Essee

Ruumiinlöytämispäivä

Laura Konttinen

Google Streetview -kuva, Main Street, Salem

Eräänä tasaisen harmaana iltapäivänä päätän lähteä joen rantaan. Olen matkannut eräässä amerikkalaisessa pikkukaupungissa jo useamman viikon ja alkanut kyllästyä sen idyllisiin talorivistöihin ja trimmattuihin, helteen uuvuttamiin nurmikoihin. Kartan mukaan kaupungin halki kulkee North River. Se näyttää mutkittelevan hautausmaan vierestä pahaenteisesti kuin muinainen jättiläiskäärme. Ehkä joki on tuonenvirta, jonka alkulähde sijaitsee syvällä kalmankylmässä pohjolassa, ja jonka hyiseen nieluun joutuvat sielut huuhtoutuvat jäljettömiin armottoman nopeasti.

Käännyn Howley Streetille, ja parissa korttelissa pikkukaupungin sunnuntaiunelias keskusta muuttuu autioksi teollisuusalueeksi. Heinäkuun iltapäiväksi on epätyypillisen kelmeää ja pilvistä. Vanhan tehdasrakennuksen seinällä mainostetaan vapaata toimitilaa, vastapäisessä betonikolossissa myydään ikkunalaseja ja ”seats”, mitä ikinä ne sitten tässä yhteydessä ovatkaan. Katu muuttuu vaatimattomaksi sillaksi, jonka alla matelee lannistunut ja rehevöitynyt joki. Myöhemmin luen, että joki on joskus ollut leveä ja elinvoimainen, mutta käpristynyt kokoon kaupungin nahkateollisuuden tuottamien myrkkyjen ja rautatien täyttömaan takia. Teollisuusalueen keskellä joki näyttääkin surkastuneelta varjolta itsestään. Pientareet kasvavat jotain keltaista kukkaa villinä, itsepäisesti.

Joitain vuosia sitten olin vakuuttunut siitä, että tulen joskus löytämään ruumiin. En tarkoita ketään läheistä, vaan tuntemattoman ihmisen ruumiin jostain, mihin se selittämättömällä tavalla kuuluu. Voi olla, että olin viettänyt liikaa aikaa rikosfoorumeilla. Toisinaan tuijotan vieläkin automatkoilla ohikiitävään metsään. Hirttäytynyt ihminen olisi nopeasti nähtynä puu.

Täällä, pikkukaupungin reunalla, se vihdoin tapahtuu. Sillan jälkeen Howley Street risteää joen toista rantaa kulkevan rautatien kanssa. Katsoessani sillalta itään löydän ruumiin, tai melkein-ruumiin, kuolemaa odottavan hahmon. Hahmolla on tummat vaatteet ja hän on polvistunut junaraiteille. Ensin en ole uskoa silmiäni. Hahmo on niin kaukana, etten erota hänen kasvojaan. Olisiko hänen katseensa tyhjä, maailmaan pettynyt? Vai levollisen voitonriemuinen? Yritän keksiä jotain arkista selitystä kyyristyä rautatielle, mutta tiedän, että todennäköisin syy on kuolemalle antautuminen.

Seison sillalla jähmettyneenä. En voi tehdä mitään. Välillämme on ylittämätön notkelma ajassa ja tilassa, läpinäkyvä kalvo, johon silmäni liimautuvat. Etäisyyteni hahmoon on luja ja muuttumaton. Katson häntä kuin valokuvaa. Tunnen olevani erityisen yksin. Jaan hahmon kanssa jotain merkityksellistä tapahtumaisillaan olevaa, mutta samalla hän tuntuu jo menetetyltä. Ehkä olen jo tulevaisuudessa, jota ei ole vielä täysin tapahtunut. Tai jossain sivuttaissuuntaisessa aikamuodossa, jota en ihan pysty ymmärtämään. Muratti on kääriytynyt rautatiestä varoittavan liikennemerkin ympärille kuin hautakiveen.

Tallennan näyn nimellä hahmo.jpg. Ruumis kuulostaisi liian groteskilta. Seuraavina kuukausina palaan katsomaan kuvaa aika ajoin. Kepeänä alkanut puolifiktiivinen matka on katkennut outoon havahtumiseen.

Matkani sijoittui isoäitini synnyinkaupunkiin Yhdysvalloissa Massachusettsin osavaltiossa. Tutkin kaupunkia Kun mustarastaat palaavat -valokuvaprojektiani varten. Tarkoitukseni oli löytää kaupungista talo, josta olin nähnyt valokuvan isoäitini albumissa. Halusin punoa talon etsimisen ympärille pienen seikkailun, jossa konkreettiset paikat sekoittuivat sukuni tarinoihin, kaupungin historiaan ja omiin, nostalgian värjäämiin kuvitelmiini. Totta puhuen en varsinaisesti matkustanut kaupungissa laisinkaan, vaan harhailin sen virtuaalisessa olomuodossa Google Street View’ssä.

Kaupunki oli pieni, ja olin melko varma, että tarpeeksi hiirellä klikkailtuani saattaisin todellakin törmätä etsimääni taloon. Halusin kuitenkin jättää sen loppuhuipennukseksi, jotta matkallani tuntuisi säilyvän tarkoitus. Siispä tapoin aikaa vaeltelemalla kaupungin reunamilla ja epämääräisillä joutomailla. Google Street View’n kamera-auton valokuvista muodostuva maailma oli arkisuudessaan turvallisen jännittävä. Kiehtovinta olivat näkymien hassut yksityiskohdat (valokuvateorian termein voisi sanoa punctumit[i]): keskellä katua kameraa osoittelevat lapset ja etupihallaan ruohoa leikannut, hämmentyneenä seisoskeleva mies. Ne rikkoivat katukuvien näennäisen neutraaliuden ja pakottivat katsojan tunnustautumaan kutsumattomaksi vieraaksi, joka tunkeutui maailmaan ulkopuolelta, Googlen kamera-auton valeasussa.

Minua oli jo pitkään kiehtonut se, miten valokuvat tasapainoilevat kummallisesti aikamuotojen reunamilla, ja olin kirjoittamassa aiheesta jo toista opinnäytetyötänikin. Mutta vasta kun löysin sattumalta Google Street View’stä rautatielle lyhistyneen hahmon, koin jonkinlaisen perustavanlaatuisen oivalluksen. Tapahtuma teki minulle todeksi jo vuosia aiemmin lukemiani ajatuksia valokuvan ja kuoleman suhteesta. Valokuvateorian klassikkoteoksessaan Valoisa huone Roland Barthes kirjoittaa valokuvasta, joka esittää kuolemaan tuomittua miestä sellissään. Kuvaa katsoessaan Barthes tietää, että mies on hirtetty hetki kuvan ottamisen jälkeen. Valokuvassa hän näyttää vielä elävältä – mutta kammottava tieto tulevasta lävistää kuvan ja elävänä esiintyvä hahmo on samalla jo osa kuoleman teatteria. Barthes’n mukaan samanlainen tulevan kuoleman katastrofi on läsnä kaikissa valokuvissa huolimatta siitä, onko kuvan kohde katsomishetkellä todellisuudessa kuollut vai ei.[ii] Kuvan ottamishetken ja kuvan katsomishetken välillä on aina läsnä kuoleman mahdollisuus: ajankulun kammottava vääjäämättömyys.

Katsoessani rautatien kohtalokasta hahmoa jakauduin kahtia. Todistin hiljaista tapahtumaa pysähtyneessä reaaliajassa, kauhuissani junasta, jota ei vielä näkynyt, levottomana osallisuudestani jonkun tuntemattoman viimeisiin hetkiin. Samalla katsoin hahmoa tulevaisuudesta käsin kuin kiusallista muistoa, en enää silminnäkijänä, vaan ulkopuolisena tarkkailijana, jolle Googlen tallentama näky oli vain taiteellisen työskentelyn taustamateriaalia.

Virtuaalimatkallani paikan ja ajan rajat olivat hurmaavasti hämärtyneet, mutta ruumiinlöytämispäivänä ne piirtyivät taas raa’asti esiin. Näkyviin kirkastui monisärmäinen kuva-avaruus, jossa vallitsi epävarmuus siitä, missä oikeastaan olen, milloin olen, mitä on tapahtunut, tai siis: mitä vasta tulee tapahtumaan, mutta minkä kuitenkin tiedän jo tapahtuneeksi.

Syksyllä palaan Howley Streetin sillalle. Tällä kertaa aurinko hohtaa kirkkaansiniseltä taivaalta. Raiteilla ei näy ruumiista jälkeäkään. Google on päivittänyt kuvansa.

Tämä teksti on mukaelma aiemmin ilmestyneestä luvusta Laura Konttisen maisterivaiheen opinnäytetyössä ”Kun mustarastaat palaavat” (Aalto-yliopisto, 2020).


[i] Roland Barthes’n termi punctum merkitsee valokuvassa olevaa säröä: se on tahaton virhe, omituinen poikkeama tai häiritsevä yksityiskohta, joka rikkoo kuvan harmonian. Punctum yllättää katsojan, jää vaivaamaan ja askarruttamaan. Barthes, Roland, 2000, 27, Camera Lucida – reflections on photography, London: Vintage Books. Kääntänyt Richard Howard. Alkup. 1980.
[ii] Barthes, Roland, 2000, 96–97.