Keppejä ja kissankarvaa – keskustelu taiteilija Mari Hallapuron kanssa

Muuta­man viikon taivut­te­lun jälkeen Mari on viimein suostu­nut haasta­tel­ta­vak­se­ni. Tunnen Marin jo yli kymme­nen vuoden takaa taide­kou­lua­joil­ta, jolloin turhau­duim­me yhdes­sä taiteen tekemi­sen kriisei­hin milloin mistä­kin syystä. Nyt Mari on yksi tuotte­liaim­pia tunte­mia­ni taitei­li­joi­ta ja pitää näytte­lyi­tä hurjaan tahtiin. Olemme kokoon­tu­neet katta­ma­ni kahvi­pöy­dän ääreen, ja yritän ladata iPadii­ni toimi­vaa äänitys­so­vel­lus­ta. Tilan­ne on yhtäk­kiä kovin viral­li­nen, ja keskus­te­lu alkaa hihit­te­lyn merkeissä. 

Laura Kontti­nen: No niin, ajatte­lin, että voitai­siin keskus­tel­la taitees­ta, noin niin kuin sinuun liittyen. Kerrot­ko vähän taiteel­li­ses­ta proses­sis­ta­si? Teoksis­sa­si yhdis­tät usein arkie­lä­män asioi­ta ja maise­mia oudol­la taval­la toisiinsa.

Mari Halla­pu­ro: Kuten monel­la taitei­li­jal­la, työsken­te­ly­ni on erakko­mais­ta. Jos teen taide­gra­fii­kal­la teossar­jan, usein siinä on lähtö­koh­ta­na jokin ihan havain­toon perus­tu­va kuva. Kun jatko­työs­tän sitä kuvaa sarjak­si, työsken­te­ly muuttuu sisään­päin käänty­neek­si. Tarina alkaa ottaa muoto­aan havain­toon perus­tu­van kuvan pohjal­ta. Otan välil­lä kuvia esimer­kik­si digipok­ka­ril­la. Kuka käyttää enää digipok­ka­ria? Minä. Print­taan ottamia­ni kuvia musta­val­koprint­te­ril­lä. Kun musteet on lopus­sa, tulee hyvin viitteel­li­siä kuvia, mistä lähteä eteen­päin. Ne ovat lähtö­koh­tia teoksiin. Esimer­kik­si olen tehnyt tarkoi­tuk­sel­la retken tuttui­hin maise­miin Lappa­jär­ven Pyhävuo­rel­le, josta nämä teoksis­sa­kin näkyvät metsä­ku­vat ovat. 

LK: Oliko Pyhävuo­ri siis henki­lö­koh­tai­ses­ti merki­tyk­sel­li­nen paikka?

MH: Joo, muistan paikan lapsuu­des­ta. Ihmet­te­lin­kin äidil­le, miksi on niin kultai­sia muisto­ja siitä paikas­ta, vaikkei siellä käyty­kään kovin usein. 

Olen joskus pohti­nut, että työni ovat kauhean sisään­päin käänty­viä. Olen mietti­nyt, että puhuu­ko ne muille niinkään mitään samaa asiaa kuin minul­le. Mitä sanon muille, jos käännyn taiteel­li­ses­sa työsken­te­lys­sä itsee­ni päin? 

Mutta! Nytpä käännän kelkka­ni tässä sisään­päin käänty­vyy­des­sä. Ihminen on ihminen, ihan kuin kaikki muutkin. Ja ihmisel­lä on oma aisti­mus­pii­ri ja suhteel­li­sen saman­lai­sia kokemuk­sia maail­mas­ta. Ehkä ihminen ymmär­tää ihmis­tä, jossain määrin? Joten vaikka tekisi erakko­na töitä, niin voi luottaa siihen, että joku ihminen jossain näkee tässä tekemäs­sä­ni työssä sellai­sen nyans­sin, mikä peilau­tuu hänes­tä itsessään.

Parhaim­mil­laan kuvat vaan synty­vät proses­sin aikana. Työstän useam­pia taide­gra­fii­kan laatto­ja saman­ai­kai­ses­ti. Aiheet yhdis­ty­vät proses­sin aikana, vaikka alussa on usein selkeä kuva. Nytkin teen laatto­ja, joista oli ensin selkeät ideat. Mutta ei ne toimi­neet kerta­kaik­ki­ses­ti. Sitten otin yhden laatan, ja pläts! Jokin kanava aukesi. Sitä ennen tuli 20 huonoa vedos­ta ja kolme keske­ne­räis­tä laattaa, eikä ne johta­neet mihin­kään. Sitten päästin irti siitä alkui­deas­ta. Tulee hölmö­jä ryöpsäh­dyk­siä, jotka voivat olla hausko­ja. Niihin haluai­sin tarttua enemmän.

LK: Eli kokei­lul­la on iso osa, etkä välttä­mät­tä suunnit­te­le teoksia kovin valmiiksi?

MH: Joo. Siinä vaihees­sa, kun huomaa, että hylky­jä on enemmän kuin varsi­nai­sia teoksia, niin ottaa­han se päähän. Sitten vaan tekee lisää. 

LK: Miten taiteel­li­nen proses­si­si on omasta mieles­tä­si muuttu­nut vuosien varrel­la? Muiste­len taide­kou­lua­joil­ta, että teoksis­sa­si oli aika erilai­sia kuva-aihei­ta kuin nykyään. Läsnä oli vahvas­ti pahuus ja pyhyys. Ehkä ne ovat vielä­kin, vain eri tavalla?

MH: Jos mietin vaikka sitä mitä tein Tampe­reel­la silloin piene­nä, ja sitä mitä nykyi­sin, niin ehkä on konkreet­tis­ta aikuis­tu­mis­ta tapah­tu­nut. Tärkeim­pä­nä kehityk­se­nä pidän sitä, että löysin oman välinee­ni, johon rakas­tuin. Työsken­te­ly­pro­ses­si kulkee oman välineen kautta. Tulee välineen sisäi­siä oival­ta­mi­sia ja hurmiotiloja.

Pyhyys ja pahuus – en tiedä, ovatko ne kokonaan kaikon­neet, mutta käsit­te­ly on pehmen­ty­nyt. Ehkä ne vielä nousee pintaan jossain kohtaa. Mutta teema ei enää tarken­nu mihin­kään spesi­fiin asiaan, vaan se voi tulla kaiken katta­vas­ti esiin vaikka pehmei­nä metsäkuvina. 

LK: Kertoi­sit­ko lisää omasta välinees­tä­si? Mikä sai sen tuntu­maan omalta?

MH: Pääasial­li­set työsken­te­ly­me­to­di­ni ovat taide­gra­fii­kan perin­tei­set syväpai­no­tek­nii­kat. Käytän työsken­te­lys­sä­ni kuiva­neu­laa, viiva­syö­vy­tys­tä ja mezzo­tin­toa. Yhdis­te­len näitä, jotta saan kuvan näyttä­mään siltä, miltä haluan.

Laatal­ta paperil­le siirty­mi­nen on sellai­nen jännä väliti­la. Ensin teet laatan, levität värin, ja sitten se siirtyy paperil­le. Tietyt päätök­set pitää tehdä jo ennen kuin työstät laattaa. Tämä taide­gra­fii­kan välil­li­nen luonne tekee sen, että ajatus­pro­ses­si tapah­tuu hitaan työsken­te­lyn aikana. Kun ensin työstät laattaa, sehän on peili­ku­va. Sitten se kuva siirtyy paperil­le ja näyttää vähän toisel­ta kuin laatal­la. Siinä on semmoi­nen jännit­tä­vä omanlai­sen­sa tila, kun työsken­te­let ikään kuin näkymät­tö­mis­sä. Kuparin pinta kiilte­lee, ja joudut vähän hakemaan, miltä se viiva näyttää tässä valos­sa, heijas­te­le­maan sitä valon­pilk­kee­seen. Miltä näyttää kokonai­suus? Sitä ei tiedä, ennen kuin sen painaa. Onko jälki painu­nut tarpeek­si syvään laatal­le? Onko syövy­ty­sai­ka toimi­nut ja ollut sopiva, onko tullut virhei­tä työsken­te­lys­sä… Nekin valitet­ta­vas­ti näkyy usein vasta, kun otat ensim­mäi­sen vedok­sen ja rupeat tekemään korjausliikkeitä. 

Mielin kovas­ti noihin vanhan­ai­kai­siin teknii­koi­hin. Tuo mezzo­tin­to­kin on tässä jokunen vuosi sitten tullut mukaan kuvioi­hin. Kyllä taide­gra­fii­kas­sa muutkin välineet kuin nämä syväpai­no­tek­nii­kat kiinnos­ta­vat. Oma työti­la on raken­net­tu niin, että pystyn siellä tekemään näitä teknii­koi­ta ja oma työsken­te­ly on sujuvaa ja mukavaa. 

LK: Olen huoman­nut, että olet viime aikoi­na ryhty­nyt myös tekemään pieniä instal­laa­tioi­ta kepeis­tä, höyhe­nis­tä ja sen sellai­sis­ta. Miten näin on päässyt käymään? Olet taide­graa­fik­ko! Puhuit tästä uudes­ta alueval­tauk­ses­ta lähiös­ha­maa­ni-termil­lä. Mitä se tarkoittaa? 

MH: Kanavoin näissä keppi­ju­tuis­sa mun sisäis­tä luola­mies­tä eli primää­ri-Maria! On siinä ehkä joku sellai­nen muodon rikko­mi­nen ja esittä­mi­sen tavan muutos, vaikka arvos­tan­kin perin­teis­tä tapaa esittää taide­gra­fiik­kaa kehyk­sis­sä ja paspik­sis­sa. En ole kuvan­veis­tä­jä, niin kai siihen liittyy ITE-taide, luola­mies­tat­si ja jonkin­lai­nen shamaa­ni­hen­ki, että lähtee leikki­mään kielle­tyl­lä alueella.

No joo, ehkä lähte­nyt vähän lapases­ta­kin tämä homma. Näytin yhdel­le taitei­li­ja­kol­le­gal­le, kuvan­veis­tä­jäl­le, tekemää­ni höyhen­kep­piä – missä oli siis keppi ja höyhen – ja hän sanoi vain, että nytpä ollaan semmoi­sen alita­jui­sen ryöpyn äärel­lä, että…  Se oli varmaan kohte­li­aas­ti sanottu.

Se lähiös­ha­maa­ni-sana tuli vain mieleen, kun rupesin kerää­mään keppe­jä ja kissan­kar­vo­ja. Kerroin­ko, kun meidän kissan turkki oli niin takus­sa, että se piti ajaa? Siitä lähti semmoi­nen huopa­laas­ta­ri. No, minähän olin niin urpo, että vein sen kissan­kar­va­huo­van sitten työhuo­neel­le! Olin jo vienyt sinne pyöräl­lä Järven­pääs­tä puoli­tois­ta­met­ri­siä keppe­jä. Törmäi­lin puihin­kin niiden kanssa. Esitte­lin sen kissan­kar­va­huo­van kaikil­le työhuo­ne­ka­ve­reil­le ja kysyin, että voiko sen viedä näytte­lyyn. Ja ne sanoi, että voi kai sen viedä.

LK: Onko se tulos­sa nyt osaksi jotain näyttelyä?

MH: Mietin, että laittai­sin sen yhteen oksaan kiinni. Se näyttää vähän piene­läi­men taljal­ta. Yksi työhuo­ne­ka­ve­ri ehdot­ti sitä myös kaina­lo­kar­va­li­säk­keek­si avajaismekkoon. 

LK: Millai­nen on työpäi­vä­si työhuoneella? 

MH: Työti­la­ni on Keravan Saviol­la Klondy­ke-talos­sa. Aamul­la keitän ensin kahvin. Keitän yleen­sä muille­kin, vaikkei siellä olisi ketään. Odotan, että joku muukin tulee. Sitten katse­len, mihin jäin eilen. Ai tähän, onko paperia kostu­mas­sa vesial­taas­sa… Sitten teen vaan töitä. Sitten lähden kotiin.

LK: Onko ikinä sellai­nen olo, että työpäi­vä on nyt pulkas­sa? Vai onko kello vaan jossain vaihees­sa tarpeek­si paljon? Koetko semmois­ta, että ”jes, nyt olen saavut­ta­nut kaiken, mitä halusin”?

MH: Ei ole koskaan semmois­ta tunnet­ta. Ei kai hyvänen aika! Olen onnel­li­nen rutii­neis­ta. Saatan herätä aikasin, mutta menen vasta yleen­sä aikai­sin­taan kymme­nel­tä työhuo­neel­le. Mutta illal­la on jumppia. Joudun siksi kiiruh­ta­maan pois. Joskus on muita työpäi­viä opetus­hom­mis­sa. Silloin, kun ei ole palkka­töi­tä luvas­sa työvii­kol­la, niin on se onni, että saa nysvä­tä työhuo­neel­la omassa hiljai­suu­des­saan. Tai no, eihän siellä hiljais­ta ole … kuunte­len yleen­sä joko true crime- tai huumo­ri­podcas­te­ja ja synkkää musiikkia.

LK: Siirry­tään sitten Keravan työhuo­neel­ta mieli­ku­vi­tus­maa­il­maan. Sinut on valit­tu mieli­ku­vi­tus­re­si­dens­siin, onnek­si olkoon! Annan sinul­le kuvitel­lut puitteet taitei­li­ja­re­si­dens­siin ja haluai­sin, että teet nyt lonkal­ta teossuunnitelman. 

MH: Onko pakko?

LK: Tässä liikkuu hyvät mieli­ku­vi­tus­ra­hat! Mieli­ku­vi­tus­re­si­dens­si on kommuu­ni­hen­ki­nen kerros­ta­lo Helsin­gin Malmil­la. Residens­si­jak­so kestää kaksi viikkoa. Sinun lisäk­si residens­sis­sä on minima­lis­ti­nen video­tai­tei­li­ja ja virkkaa­va tekstii­li­tai­tei­li­ja. Kahden viikon aikana teet teoksia näytte­lyyn lähei­seen teolli­suus­ti­laan, jossa toimii autokor­jaa­mo. Autokor­jaa­mo sponso­roi materi­aa­le­ja: voit käyttää sieltä kaikkia osia ja maale­ja. Mukana­si on myös omia välinei­tä. Grafii­kanpräs­si löytyy. Voit myös hyödyn­tää video­tai­tei­li­jaa ja tekstii­li­tai­tei­li­jaa. Milla­sen teosko­ko­nai­suu­den teet?

MH: Haastat­te­li­jal­la tuntuu olevan valmis suunni­tel­ma tähän teokseen. Hän voisi avata sitä? Tuota noin. Ensim­mäi­sek­si kaikki­han sooloi­lee omilla alueil­laan, ei tässä nyt mihin­kään yhteis­työ­hön ruveta! Ei vaan! Saako niitä ihmisiä käyttää materiaalina?

LK: Kyllä, mutta tässä maail­mas­sa on myös polii­se­ja ja oikeuslaitos.

MH: Aivan. En kyllä kerkeä kahdes­sa viikos­sa tehdä mitään. Ajatustyötä.

LK: Ei tarvit­se olla hieno lopputulos.

MH: Prässi kiinnos­taa. Luulta­vas­ti en käytä autokor­jaa­mon osia, omia välinei­tä vaan. Tyhjen­nän sen tilan. En ole näin luova, että keksi­sin lennos­ta vaan. Teokset voisi käsitel­lä autokor­jaa­mon kuole­maa. Laura, ahdis­taa! Tämän kysymyk­sen aiheut­ta­mas­ta ahdis­tuk­ses­ta teen teossarjan. 

Kai me tehtäi­siin joku yhteis­veis­tos sen tekstii­li­tai­tei­li­jan kanssa ja siihen proji­soi­ta­siin sen video­tai­tei­li­jan teoksia. Se on tehty auton osista, niin kuin tämä haastat­te­li­ja viitteel­li­ses­ti antaa ymmär­tää. Me tehdään niistä hahmo. 

LK: Mikä on näytte­lyn nimi?

MH: Total Empti­ness of Thoughts.

LK: Jaksat­ko vielä keskittyä?

MH: Katson vain Reittiop­paas­ta, miten pääsen äkkiä pois täältä.

Mari Halla­pu­ro (s. 1985, Alajär­vi) on järven­pää­läi­nen taide­graa­fik­ko, joka on valmis­tu­nut kuvatai­tei­li­jak­si Tampe­reen ammat­ti­kor­kea­kou­lus­ta 2010 ja Kuvatai­teen maiste­rik­si Kuvatai­dea­ka­te­mias­ta 2012. Halla­pu­ron teoksia on esillä yksityis­näyt­te­lys­sä Galle­ria G:ssä Helsin­gis­sä syksyl­lä 2021.

www.marihallapuro.com / insta­gram: @mari.hallapuro