just uumeneen? Mulla jäi työhuoneelle ne meidän brainstormaus-muistiinpanot.
Laura Muistan et tehtiin niit nimilistoja. Siitä oli kuva ehkä drivessä, löytyy ne paremmatki nimet niinku Meilläkin on asiaa
Palmikko
Pauliina Heinänen Kodissani on iso, valkoiseksi maalattu 50-luvun kaapisto, jossa säilytän suurinta osaa omaisuudestani. Sen keskimmäisellä ylähyllyllä, nitisevän oven takana, on turkoosi, kulmista kulunut säilytyslaatikko. Laatikon uumenissa piileksii pienempi rasia, suorakaiteen muotoinen ja metallista hitsattu. Tuon pienemmän laatikon kiiltävä metalli kätkee sisäänsä hiuspalmikon, joka kuului minulle.
Keppejä ja kissankarvaa – keskustelu taiteilija Mari Hallapuron kanssa
Laura Konttinen Muutaman viikon taivuttelun jälkeen Mari on viimein suostunut haastateltavakseni. Tunnen Marin jo yli kymmenen vuoden takaa taidekouluajoilta, jolloin turhauduimme yhdessä taiteen tekemisen kriiseihin milloin mistäkin syystä.
Uumen
Pauliina Heinänen Uumenessa asiat saavat alkunsa, kytevät ja kypsyvät. Olennaista on jakaminen. Täällä katseemme kääntyy yhdessä teosten sisäpuolelle, prosessia kohti.
uumen 