Uumen

Kuvit­te­le, että katsot jotakin esinet­tä, ja yhtäk­kiä eteesi avautuu­kin sen sisus. Sinul­le annetaan täysin arvaa­mat­to­mas­ti enemmän, kuin olet oletta­nut. Ikkuna­lau­dal­la paikkaan­sa pitävä kukka­ruuk­ku tulee näkyväk­si mones­ta kulmas­ta samaan aikaan, ja katse pääsee kulke­maan vapaas­ti sen sisuk­siin asti, keraa­mi­sen pinnan kätke­mään, punasa­vi­seen tiivii­seen sisus­taan, ruukun sisäl­lä kasva­van kasvin kouke­roi­siin juuriin, juurten pienen­pie­niin haarau­miin ja jopa niiden sisäpuo­lel­le, kohtiin, jossa kasvi­so­lu­kos­ta kasvaa vähitel­len kokonai­suuk­sia.

Ja tuon kerran, kun katsee­ni porau­tuu kukka­ruu­kun sisuk­seen yllät­täen, hupsis vain, sieltä avautuu sellai­nen, joka ei ole ennen tullut näkyväk­si. Ruukku ei ole entisen­sä sen jälkeen, kun katseel­le­ni on annet­tu lupa leika­ta sen lävit­se: hauraat kasvin juuret heijas­tu­vat jatkos­sa pintaan saakka, sen sisäl­lä oleva pieni maail­ma tulee osaksi ulkopuo­lis­ta. Minut johda­te­taan olennai­sen äärel­le, näkemään toisiin­sa sidotut merki­tyk­set, materiat. Se, mikä tuossa hetkes­sä paljas­tuu, on Uumen. Ja sen äärel­lä olet nyt.

Uumenes­sa asiat saavat alkun­sa, kytevät ja kypsy­vät. Olennais­ta on jakami­nen. Täällä katseem­me kääntyy yhdes­sä teosten sisäpuo­lel­le, proses­sia kohti. Sanat johdat­ta­vat vakavas­ti leikkien sinne, minne pelkäl­lä katseel­la ei ole pääsyä. Polut voivat olla mutkik­kai­ta, haarau­tu­via, eikä selkei­tä päämää­riä ole merkit­ty. Toisi­naan sitä eksyy ja ottaa ylimää­räi­siä askelia. Tärkein­tä on luottaa reittien jossain kohti avautu­van, sillä silloin voi käydä niin, että huomaa saapu­neen­sa aukeal­le luulles­saan tarpo­van­sa vielä rämei­kös­sä. Jokin kirkas­tuu, ja sanat löytä­vät paikkan­sa teosten kanssa. Tuolloin eteem­me avautuu taiteen tekemi­sen Uumen.