Haastattelu

Keppejä ja kissankarvaa – keskustelu taiteilija Mari Hallapuron kanssa

Laura Konttinen

Muutaman viikon taivuttelun jälkeen Mari on viimein suostunut haastateltavakseni. Tunnen Marin jo yli kymmenen vuoden takaa taidekouluajoilta, jolloin turhauduimme yhdessä taiteen tekemisen kriiseihin milloin mistäkin syystä. Nyt Mari on yksi tuotteliaimpia tuntemiani taiteilijoita ja pitää näyttelyitä hurjaan tahtiin. Olemme kokoontuneet kattamani kahvipöydän ääreen, ja yritän ladata iPadiini toimivaa äänityssovellusta. Tilanne on yhtäkkiä kovin virallinen, ja keskustelu alkaa hihittelyn merkeissä. 

Taidegraafikko Mari Hallapuro (kuva: Laura Konttinen)

LAURA KONTTINEN: No niin, ajattelin, että voitaisiin keskustella taiteesta, noin niin kuin sinuun liittyen. Kerrotko vähän taiteellisesta prosessistasi? Teoksissasi yhdistät usein arkielämän asioita ja maisemia oudolla tavalla toisiinsa.

MARI HALLAPURO: Kuten monella taiteilijalla, työskentelyni on erakkomaista. Jos teen taidegrafiikalla teossarjan, usein siinä on lähtökohtana jokin ihan havaintoon perustuva kuva. Kun jatkotyöstän sitä kuvaa sarjaksi, työskentely muuttuu sisäänpäin kääntyneeksi. Tarina alkaa ottaa muotoaan havaintoon perustuvan kuvan pohjalta. Otan välillä kuvia esimerkiksi digipokkarilla. Kuka käyttää enää digipokkaria? Minä. Printtaan ottamiani kuvia mustavalkoprintterillä. Kun musteet on lopussa, tulee hyvin viitteellisiä kuvia, mistä lähteä eteenpäin. Ne ovat lähtökohtia teoksiin. Esimerkiksi olen tehnyt tarkoituksella retken tuttuihin maisemiin Lappajärven Pyhävuorelle, josta nämä teoksissakin näkyvät metsäkuvat ovat. 

Hämärä, 2020, viivasyövytys, mezzotinto, 50 x 40 cm

LK: Oliko Pyhävuori siis henkilökohtaisesti merkityksellinen paikka?

MH: Joo, muistan paikan lapsuudesta. Ihmettelinkin äidille, miksi on niin kultaisia muistoja siitä paikasta, vaikkei siellä käytykään kovin usein. 

Olen joskus pohtinut, että työni ovat kauhean sisäänpäin kääntyviä. Olen miettinyt, että puhuuko ne muille niinkään mitään samaa asiaa kuin minulle. Mitä sanon muille, jos käännyn taiteellisessa työskentelyssä itseeni päin? 

Mutta! Nytpä käännän kelkkani tässä sisäänpäin kääntyvyydessä. Ihminen on ihminen, ihan kuin kaikki muutkin. Ja ihmisellä on oma aistimuspiiri ja suhteellisen samanlaisia kokemuksia maailmasta. Ehkä ihminen ymmärtää ihmistä, jossain määrin? Joten vaikka tekisi erakkona töitä, niin voi luottaa siihen, että joku ihminen jossain näkee tässä tekemässäni työssä sellaisen nyanssin, mikä peilautuu hänestä itsessään.

Parhaimmillaan kuvat vaan syntyvät prosessin aikana. Työstän useampia taidegrafiikan laattoja samanaikaisesti. Aiheet yhdistyvät prosessin aikana, vaikka alussa on usein selkeä kuva. Nytkin teen laattoja, joista oli ensin selkeät ideat. Mutta ei ne toimineet kertakaikkisesti. Sitten otin yhden laatan, ja pläts! Jokin kanava aukesi. Sitä ennen tuli 20 huonoa vedosta ja kolme keskeneräistä laattaa, eikä ne johtaneet mihinkään. Sitten päästin irti siitä alkuideasta. Tulee hölmöjä ryöpsähdyksiä, jotka voivat olla hauskoja. Niihin haluaisin tarttua enemmän.

LK: Eli kokeilulla on iso osa, etkä välttämättä suunnittele teoksia kovin valmiiksi?

MH: Joo. Siinä vaiheessa, kun huomaa, että hylkyjä on enemmän kuin varsinaisia teoksia, niin ottaahan se päähän. Sitten vaan tekee lisää. 

Mari Hallapuro vedostamassa (kuva: Laura Konttinen)

LK: Miten taiteellinen prosessisi on omasta mielestäsi muuttunut vuosien varrella? Muistelen taidekouluajoilta, että teoksissasi oli aika erilaisia kuva-aiheita kuin nykyään. Läsnä oli vahvasti pahuus ja pyhyys. Ehkä ne ovat vieläkin, vain eri tavalla?

MH: Jos mietin vaikka sitä mitä tein Tampereella silloin pienenä, ja sitä mitä nykyisin, niin ehkä on konkreettista aikuistumista tapahtunut. Tärkeimpänä kehityksenä pidän sitä, että löysin oman välineeni, johon rakastuin. Työskentelyprosessi kulkee oman välineen kautta. Tulee välineen sisäisiä oivaltamisia ja hurmiotiloja.

Pyhyys ja pahuus – en tiedä, ovatko ne kokonaan kaikonneet, mutta käsittely on pehmentynyt. Ehkä ne vielä nousee pintaan jossain kohtaa. Mutta teema ei enää tarkennu mihinkään spesifiin asiaan, vaan se voi tulla kaiken kattavasti esiin vaikka pehmeinä metsäkuvina. 

LK: Kertoisitko lisää omasta välineestäsi? Mikä sai sen tuntumaan omalta?

MH: Pääasialliset työskentelymetodini ovat taidegrafiikan perinteiset syväpainotekniikat. Käytän työskentelyssäni kuivaneulaa, viivasyövytystä ja mezzotintoa. Yhdistelen näitä, jotta saan kuvan näyttämään siltä, miltä haluan.

Laatalta paperille siirtyminen on sellainen jännä välitila. Ensin teet laatan, levität värin, ja sitten se siirtyy paperille. Tietyt päätökset pitää tehdä jo ennen kuin työstät laattaa. Tämä taidegrafiikan välillinen luonne tekee sen, että ajatusprosessi tapahtuu hitaan työskentelyn aikana. Kun ensin työstät laattaa, sehän on peilikuva. Sitten se kuva siirtyy paperille ja näyttää vähän toiselta kuin laatalla. Siinä on semmoinen jännittävä omanlaisensa tila, kun työskentelet ikään kuin näkymättömissä. Kuparin pinta kiiltelee, ja joudut vähän hakemaan, miltä se viiva näyttää tässä valossa, heijastelemaan sitä valonpilkkeeseen. Miltä näyttää kokonaisuus? Sitä ei tiedä, ennen kuin sen painaa. Onko jälki painunut tarpeeksi syvään laatalle? Onko syövytysaika toiminut ja ollut sopiva, onko tullut virheitä työskentelyssä… Nekin valitettavasti näkyy usein vasta, kun otat ensimmäisen vedoksen ja rupeat tekemään korjausliikkeitä. 

Mielin kovasti noihin vanhanaikaisiin tekniikoihin. Tuo mezzotintokin on tässä jokunen vuosi sitten tullut mukaan kuvioihin. Kyllä taidegrafiikassa muutkin välineet kuin nämä syväpainotekniikat kiinnostavat. Oma työtila on rakennettu niin, että pystyn siellä tekemään näitä tekniikoita ja oma työskentely on sujuvaa ja mukavaa. 

Pimeä, 2020, mezzotinto, 76 x 48 cm
Kuparilaatta teokseen ”Pimeä” (kuva: Mari Hallapuro)
Vaellus, 2019, mezzotinto, 90 x 51 cm, Galleria Ratamossa Jyväskylässä 2020 (kuva: Mari Hallapuro)

LK : Olen huomannut, että olet viime aikoina ryhtynyt myös tekemään pieniä installaatioita kepeistä, höyhenistä ja sen sellaisista. Miten näin on päässyt käymään? Olet taidegraafikko! Puhuit tästä uudesta aluevaltauksesta lähiöshamaani-termillä. Mitä se tarkoittaa? 

Vanhat kävyt, 2018, esinekooste, Seinäjoen Taidehallissa (kuva: Mari Hallapuro)

MH: Kanavoin näissä keppijutuissa mun sisäistä luolamiestä eli primääri-Maria! On siinä ehkä joku sellainen muodon rikkominen ja esittämisen tavan muutos, vaikka arvostankin perinteistä tapaa esittää taidegrafiikkaa kehyksissä ja paspiksissa. En ole kuvanveistäjä, niin kai siihen liittyy ITE-taide, luolamiestatsi ja jonkinlainen shamaanihenki, että lähtee leikkimään kielletyllä alueella.

No joo, ehkä lähtenyt vähän lapasestakin tämä homma. Näytin yhdelle taiteilijakollegalle, kuvanveistäjälle, tekemääni höyhenkeppiä – missä oli siis keppi ja höyhen – ja hän sanoi vain, että nytpä ollaan semmoisen alitajuisen ryöpyn äärellä, että…  Se oli varmaan kohteliaasti sanottu.

Se lähiöshamaani-sana tuli vain mieleen, kun rupesin keräämään keppejä ja kissankarvoja. Kerroinko, kun meidän kissan turkki oli niin takussa, että se piti ajaa? Siitä lähti semmoinen huopalaastari. No, minähän olin niin urpo, että vein sen kissankarvahuovan sitten työhuoneelle! Olin jo vienyt sinne pyörällä Järvenpäästä puolitoistametrisiä keppejä. Törmäilin puihinkin niiden kanssa. Esittelin sen kissankarvahuovan kaikille työhuonekavereille ja kysyin, että voiko sen viedä näyttelyyn. Ja ne sanoi, että voi kai sen viedä.

LK: Onko se tulossa nyt osaksi jotain näyttelyä?

MH: Mietin, että laittaisin sen yhteen oksaan kiinni. Se näyttää vähän pieneläimen taljalta. Yksi työhuonekaveri ehdotti sitä myös kainalokarvalisäkkeeksi avajaismekkoon. 

LK: Millainen on työpäiväsi työhuoneella? 

MH: Työtilani on Keravan Saviolla Klondyke-talossa. Aamulla keitän ensin kahvin. Keitän yleensä muillekin, vaikkei siellä olisi ketään. Odotan, että joku muukin tulee. Sitten katselen, mihin jäin eilen. Ai tähän, onko paperia kostumassa vesialtaassa… Sitten teen vaan töitä. Sitten lähden kotiin.

LK: Onko ikinä sellainen olo, että työpäivä on nyt pulkassa? Vai onko kello vaan jossain vaiheessa tarpeeksi paljon? Koetko semmoista, että ”jes, nyt olen saavuttanut kaiken, mitä halusin”?

MH: Ei ole koskaan semmoista tunnetta. Ei kai hyvänen aika! Olen onnellinen rutiineista. Saatan herätä aikasin, mutta menen vasta yleensä aikaisintaan kymmeneltä työhuoneelle. Mutta illalla on jumppia. Joudun siksi kiiruhtamaan pois. Joskus on muita työpäiviä opetushommissa. Silloin, kun ei ole palkkatöitä luvassa työviikolla, niin on se onni, että saa nysvätä työhuoneella omassa hiljaisuudessaan. Tai no, eihän siellä hiljaista ole … kuuntelen yleensä joko true crime- tai huumoripodcasteja ja synkkää musiikkia.

Työhuone Keravan Saviolla (kuva: Mari Hallapuro)

LK: Siirrytään sitten Keravan työhuoneelta mielikuvitusmaailmaan. Sinut on valittu mielikuvitusresidenssiin, onneksi olkoon! Annan sinulle kuvitellut puitteet taiteilijaresidenssiin ja haluaisin, että teet nyt lonkalta teossuunnitelman. 

MH: Onko pakko?

LK: Tässä liikkuu hyvät mielikuvitusrahat! Mielikuvitusresidenssi on kommuunihenkinen kerrostalo Helsingin Malmilla. Residenssijakso kestää kaksi viikkoa. Sinun lisäksi residenssissä on minimalistinen videotaiteilija ja virkkaava tekstiilitaiteilija. Kahden viikon aikana teet teoksia näyttelyyn läheiseen teollisuustilaan, jossa toimii autokorjaamo. Autokorjaamo sponsoroi materiaaleja: voit käyttää sieltä kaikkia osia ja maaleja. Mukanasi on myös omia välineitä. Grafiikanprässi löytyy. Voit myös hyödyntää videotaiteilijaa ja tekstiilitaiteilijaa. Millasen teoskokonaisuuden teet?

MH: Haastattelijalla tuntuu olevan valmis suunnitelma tähän teokseen. Hän voisi avata sitä? Tuota noin. Ensimmäiseksi kaikkihan sooloilee omilla alueillaan, ei tässä nyt mihinkään yhteistyöhön ruveta! Ei vaan! Saako niitä ihmisiä käyttää materiaalina?

LK: Kyllä, mutta tässä maailmassa on myös poliiseja ja oikeuslaitos.

MH: Aivan. En kyllä kerkeä kahdessa viikossa tehdä mitään. Ajatustyötä.

LK: Ei tarvitse olla hieno lopputulos.

MH: Prässi kiinnostaa. Luultavasti en käytä autokorjaamon osia, omia välineitä vaan. Tyhjennän sen tilan. En ole näin luova, että keksisin lennosta vaan. Teokset voisi käsitellä autokorjaamon kuolemaa. Laura, ahdistaa! Tämän kysymyksen aiheuttamasta ahdistuksesta teen teossarjan. 

Kai me tehtäisiin joku yhteisveistos sen tekstiilitaiteilijan kanssa ja siihen projisoitasiin sen videotaiteilijan teoksia. Se on tehty auton osista, niin kuin tämä haastattelija viitteellisesti antaa ymmärtää. Me tehdään niistä hahmo. 

LK: Mikä on näyttelyn nimi?

MH: Total Emptiness of Thoughts.

LK: Jaksatko vielä keskittyä?

MH: Katson vain Reittioppaasta, miten pääsen äkkiä pois täältä.

Hallapuro levittää painoväriä laatalle ennen vedostusta (kuva: Laura Konttinen)

Mari Hallapuro (s. 1985, Alajärvi) on järvenpääläinen taidegraafikko, joka on valmistunut kuvataiteilijaksi Tampereen ammattikorkeakoulusta 2010 ja Kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta 2012. Hallapuron teoksia on esillä yksityisnäyttelyssä Galleria G:ssä Helsingissä syksyllä 2021.

www.marihallapuro.com / instagram: mari.hallapuro