Essee

Palmikko

Pauliina Heinänen

Kodissani on iso, valkoiseksi maalattu 50-luvun kaapisto, jossa säilytän suurinta osaa omaisuudestani. Sen keskimmäisellä ylähyllyllä, nitisevän oven takana, on turkoosi, kulmista kulunut säilytyslaatikko. Laatikon uumenissa piileksii pienempi rasia, suorakaiteen muotoinen ja metallista hitsattu. Tuon pienemmän laatikon kiiltävä metalli kätkee sisäänsä hiuspalmikon, joka kuului minulle. Hiukseni makaavat siellä, ruosteenruskeaa metallipohjaa vasten. Olen avannut laatikon vain muutamia kertoja vuosien aikana, joten ruosteen värit, sen sattumalta syntynyt pinta, ja hiusteni tekstuuri, pohjaavat silloisiin mielikuviini.

Laatikko on muuttanut kanssani kolme kertaa. Rakensin sen aikana, josta on jäljellä sumuisia muistikuvia, tarkentumattomia katseita ohi muiden, hieman vaivaannuttavaa avautumista metallipajan työmestarille yllättäen eteeni tulleesta surusta. Hioin laatikon ulkopuolelta kiiltäväksi. Muistan, ettei mikään jälki riittänyt minulle. Hioin laatikon pintaa niin kauan, että metallin kulmat olivat jo lähellä ratkeamista. Lopulta kuitenkin taivuin ja lopetin täydellisten uurteiden etsimisen, jottei minun olisi aloitettava kokonaan alusta.

Laatikon sisuksen ruostutin itse. En muista tarkasti ajatuksiani sen taustalla. Luulen, etten sanoittanut niitä itsellenikään siinä sumussa. Jokin ruosteessa vain tuntui oleelliselta. Halusin aikaansaada muutoksen metallin kiillossa, ehkä muistuttaa ruosteella ajasta ja sen kulusta. Ostin happoa apteekista ja sirottelin laatikkoon sen kanssa suolaa, muistaakseni myös jotain kolmatta ainesosaa – ja sain aikaan kemiallisen reaktion, jonka seurauksena laatikon sisus sihisi ja ruostui hetkessä. Letitin pitkään kasvatetut hiukseni ja leikkasin irti. Muistan vielä sen rouhean äänen, joka kuului saksien painuessa hiuksiani vasten, leikatessani letin irti minusta. Ääni oli samaan aikaan lohdullinen ja vastenmielinen. Halusin muutoksen tapahtuvan nopeasti, letin taittuvan minusta irralliseksi objektiksi mahdollisimman äkkiä.

Kuvataiteilija ja tutkija Hanna Heather toteaa, että keho on fyysinen objekti maailmassa, ja samalla paikka, josta käsin kommunikoimme, ja jonka kautta olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa. Hiukset ovat kehon jatke, sillä ne sijoittuvat sekä sisä- että ulkopuolelle kehoa, ikään kuin itsemme rajapinnalle.[i] Hiukset hämärtävät rajaa minun ja muun maailman välillä. En pysty aistimaan hiuksillani, ja näin tehdä tulkintoja ulkopuolisesta, mutta silti ne ovat minussa kiinni ja näin osa minua.

Tarkoituksenani oli haudata laatikko, luopua sen myötä surusta, joka hiuksiin oli kiinnittynyt, tehnyt ne tahmeiksi ja katkeamattomiksi, valuttanut maata kohden painaviksi. Hiusten leikkaaminen toimi minulle rituaalina, jolla otin takaisin toimijuuttani tuona surusta passivoituneena aikana. Sen sijaan, että olisin vastustelematta ottanut surun vastaan ja lopulta musertunut sen alle, päätin taistella vastaan. Leikkasin itsestäni irti ne ajatukset, jotka takkuuntuivat, eivätkä päästäneet eteenpäin.

Välillä mietin uteliaana, onko ruoste tarttunut laatikossa olevien hiusten pintaan. Jatkuuko aikaansaamani kemiallinen prosessi sen sisuksissa? Kenties ruoste tummuu, vahvistuu ja sitten hivuttautuu hiljalleen laatikon ulkopuolelle, kuin sienirihmasto, joka kurottaa jokaiseen mahdolliseen suuntaan ravintorikkaampien apajien toivossa.

Heatherin mukaan hiukset voidaan rinnastaa muihin kehon eritteisiin, sillä ne ovat jatkuvasti lisääntyvää ja toisaalta meistä irtoavaa materiaa. Ne voidaankin nähdä abjektina.[ii] Abjekti on Julia Kristevan mukaan jokin, joka häiritsee minän rajoja, sen erillisyyttä ympäröivästä maailmasta. Abjekti on merkityksetön ja torjuttu, ylimääräinen ja häiritsevä, ja toisaalta jokin, josta ei ole mahdollista erottua samalla tavalla kuin muista objekteista. Abjekti on kuolema, joka saastuttaa elämän.[iii] Ajattelen tämän tarkoittavan sitä, että abjekti muistuttaa meitä kuolevaisuudestamme tekemällä selväksi sen, että kehomme rapistuu ajan saatossa. Samalla abjekti hämärtää minun ja muun maailman välistä rajaa. Irtonaiset hiukset muistuttavat minua siitä, että kehoni muuttuu ajan kuluessa, vanhenee ja jättää jälkeensä eritteitä, kuolleita ihosolukoita ja hiuksia. En olekaan niin kokonainen, tiivis, kuin ehkä tahtoisin olla.

Haaveilen täydellisestä hautapaikasta laatikolle, maasta, joka olisi savinen, mutta silti kohtuullisen helposti kaivettavissa. Sellaisesta kohdasta, jossa kasvaisi puu. Puun juuristo voisi ajan kuluessa solmiutua laatikon ympärille suojelemaan sitä, ottaa huomiinsa. Kuvittelen miltä maan sisällä näyttäisi, ruskealta ja harmaalta samaan aikaan, ja kuinka laatikko ei enää kiiltäisi siellä, sillä valo ei osuisi sen pintaan ja heijastuisi siitä. Olisi tärkeää, että jonkun olisi mahdollista löytää laatikko ja ihmetellä sen tarkoitusta. Löytäminen ei saisi olla kuitenkaan erityisen todennäköistä, niin, että laatikolle jäisi aikaa tukeutua maan kamaraan, painua tiivistyvän maa-aineksen myötä hieman syvemmälle jokaisena kuluvana hetkenä.

Heather kiinnittää huomiota hiusten haurauteen, joka muistuttaa fyysisen olemassaolomme haavoittuvaisuudesta. Hän kuvaa hiusten olevan ikään kuin kantajansa memento mori, muistutus kuolevaisuudestamme. Hiukset ovat metafora kuolemalle, sillä ne ovat meistä jäävän orgaanisen jätteen konkreettinen ilmentymä.[iv] Hiukset kasvavat minussa kiinni, osana minua, lopulta irtoavat ja muuttuvat häiritseväksi materiaksi, roskaksi. Ne vievät ajatukseni kuolevaan kehoon, joka vähitellen hiipuu elämästä kuolemaan, rappeutuu ja viimeisen henkäyksen jälkeen lakkaa olemasta minä, muuttuu kuolleeksi ruumiiksi.

Jostain syystä en ole saanut haudattua laatikkoa. Muut teokset ovat vieneet mennessään, arki soljunut eteenpäin teoksen keskeneräisyydestä huolimatta. Suru on muuttunut ajan kuluessa siedettäväksi, muuttanut muotoaan haikeudeksi ja epämääräiseksi melankoliaksi, ja menneet ajatukseni ovat alkaneet näyttäytyä jopa melodramaattisessa valossa. Suunnitelmani palaa mieleeni kuitenkin toisinaan, ja huomaan pohtivani hautapaikkoja. Käytännönläheisin olisi lapsuudenkotini puutarha. Saisin varmasti luvan kaivaa tarpeeksi syvän kuopan läntiselle penkereelle, neljän pylväshaavan juurelle, jonne kääpiöhamsterinikin on aikoinaan haudattu.

Toisaalta haluaisin haudata laatikon paikkaan, joka ei tunnu välttämättä erityisen helpolta tai loogiselta, vaan jollain sanomattomalla tavalla oikealta. Sellaiseen paikkaan, joka tuntuu selkärangan tietämillä. Intuition seuraaminen saisi teoksen tuntumaan tärkeämmältä: ei olisi aikaa kysellä lupia, vaan olisi toimittava. Teoksen merkitys nousisi yli arkimerkitysten ja maanomistajien lupien, antaisi enemmän valtaa sattumalle laatikon löytämisessä.

Olen antanut hiusteni taas kasvaa. Harjaan niitä ja ihmettelen niiden muuttunutta, tummaa väriä. En käy kampaajalla. Olen aina tukeutunut joko siskooni tai äitiini hiustenleikkuussa. Yksi hius kasvaa noin kolmen vuoden ajan, joten kasvatan osittain vieläkin niitä samoja hiuksia, jotka leikkasin tuota laatikkoa varten.

Heather pitää hiuksia yhtenä selkeimmin erottautuvana yksilöllisenä piirteenämme ja siten tärkeänä identiteetin merkitsijänä. Hiukset sisältävät kantajastaan tarkkaa geneettistä tietoa, niin että jokaisen yksittäisen hiuksen avulla on mahdollista jäljittää sitä kantanut yksilö. Hiusten voi ajatella olevan muotokuva niiden omistajasta, ja niiden sisältämän informaation myötä ne ovat ikään kuin arkistoja identiteetille. Hiukset toimivat myös ikään kuin haptisena lankana sukulinjassa: ne sitovat yksilöt toistensa piirteiden perijäksi.[v] Minä kannan hiuksissani osaa isoisoisoäitini dna:sta. Hiuksemme sitovat meidät yhdeksi jatkumoksi, ja se jatkumo on säilöttynä myös tuohon irtileikattuun palmikkooni.

Olen saanut nimeni isoisoisoäitini Pauliinan mukaan. Hänellä oli ranteenpaksuinen letti, seitsemän lasta eri miesten kanssa ja lapsille yhdet kumisaappaat. Näen mielessäni lasten tahriintuneet jalkapöydät, tummuneet ihon poimut, jotka ovat pinttyneet mullasta ja liasta. Kohmeloiset varpaat kokeilevat varovaisesti kevään kylmää maata, kasteen jälkeistä nurmikkoa: sitä, onko sille liian kylmä astua ilman kenkiä. Kuva täydentyy, ja näen mielessäni paksuhiuksiset sisarukset toistensa kimpussa, riitelemässä kumisaapasvuoroista.

Löydän facebookista ryhmän Pauliina Hernergin jälkeläisille. Sen jäsenten hiuksissa on myös pala Pauliinan dna:ta. Ryhmän kansikuvana on kuva mättäisestä metsäpläntistä, jossa Pauliinan mökki aikoinaan sijaitsi. Kuvassa sammaleet ovat vallanneet kivikkoisen kohdan, kasvillisuus on korkeaa ja kuivia kuusenoksia lojuu ympäriinsä. Kuvittelen Pauliinan hiussuortuvat ylikasvaneen heinikon lomassa: ne liikkuvat satunnaisesti tuulen osuessa kohdalle, mutta eivät lentele sinne tänne, sillä ovat toisiinsa kietoutuneita.

Saan tietää, että mummini on sairaalassa korkean kuumeen takia. Näen hänen hauraan valkoiset hiuksensa sairaalapedillä, hoitajien kumihanskaiset kädet, jotka tekevät jotain letkujen kanssa, korjaavat pään asentoa. Isoäitini kahisevien sairaalamateriaalien ympäröimänä. Steriiliys hohkaa kylmyyttä, jonka suojassa kuolema tapahtuu. Bakteerit ja virukset vaihtavat paikkaa, pesiytyvät ja syövät isoäitini kehon pala palalta. Sanon monta kertaa mielessäni: älä mene vielä.

Päätän haudata laatikon ennen routaa.


[i] Heather, Hanna, 2015, Women Framing Hair: Serial Strategies in Contemporary Art, 7–8. Newcastle  upon Tyne: Cambridge Scholars Publisher.
[ii] Heather, Hanna, 2015, 7–8.
[iii] Kristeva, Julia, 1982, Powers of Horror: An Essay on Abjection, 2–4. New York and Chichester, W. Sussex: Columbia University. Kääntänyt englanniksi Leon S. Roudiez. Alkup. Pouvoirs de l’horreur, 1980.
[iv] Heather, Hanna, 2015, 206, 32, 111.
[v] Heather, Hanna, 2015, 64, 43, 100, 206.