Ruumiinlöytämispäivä

Eräänä tasai­sen harmaa­na iltapäi­vä­nä päätän lähteä joen rantaan. Olen matkan­nut erääs­sä amerik­ka­lai­ses­sa pikku­kau­pun­gis­sa jo useam­man viikon ja alkanut kylläs­tyä sen idylli­siin talori­vis­töi­hin ja trimmat­tui­hin, helteen uuvut­ta­miin nurmi­koi­hin. Kartan mukaan kaupun­gin halki kulkee North River. Se näyttää mutkit­te­le­van hautaus­maan vieres­tä pahaen­tei­ses­ti kuin muinai­nen jätti­läis­käär­me. Ehkä joki on tuonen­vir­ta, jonka alkuläh­de sijait­see syväl­lä kalman­kyl­mäs­sä pohjo­las­sa, ja jonka hyiseen nieluun joutu­vat sielut huuhtou­tu­vat jäljet­tö­miin armot­to­man nopeasti.

Käännyn Howley Stree­til­le, ja paris­sa kortte­lis­sa pikku­kau­pun­gin sunnun­tai­u­ne­lias keskus­ta muuttuu autiok­si teolli­suusa­lu­eek­si. Heinä­kuun iltapäi­väk­si on epätyy­pil­li­sen kelme­ää ja pilvis­tä. Vanhan tehdas­ra­ken­nuk­sen seinäl­lä mainos­te­taan vapaa­ta toimi­ti­laa, vasta­päi­ses­sä betoni­ko­los­sis­sa myydään ikkuna­la­se­ja ja seats, mitä ikinä ne sitten tässä yhtey­des­sä ovatkaan. Katu muuttuu vaati­mat­to­mak­si sillak­si, jonka alla matelee lannis­tu­nut ja rehevöi­ty­nyt joki. Myöhem­min luen, että joki on joskus ollut leveä ja elinvoi­mai­nen, mutta käpris­ty­nyt kokoon kaupun­gin nahka­teol­li­suu­den tuotta­mien myrkky­jen ja rauta­tien täyttö­maan takia. Teolli­suusa­lu­een keskel­lä joki näyttää­kin surkas­tu­neel­ta varjol­ta itses­tään. Pienta­reet kasva­vat jotain keltais­ta kukkaa villi­nä, itsepäisesti.

Joitain vuosia sitten olin vakuut­tu­nut siitä, että tulen joskus löytä­mään ruumiin. En tarkoi­ta ketään läheis­tä, vaan tunte­mat­to­man ihmisen ruumiin jostain, mihin se selit­tä­mät­tö­mäl­lä taval­la kuuluu. Voi olla, että olin viettä­nyt liikaa aikaa rikos­foo­ru­meil­la. Toisi­naan tuijo­tan vielä­kin automat­koil­la ohikii­tä­vään metsään. Hirttäy­ty­nyt ihminen olisi nopeas­ti nähty­nä puu.

Täällä, pikku­kau­pun­gin reunal­la, se vihdoin tapah­tuu. Sillan jälkeen Howley Street riste­ää joen toista rantaa kulke­van rauta­tien kanssa. Katsoes­sa­ni sillal­ta itään löydän ruumiin, tai melkein-ruumiin, kuole­maa odotta­van hahmon. Hahmol­la on tummat vaatteet ja hän on polvis­tu­nut junarai­teil­le. Ensin en ole uskoa silmiä­ni. Hahmo on niin kauka­na, etten erota hänen kasvo­jaan. Olisi­ko hänen katseen­sa tyhjä, maail­maan petty­nyt? Vai levol­li­sen voiton­rie­mui­nen? Yritän keksiä jotain arkis­ta selitys­tä kyyris­tyä rauta­tiel­le, mutta tiedän, että toden­nä­köi­sin syy on kuole­mal­le antautuminen.

Seison sillal­la jähmet­ty­nee­nä. En voi tehdä mitään. Välil­läm­me on ylittä­mä­tön notkel­ma ajassa ja tilas­sa, läpinä­ky­vä kalvo, johon silmä­ni liimau­tu­vat. Etäisyy­te­ni hahmoon on luja ja muuttu­ma­ton. Katson häntä kuin valoku­vaa. Tunnen oleva­ni erityi­sen yksin. Jaan hahmon kanssa jotain merki­tyk­sel­lis­tä tapah­tu­mai­sil­laan olevaa, mutta samal­la hän tuntuu jo menete­tyl­tä. Ehkä olen jo tulevai­suu­des­sa, jota ei ole vielä täysin tapah­tu­nut. Tai jossain sivut­tais­suun­tai­ses­sa aikamuo­dos­sa, jota en ihan pysty ymmär­tä­mään. Murat­ti on kääriy­ty­nyt rauta­ties­tä varoit­ta­van liiken­ne­mer­kin ympäril­le kuin hautakiveen.

Tallen­nan näyn nimel­lä hahmo.jpg. Ruumis kuulos­tai­si liian grotes­kil­ta. Seuraa­vi­na kuukausi­na palaan katso­maan kuvaa aika ajoin. Kepeä­nä alkanut puoli­fik­tii­vi­nen matka on katken­nut outoon havahtumiseen.

—

Matka­ni sijoit­tui isoäi­ti­ni synnyin­kau­pun­kiin Yhdys­val­lois­sa Massac­husett­sin osaval­tios­sa. Tutkin kaupun­kia Kun musta­ras­taat palaa­vat -valoku­va­pro­jek­tia­ni varten. Tarkoi­tuk­se­ni oli löytää kaupun­gis­ta talo, josta olin nähnyt valoku­van isoäi­ti­ni albumis­sa. Halusin punoa talon etsimi­sen ympäril­le pienen seikkai­lun, jossa konkreet­ti­set paikat sekoit­tui­vat sukuni tarinoi­hin, kaupun­gin histo­ri­aan ja omiin, nostal­gian värjää­miin kuvitel­mii­ni. Totta puhuen en varsi­nai­ses­ti matkus­ta­nut kaupun­gis­sa laisin­kaan, vaan harhai­lin sen virtu­aa­li­ses­sa olomuo­dos­sa Google Street View’ssä.

Kaupun­ki oli pieni, ja olin melko varma, että tarpeek­si hiirel­lä klikkail­tua­ni saattai­sin todel­la­kin törmä­tä etsimää­ni taloon. Halusin kuiten­kin jättää sen loppu­hui­pen­nuk­sek­si, jotta matkal­la­ni tuntui­si säily­vän tarkoi­tus. Siispä tapoin aikaa vaelte­le­mal­la kaupun­gin reuna­mil­la ja epämää­räi­sil­lä jouto­mail­la. Google Street View’n kamera-auton valoku­vis­ta muodos­tu­va maail­ma oli arkisuu­des­saan turval­li­sen jännit­tä­vä. Kiehto­vin­ta olivat näkymien hassut yksityis­koh­dat (valoku­va­teo­rian termein voisi sanoa punctu­mit¹): keskel­lä katua kameraa osoit­te­le­vat lapset ja etupi­hal­laan ruohoa leikan­nut, hämmen­ty­nee­nä seisos­ke­le­va mies. Ne rikkoi­vat katuku­vien näennäi­sen neutraa­liu­den ja pakot­ti­vat katso­jan tunnus­tau­tu­maan kutsu­mat­to­mak­si vieraak­si, joka tunkeu­tui maail­maan ulkopuo­lel­ta, Googlen kamera-auton valeasussa.

Minua oli jo pitkään kiehto­nut se, miten valoku­vat tasapai­noi­le­vat kummal­li­ses­ti aikamuo­to­jen reuna­mil­la, ja olin kirjoit­ta­mas­sa aihees­ta jo toista opinnäy­te­työ­tä­ni­kin. Mutta vasta kun löysin sattu­mal­ta Google Street View’stä rauta­tiel­le lyhis­ty­neen hahmon, koin jonkin­lai­sen perus­ta­van­laa­tui­sen oival­luk­sen. Tapah­tu­ma teki minul­le todek­si jo vuosia aiemmin lukemia­ni ajatuk­sia valoku­van ja kuole­man suhtees­ta. Valoku­va­teo­rian klassik­ko­teok­ses­saan Valoi­sa huone Roland Barthes kirjoit­taa valoku­vas­ta, joka esittää kuole­maan tuomit­tua miestä sellis­sään. Kuvaa katsoes­saan Barthes tietää, että mies on hirtet­ty hetki kuvan ottami­sen jälkeen. Valoku­vas­sa hän näyttää vielä eläväl­tä – mutta kammot­ta­va tieto tulevas­ta lävis­tää kuvan ja elävä­nä esiin­ty­vä hahmo on samal­la jo osa kuole­man teatte­ria. Barthes’n mukaan saman­lai­nen tulevan kuole­man katastro­fi on läsnä kaikis­sa valoku­vis­sa huoli­mat­ta siitä, onko kuvan kohde katso­mis­het­kel­lä todel­li­suu­des­sa kuollut vai ei.² Kuvan ottamis­het­ken ja kuvan katso­mis­het­ken välil­lä on aina läsnä kuole­man mahdol­li­suus: ajanku­lun kammot­ta­va vääjäämättömyys.

Katsoes­sa­ni rauta­tien kohta­lo­kas­ta hahmoa jakau­duin kahtia. Todis­tin hiljais­ta tapah­tu­maa pysäh­ty­nees­sä reaalia­jas­sa, kauhuis­sa­ni junas­ta, jota ei vielä näkynyt, levot­to­ma­na osalli­suu­des­ta­ni jonkun tunte­mat­to­man viimei­siin hetkiin. Samal­la katsoin hahmoa tulevai­suu­des­ta käsin kuin kiusal­lis­ta muistoa, en enää silmin­nä­ki­jä­nä, vaan ulkopuo­li­se­na tarkkai­li­ja­na, jolle Googlen tallen­ta­ma näky oli vain taiteel­li­sen työsken­te­lyn taustamateriaalia.

Virtu­aa­li­mat­kal­la­ni paikan ja ajan rajat olivat hurmaa­vas­ti hämär­ty­neet, mutta ruumiin­löy­tä­mis­päi­vä­nä ne piirtyi­vät taas raa’asti esiin. Näkyviin kirkas­tui monisär­mäi­nen kuva-avaruus, jossa vallit­si epävar­muus siitä, missä oikeas­taan olen, milloin olen, mitä on tapah­tu­nut, tai siis: mitä vasta tulee tapah­tu­maan, mutta minkä kuiten­kin tiedän jo tapahtuneeksi.

—

Syksyl­lä palaan Howley Stree­tin sillal­le. Tällä kertaa aurin­ko hohtaa kirkkaan­si­ni­sel­tä taivaal­ta. Raiteil­la ei näy ruumiis­ta jälkeä­kään. Google on päivit­tä­nyt kuvansa.

—

Tämä teksti on mukael­ma aiemmin ilmes­ty­nees­tä luvus­ta Laura Kontti­sen maiste­ri­vai­heen opinnäy­te­työs­sä “Kun musta­ras­taat palaa­vat” (Aalto-yliopis­to, 2020).

• ¹ Roland Barthes’n termi punctum merkit­see valoku­vas­sa olevaa säröä: se on tahaton virhe, omitui­nen poikkea­ma tai häirit­se­vä yksityis­koh­ta, joka rikkoo kuvan harmo­nian. Punctum yllät­tää katso­jan, jää vaivaa­maan ja askar­rut­ta­maan. Barthes, Roland, 2000, 27, Camera Lucida – reflec­tions on photo­grap­hy, London: Vinta­ge Books. Kääntä­nyt Richard Howard. Alkup. 1980.
• ² Barthes, Roland, 2000, 96–97.