Palmikko

 

Kodis­sa­ni on iso, valkoi­sek­si maalat­tu 50-luvun kaapis­to, jossa säily­tän suurin­ta osaa omaisuu­des­ta­ni. Sen keskim­mäi­sel­lä ylähyl­lyl­lä, nitise­vän oven takana, on turkoo­si, kulmis­ta kulunut säily­tys­laa­tik­ko. Laati­kon uumenis­sa piilek­sii pienem­pi rasia, suora­kai­teen muotoi­nen ja metal­lis­ta hitsat­tu. Tuon pienem­män laati­kon kiiltä­vä metal­li kätkee sisään­sä hiuspal­mi­kon, joka kuului minul­le. Hiukse­ni makaa­vat siellä, ruosteen­rus­ke­aa metal­li­poh­jaa vasten. Olen avannut laati­kon vain muuta­mia kerto­ja vuosien aikana, joten ruosteen värit, sen sattu­mal­ta synty­nyt pinta, ja hiuste­ni tekstuu­ri, pohjaa­vat silloi­siin mielikuviini.

Laatik­ko on muutta­nut kanssa­ni kolme kertaa. Raken­sin sen aikana, josta on jäljel­lä sumui­sia muisti­ku­via, tarken­tu­mat­to­mia katsei­ta ohi muiden, hieman vaivaan­nut­ta­vaa avautu­mis­ta metal­li­pa­jan työmes­ta­ril­le yllät­täen eteeni tullees­ta surus­ta. Hioin laati­kon ulkopuo­lel­ta kiiltä­väk­si. Muistan, ettei mikään jälki riittä­nyt minul­le. Hioin laati­kon pintaa niin kauan, että metal­lin kulmat olivat jo lähel­lä ratkea­mis­ta. Lopul­ta kuiten­kin taivuin ja lopetin täydel­lis­ten uurtei­den etsimi­sen, jottei minun olisi aloitet­ta­va kokonaan alusta.

Laati­kon sisuk­sen ruostu­tin itse. En muista tarkas­ti ajatuk­sia­ni sen taustal­la. Luulen, etten sanoit­ta­nut niitä itsel­le­ni­kään siinä sumus­sa. Jokin ruostees­sa vain tuntui oleel­li­sel­ta. Halusin aikaan­saa­da muutok­sen metal­lin kiillos­sa, ehkä muistut­taa ruosteel­la ajasta ja sen kulus­ta. Ostin happoa aptee­kis­ta ja sirot­te­lin laatik­koon sen kanssa suolaa, muistaak­se­ni myös jotain kolmat­ta aines­osaa – ja sain aikaan kemial­li­sen reaktion, jonka seurauk­se­na laati­kon sisus sihisi ja ruostui hetkes­sä. Letitin pitkään kasva­te­tut hiukse­ni ja leikka­sin irti. Muistan vielä sen rouhean äänen, joka kuului saksien painues­sa hiuksia­ni vasten, leika­tes­sa­ni letin irti minus­ta. Ääni oli samaan aikaan lohdul­li­nen ja vasten­mie­li­nen. Halusin muutok­sen tapah­tu­van nopeas­ti, letin taittu­van minus­ta irral­li­sek­si objek­tik­si mahdol­li­sim­man äkkiä.

Kuvatai­tei­li­ja ja tutki­ja Hanna Heather toteaa, että keho on fyysi­nen objek­ti maail­mas­sa, ja samal­la paikka, josta käsin kommu­ni­koim­me, ja jonka kautta olemme jatku­vas­sa vuoro­vai­ku­tuk­ses­sa ulkomaa­il­man kanssa. Hiukset ovat kehon jatke, sillä ne sijoit­tu­vat sekä sisä- että ulkopuo­lel­le kehoa, ikään kuin itsem­me rajapin­nal­le.¹ Hiukset hämär­tä­vät rajaa minun ja muun maail­man välil­lä. En pysty aisti­maan hiuksil­la­ni, ja näin tehdä tulkin­to­ja ulkopuo­li­ses­ta, mutta silti ne ovat minus­sa kiinni ja näin osa minua.

Tarkoi­tuk­se­na­ni oli hauda­ta laatik­ko, luopua sen myötä surus­ta, joka hiuksiin oli kiinnit­ty­nyt, tehnyt ne tahmeik­si ja katkea­mat­to­mik­si, valut­ta­nut maata kohden paina­vik­si. Hiusten leikkaa­mi­nen toimi minul­le rituaa­li­na, jolla otin takai­sin toimi­juut­ta­ni tuona surus­ta passi­voi­tu­nee­na aikana. Sen sijaan, että olisin vastus­te­le­mat­ta ottanut surun vastaan ja lopul­ta muser­tu­nut sen alle, päätin taistel­la vastaan. Leikka­sin itses­tä­ni irti ne ajatuk­set, jotka takkuun­tui­vat, eivät­kä päästä­neet eteenpäin.

Välil­lä mietin uteli­aa­na, onko ruoste tarttu­nut laati­kos­sa olevien hiusten pintaan. Jatkuu­ko aikaan­saa­ma­ni kemial­li­nen proses­si sen sisuk­sis­sa? Kenties ruoste tummuu, vahvis­tuu ja sitten hivut­tau­tuu hiljal­leen laati­kon ulkopuo­lel­le, kuin sieni­rih­mas­to, joka kurot­taa jokai­seen mahdol­li­seen suuntaan ravin­to­rik­kaam­pien apajien toivossa.

Heathe­rin mukaan hiukset voidaan rinnas­taa muihin kehon erittei­siin, sillä ne ovat jatku­vas­ti lisään­ty­vää ja toisaal­ta meistä irtoa­vaa materi­aa. Ne voidaan­kin nähdä abjek­ti­na.² Abjek­ti on Julia Kriste­van mukaan jokin, joka häirit­see minän rajoja, sen erilli­syyt­tä ympäröi­väs­tä maail­mas­ta. Abjek­ti on merki­tyk­se­tön ja torjut­tu, ylimää­räi­nen ja häirit­se­vä, ja toisaal­ta jokin, josta ei ole mahdol­lis­ta erottua samal­la taval­la kuin muista objek­teis­ta. Abjek­ti on kuole­ma, joka saastut­taa elämän.³ Ajatte­len tämän tarkoit­ta­van sitä, että abjek­ti muistut­taa meitä kuole­vai­suu­des­tam­me tekemäl­lä selväk­si sen, että kehom­me rapis­tuu ajan saatos­sa. Samal­la abjek­ti hämär­tää minun ja muun maail­man välis­tä rajaa. Irtonai­set hiukset muistut­ta­vat minua siitä, että kehoni muuttuu ajan kulues­sa, vanhe­nee ja jättää jälkeen­sä erittei­tä, kuollei­ta ihoso­lu­koi­ta ja hiuksia. En olekaan niin kokonai­nen, tiivis, kuin ehkä tahtoi­sin olla.

Haavei­len täydel­li­ses­tä hauta­pai­kas­ta laati­kol­le, maasta, joka olisi savinen, mutta silti kohtuul­li­sen helpos­ti kaivet­ta­vis­sa. Sellai­ses­ta kohdas­ta, jossa kasvai­si puu. Puun juuris­to voisi ajan kulues­sa solmiu­tua laati­kon ympäril­le suoje­le­maan sitä, ottaa huomiin­sa. Kuvit­te­len miltä maan sisäl­lä näyttäi­si, ruskeal­ta ja harmaal­ta samaan aikaan, ja kuinka laatik­ko ei enää kiiltäi­si siellä, sillä valo ei osuisi sen pintaan ja heijas­tui­si siitä. Olisi tärke­ää, että jonkun olisi mahdol­lis­ta löytää laatik­ko ja ihmetel­lä sen tarkoi­tus­ta. Löytä­mi­nen ei saisi olla kuiten­kaan erityi­sen toden­nä­köis­tä, niin, että laati­kol­le jäisi aikaa tukeu­tua maan kamaraan, painua tiivis­ty­vän maa-ainek­sen myötä hieman syvem­mäl­le jokai­se­na kuluva­na hetkenä.

Heather kiinnit­tää huomio­ta hiusten haurau­teen, joka muistut­taa fyysi­sen olemas­sao­lom­me haavoit­tu­vai­suu­des­ta. Hän kuvaa hiusten olevan ikään kuin kanta­jan­sa memen­to mori, muistu­tus kuole­vai­suu­des­tam­me. Hiukset ovat metafo­ra kuole­mal­le, sillä ne ovat meistä jäävän orgaa­ni­sen jätteen konkreet­ti­nen ilmen­ty­mä.⁴ Hiukset kasva­vat minus­sa kiinni, osana minua, lopul­ta irtoa­vat ja muuttu­vat häirit­se­väk­si materiak­si, roskak­si. Ne vievät ajatuk­se­ni kuole­vaan kehoon, joka vähitel­len hiipuu elämäs­tä kuole­maan, rappeu­tuu ja viimei­sen henkäyk­sen jälkeen lakkaa olemas­ta minä, muuttuu kuolleek­si ruumiiksi.

Jostain syystä en ole saanut haudat­tua laatik­koa. Muut teokset ovat vieneet mennes­sään, arki solju­nut eteen­päin teoksen keske­ne­räi­syy­des­tä huoli­mat­ta. Suru on muuttu­nut ajan kulues­sa siedet­tä­väk­si, muutta­nut muoto­aan haikeu­dek­si ja epämää­räi­sek­si melan­ko­liak­si, ja menneet ajatuk­se­ni ovat alkaneet näyttäy­tyä jopa melodra­maat­ti­ses­sa valos­sa. Suunni­tel­ma­ni palaa mielee­ni kuiten­kin toisi­naan, ja huomaan pohti­va­ni hauta­paik­ko­ja. Käytän­nön­lä­hei­sin olisi lapsuu­den­ko­ti­ni puutar­ha. Saisin varmas­ti luvan kaivaa tarpeek­si syvän kuopan länti­sel­le penke­reel­le, neljän pylväs­haa­van juurel­le, jonne kääpiö­hams­te­ri­ni­kin on aikoi­naan haudattu.

Toisaal­ta haluai­sin hauda­ta laati­kon paikkaan, joka ei tunnu välttä­mät­tä erityi­sen helpol­ta tai loogi­sel­ta, vaan jollain sanomat­to­mal­la taval­la oikeal­ta. Sellai­seen paikkaan, joka tuntuu selkä­ran­gan tietä­mil­lä. Intui­tion seuraa­mi­nen saisi teoksen tuntu­maan tärkeäm­mäl­tä: ei olisi aikaa kysel­lä lupia, vaan olisi toimit­ta­va. Teoksen merki­tys nousi­si yli arkimer­ki­tys­ten ja maano­mis­ta­jien lupien, antai­si enemmän valtaa sattu­mal­le laati­kon löytämisessä.

Olen antanut hiuste­ni taas kasvaa. Harjaan niitä ja ihmet­te­len niiden muuttu­nut­ta, tummaa väriä. En käy kampaa­jal­la. Olen aina tukeu­tu­nut joko siskoo­ni tai äitii­ni hiusten­leik­kuus­sa. Yksi hius kasvaa noin kolmen vuoden ajan, joten kasva­tan osittain vielä­kin niitä samoja hiuksia, jotka leikka­sin tuota laatik­koa varten.

Heather pitää hiuksia yhtenä selkeim­min erottau­tu­va­na yksilöl­li­se­nä piirtee­näm­me ja siten tärkeä­nä identi­tee­tin merkit­si­jä­nä. Hiukset sisäl­tä­vät kanta­jas­taan tarkkaa geneet­tis­tä tietoa, niin että jokai­sen yksit­täi­sen hiuksen avulla on mahdol­lis­ta jäljit­tää sitä kanta­nut yksilö. Hiusten voi ajatel­la olevan muoto­ku­va niiden omista­jas­ta, ja niiden sisäl­tä­män infor­maa­tion myötä ne ovat ikään kuin arkis­to­ja identi­tee­til­le. Hiukset toimi­vat myös ikään kuin hapti­se­na lanka­na sukulin­jas­sa: ne sitovat yksilöt toisten­sa piirtei­den perijäk­si.⁵ Minä kannan hiuksis­sa­ni osaa isoisoi­so­äi­ti­ni DNA:sta. Hiuksem­me sitovat meidät yhdek­si jatku­mok­si, ja se jatku­mo on säilöt­ty­nä myös tuohon irtilei­kat­tuun palmikkooni.

Olen saanut nimeni isoisoi­so­äi­ti­ni Paulii­nan mukaan. Hänel­lä oli ranteen­pak­sui­nen letti, seitse­män lasta eri miesten kanssa ja lapsil­le yhdet kumisaap­paat. Näen mieles­sä­ni lasten tahriin­tu­neet jalka­pöy­dät, tummu­neet ihon poimut, jotka ovat pintty­neet mullas­ta ja liasta. Kohme­loi­set varpaat kokei­le­vat varovai­ses­ti kevään kylmää maata, kasteen jälkeis­tä nurmik­koa: sitä, onko sille liian kylmä astua ilman kenkiä. Kuva täyden­tyy, ja näen mieles­sä­ni paksu­hiuk­si­set sisaruk­set toisten­sa kimpus­sa, riite­le­mäs­sä kumisaapasvuoroista.

Löydän faceboo­kis­ta ryhmän Paulii­na Hernber­gin jälke­läi­sil­le. Sen jäsen­ten hiuksis­sa on myös pala Paulii­nan dna:ta. Ryhmän kansi­ku­va­na on kuva mättäi­ses­tä metsäplän­tis­tä, jossa Paulii­nan mökki aikoi­naan sijait­si. Kuvas­sa samma­leet ovat vallan­neet kivik­koi­sen kohdan, kasvil­li­suus on korke­aa ja kuivia kuuse­nok­sia lojuu ympäriin­sä. Kuvit­te­len Paulii­nan hiussuor­tu­vat ylikas­va­neen heini­kon lomas­sa: ne liikku­vat satun­nai­ses­ti tuulen osues­sa kohdal­le, mutta eivät lente­le sinne tänne, sillä ovat toisiin­sa kietoutuneita.

Saan tietää, että mummi­ni on sairaa­las­sa korkean kuumeen takia. Näen hänen hauraan valkoi­set hiuksen­sa sairaa­la­pe­dil­lä, hoita­jien kumihans­kai­set kädet, jotka tekevät jotain letku­jen kanssa, korjaa­vat pään asentoa. Isoäi­ti­ni kahise­vien sairaa­la­ma­te­ri­aa­lien ympäröi­mä­nä. Sterii­liys hohkaa kylmyyt­tä, jonka suojas­sa kuole­ma tapah­tuu. Baktee­rit ja viruk­set vaihta­vat paikkaa, pesiy­ty­vät ja syövät isoäi­ti­ni kehon pala palal­ta. Sanon monta kertaa mieles­sä­ni: älä mene vielä.

Päätän hauda­ta laati­kon ennen routaa.

• ¹ Heather, Hanna, 2015, Women Framing Hair: Serial Strate­gies in Contem­po­ra­ry Art, 7–8. Newcast­le upon Tyne: Cambrid­ge Scholars Publisher.
• ² Heather, Hanna, 2015, 7–8.
• ³ Kriste­va, Julia, 1982, Powers of Horror: An Essay on Abjec­tion, 2–4. New York and Chiches­ter, W. Sussex: Colum­bia Univer­si­ty. Kääntä­nyt englan­nik­si Leon S. Roudiez. Alkup. Pouvoirs de l’hor­reur, 1980.
• ⁴ Heather, Hanna, 2015, 206, 32, 111.
• ⁵ Heather, Hanna, 2015, 64, 43, 100, 206.