Määrittelemätön

Uumen

Pauliina Heinänen

Kuvittele, että katsot jotakin esinettä, ja yhtäkkiä eteesi avautuukin sen sisus. Sinulle annetaan täysin arvaamattomasti enemmän, kuin olet olettanut. Ikkunalaudalla paikkaansa pitävä kukkaruukku tulee näkyväksi monesta kulmasta samaan aikaan, ja katse pääsee kulkemaan vapaasti sen sisuksiin asti, keraamisen pinnan kätkemään, punasaviseen tiiviiseen sisustaan, ruukun sisällä kasvavan kasvin koukeroisiin juuriin, juurten pienenpieniin haaraumiin ja jopa niiden sisäpuolelle, kohtiin, jossa kasvisolukosta kasvaa vähitellen kokonaisuuksia.

Ja tuon kerran, kun katseeni porautuu kukkaruukun sisukseen yllättäen, hupsis vain, sieltä avautuu sellainen, joka ei ole ennen tullut näkyväksi. Ruukku ei ole entisensä sen jälkeen, kun katseelleni on annettu lupa leikata sen lävitse: hauraat kasvin juuret heijastuvat jatkossa pintaan saakka, sen sisällä oleva pieni maailma tulee osaksi ulkopuolista. Minut johdatetaan olennaisen äärelle, näkemään toisiinsa sidotut merkitykset, materiat. Se, mikä tuossa hetkessä paljastuu, on Uumen. Ja sen äärellä olet nyt.

Uumenessa asiat saavat alkunsa, kytevät ja kypsyvät. Olennaista on jakaminen. Täällä katseemme kääntyy yhdessä teosten sisäpuolelle, prosessia kohti. Sanat johdattavat vakavasti leikkien sinne, minne pelkällä katseella ei ole pääsyä. Polut voivat olla mutkikkaita, haarautuvia, eikä selkeitä päämääriä ole merkitty. Toisinaan sitä eksyy ja ottaa ylimääräisiä askelia. Tärkeintä on luottaa reittien jossain kohti avautuvan, sillä silloin voi käydä niin, että huomaa saapuneensa aukealle luullessaan tarpovansa vielä rämeikössä. Jokin kirkastuu, ja sanat löytävät paikkansa teosten kanssa. Tuolloin eteemme avautuu taiteen tekemisen Uumen.