Äiti, sinä et koskaan nähnyt minua sitä kiviseinää vasten. Katselit auringon paahtamia hiuksiani letillä, ja sitä lapsenpyöreää alastonta vartaloa, joka oli merivedestä pehmennyt. Se sointui kauniisti harmaata kiveä vasten. Käskit minut selin kameraa kohti, kokeilin kiven pintaa sormenpäällä, sen pinnassa kasvoi jäkälää. Siitä hetkestä jäi vain se valokuva, minä materiana, osana sitä täyttä ja samalla tyhjää kuvaa, joka koristaa kotialbumiamme. Ei ole mitään sen kuvan ulkopuolella, ei hetkeä, jossa olisit katsonut kohti.
On vain toisia kuvanottohetkiä, kuten siellä saaressa, jossa mursin hampaani ja koira johdatti meidät ryteikön lävitse kappelille. Istuimme luodolla siskon kanssa rusketusraitoinemme, lupasit ottaa minusta, keltaisesta uimapuvustani ja Jaffa-pullostani kuvan, jos suostuisin ensin olemaan osana taideprojektiasi. Kallio oli auringosta lämmennyt, siskon sormet kylmät ja nihkeät niskaani vasten. Noiden valokuvien takana ei ole mitään: ei kunnollisia muistoja, todellisuutta. Vain hetkelliset kuvien hapsuiset reunat, harmaat kärjistä, ja lopulta ei-mitään, ei edes haurastuneita lankoja, joista saisi otetta.
Roland Barthesin mukaan valokuva ei ole muisto, vaan se oikeastaan estää muistoa syntymästä. Hän sanoo valokuvan olevan vastavoima muistolle, ja viittaa hetkeen, jossa hänen ystävänsä jakoivat lapsuusmuistojaan, mutta hän ei itse muistanut mitään, sillä oli juuri katsellut vanhoja valokuviaan.1 Susan Sontag lisää, että valokuvat erottavat historian, menneen ja nykyhetken toisistaan. Ne eivät ole muistojen välineitä, vaan ne päinvastoin korvaavat muistoja, keksivät niitä.2 Barthes kuvaa valokuvaa väkivaltaiseksi, ei siksi, että se näyttäisi väkivaltaisia asioita, vaan siksi, että se täyttää katseen voimalla3.
Onko syy sille, miksi emme siskoni kanssa muista juuri mitään lapsuudestamme se, että molemmat vanhempamme ovat kuvantekijöitä? Lapsuutemme oli täynnä asettumista kuvattavaksi, tietoisia valokuvan tekemisen hetkiä, joihin aika on solmiutunut. Olenko korvannut muistoni kuvilla, punonut ne kotialbumien ympärille niin, että jokainen muistikuva osoittaa lopulta kohti valokuvaa?

Olen ollut pitkään valokuvaa vastaan. Se on tuntunut liian pysähtyneeltä ollakseen osa tätä venyvää, vanuvaa todellisuuttamme. Valokuvassa on mielestäni jotain ankaraa, ja minä taas haluaisin kovasti olla lempeä maailmaa kohtaan. Sontag toteaa, että valokuvaaminen on maailman keräilemistä. Valokuvat ovat mysteerisiä objekteja, jotka luovat ja tiivistävät maailmaa itseensä. Ne eivät ole lausuntoja maailmasta, vaan osia siitä: liikkumattomia tulkintoja maailmasta. Valokuvat ovat siistejä viipaleita, etuoikeutettuja hetkiä muutettuna ohuiksi objekteiksi, joita voidaan katsella kerta toisensa jälkeen.4
Minua hävettää esitellä itseni valokuvaajaksi. Tuntuu, että johdan kyseisellä määritteellä ihmisiä harhaan. Joskus sanon varovaisesti heti sen jälkeen tai no oikeastaan, koen olevani pelkkä kuvantekijä. Se tuntuu pinnalliselta, turhalta selittelyltä. Mutta kun ajattelen valokuvaa, tunnen litistyväni sen raamien sisälle, puristuvani neliönmuotoiseksi massaksi, muovailuvahasta rakennetuksi laatikkopääksi. En halua muiden katsovan minua siitä kulmasta. Tuo kumma neliö riivaa minua.
Valokuvaajana olen eräänlainen tutkija, joka luetteloi näkymiä, listaa niitä. Sontagin mielestä valokuvaaminen sisältää mahdollisuuden hallitsemiseen, sillä se on eräänlainen tapa vangita todellisuus ja tehdä siitä liikkumaton. Valokuvauksen myötä objekteista tulee lajiteltavissa ja säilytettävissä olevaa informaatiota. Valokuvaus erottaa maailmasta irrallisia, erillisiä partikkeleita, ja muovaa todellisuudesta atomista ja läpinäkyvää.5
Teen maailmasta valokuvien kautta rajallista ja hallittavaa. Muodostan yksinkertaistuksia, tarkkarajaisia suorakulmioita, jotka todistavat ja kertovat jotakin. Minua jää häiritsemään se, mikä jää noiden rajausten ulkopuolelle. En kykene olemaan sovussa valokuvan ehdottamien näkymien kanssa. Ikään kuin niihin ei voisi koskaan mahtua tarpeeksi, jotta olisin tyytyväinen.
Marjaana Kella kutsuu valokuvan outoa suhdetta valoon ja kuvautumiseen kyvyksi jähmettää ja siirtää kaltaisuuksia pois paikoiltaan6. Tuo liikkumattomuus tekee valokuvista aavemaisia. Ne kiusaavat katsojaa, leikkivät ikuista Peili-leikkiä, jossa eivät koskaan jää kiinni pienimmästäkään liikkeestä. Barthes kuvailee valokuvissa olevia asioita nukutetuiksi, kiinnitetyiksi paikoilleen. Ne eivät ilmesty tai lähde kuvasta, ne vain ovat.7 Barthesin mukaan valokuvaa ei voi irrottaa referentistään, eli viittaussuhteen kohteesta, sillä se kantaa sitä aina mukanaan. Valokuvaa ei ole ilman aihettaan, emmekä voi nähdä kuvaa ilman sitä.8
Valokuva on todiste sekä jonkin poissaolosta että jonkin läsnäolosta juuri siinä, missä sen näen. Tämä todellisuuden ja menneisyyden yhdistelmä on Barthesin mielestä valokuvan olennainen ominaisuus. Valokuva on kuin ajallinen hallusinaatio: se on epätosi havainnon alueella, tosi ajan alueella.9 Kellan mukaan valokuvaan liittyy olennaisesti sopimus siitä, että se on jälki kuvanottohetkestä10.
Onko turhautumiseni valokuvaan merkki siitä tiedostamattomasta tunteesta, että valokuva on aina jollain tapaa poissa? En voi nähdä kuvaa ilman referenttiään. Kuva viittaa aina jonnekin muualle. Se ei ole tässä, vaan jollain tapaa aina jossain muualla, menneessä. Jos valokuva olisi tässä ja nyt, olisiko mahdollista olla tyytyväisempi sen tarkkarajaisuuteen? Nyt se ikään kuin näyttäytyy edessäni selkeänä kuvana, mutta todellisuudessa ilkkuu jostain kaukaisuudesta.
Mietin usein, miten olen päätynyt tähän pisteeseen, elämään valokuvan kanssa. Olen kertonut itselleni ja muille, että jotenkin sitä vain ajautui, sattui pääsemään kouluun, huomasi pohtivansa suhdetta omaan tekemiseensä ollessaan jo niin pitkällä sillä polulla, että olisi tuntunut hölmöltä kääntyä takaisin. Nyt ajattelen, että valokuva on ollut kanssani pidempään. Se on ollut vanhempieni tapa katsoa minua. Lapsuuteni etsimen läpi, erilaisissa kauniissa asetelmissa.

Käyn katsomassa Emma Tusellin Video Blues (2019) ‑elokuvan. Elokuva perustuu Tusellin elokuvantekijäisän kuvaamalle kotivideomateriaalille. Tusell käy lapsuusvideoitaan läpi ja kommentoi niitä ääniraidalla, tekee tulkintoja isänsä tavasta kuvata perhettään. Hän pysäyttää liikkuvaa kuvaa still-kuviksi,keräilee omia ja äitinsä katseita, jotka katsovat ohi kamerasta ja kameran takana piileskelevästä isästä. Tusell tekee elokuvassa huomioita siitä, kuinka hänen isänsä käskee tyttäriään kauemmaksi, jotta kamera tarkentaisi paremmin. Isä pysyy tapahtumissa taustalla, tallentaa niitä, sen sijaan, että kokisi niitä yhdessä perheensä kanssa. Isä, joka katselee maailmaa kameran läpi, pysyy etäisyyden päässä. Jos tytär tulee liian lähelle, hänet käsketään kauemmaksi, jotta kuva onnistuu.
Muistoissani vanhempani pysyvät käsivarren mitan päässä: jollain tapaa läsnä olevina, mutta kuitenkin kaukaisuudessa. Kertooko tämä sopivasta kameran tarkennusetäisyydestä? Miksi olen itse hakeutunut kuvan pariin kokemuksistani huolimatta, enkä näytä pääsevän siitä millään eroon? Myös Tusell jatkaa isänsä aloittamaa kuvaamista. Hän kuvaa omia lapsiaan, vaikka on kokenut kameran olevan väline, joka esti isänsä läsnäolon. Olemmeko molemmat oppineet kuvaamisen olevan oikea tapa olla osa maailmaa, jäsentää sitä etäisyyden päästä? Onko vaarana, että jatkamme ohikatsomista, vai osaammeko muuttaa kuvaamisen läsnäoloksi?
Barthes esittää, että asettuminen kuvattavaksi saa aikaan muutoksen kuvan kohteessa. Valokuvan kohde asettuu kuvaan, muodostaa itselleen uuden kehon ja ikään kuin muuttaa itsensä etukäteen kuvaksi. Valokuva on raskas ja liikkumaton, toisin kuin minuus, joka on kevyt ja monessa paikassa samaan aikaan. Valokuva on todistus minusta toisena, eräänlaista dissosiaatiota. Joka kerta, kun ihminen asettuu kuvaan, hän alkaa kärsiä epäaitoudesta, tietystä huijarinomaisuudesta.11
Objektiivin edessä olen yhdellä kertaa se joka luulen olevani, se joksi haluaisin minua luultavan, se joksi valokuvaaja minua luulee sekä se jota hän käyttää hyväkseen esittääkseen taidettaan12.
Sontag väittää valokuvaamisen olevan toisen loukkaamista, sillä kuvaajan on mahdollista nähdä valokuvattava tavalla, jolla kuvattava ei näe itseään. Valokuvan ottaminen on osallistumista toisen ihmisen tai objektin kuolevaisuuteen, haavoittuvaisuuteen ja muuttuvaisuuteen. Sontagin mukaan primitiiviset ihmiset pelkäsivät kameran varastavan jonkin osan heidän olemassaolostaan.13 Tunnistan tämän huolen sekä valokuvaajana että valokuvattavana. Toisten ihmisten kuvaaminen tuntuu jollain tapaa väkivaltaiselta. Barthesin mielestä valokuvattavana oleminen on pieni kuolemankaltainen kokemus, josta myös valokuvaaja on tietoinen. Valokuvattava varastetaan itseltään ja muunnetaan objektiksi, jota voidaan tarkastella.14
Ja niin – mukanani on alusta asti ollut kuvaan asettumisen vaikeus, joka hiertää vatsan kohdalta kuin jauhinkivi, hiljaa mutta pysyvää tuhoa tehden. Äiti, et ottanut minusta kuvaa, vaan valosta, joka vaelteli ihoni pinnalla.
Asetuin kuviin kuten Jean-Martin Charcot’n hysteriapotilaat15, toistaen tietynlaisia kulttuurillisia oletuksia oikeista tavoista olla, esittää itseäni. Edustin äiti, sinulle, lasta tässä kulttuurissa. Nyt ymmärrän paremmin, miksi kameralla kohti osoittaminen tuntuu vieläkin kivuliaalta. Se sisältää aina mahdollisuuden ohikatsomisen kokemukseen, valonpiirtämien kasvojen varastamiseen ilman, että oikeastaan näkisi kunnolla.

Tämä teksti on julkaistu aiemmin osana Pauliina Heinäsen maisterin opinnäytetyötä “Kahtaalla” (Aalto-yliopisto, 2020).
- 1 Barthes, Roland, 1985, Valoisa huone, 97. Suomentaneet Martti Lintunen, Esa Sironen ja Leevi Lehto. Helsinki: Kansankulttuuri, Suomen valokuvataiteen museon säätiö. Alkup. La chambre claire, 1980. Barthes, 1985.
- 2 Sontag, Susan, 1990, On Photography, 23, 165. New York: Anchor Books.
- 3 Barthes, 1985, 97.
- 4 Sontag, 1990, 3–4, 6–7, 17–18.
- 5 Sontag, 1990, 23, 156, 163.
- 6 Kella, Marjaana, 2014, Käännöksiä: Maisema, kasvot ja esittäminen valokuvassa, 164. Väitöskirja, Helsinki, Aalto-yliopisto, Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, Median laitos, 304 s. Helsinki: Aalto Arts Books.
- 7 Barthes, 1985, 63.
- 8 Barthes, 1985, 11–12.
- 9 Barthes, 1985, 82–83, 121.
- 10 Kella, 2014, 182.
- 11 Barthes, 1985, 16–19.
- 12 Barthes, 1985, 19.
- 13 Sontag, 1990, 14–15, 158.
- 14 Barthes, 1985, 19–20.
- 15 Ks. esim. Didi-Huberman, Georges, 2003: Invention of Hysteria: Charcot and the Photographic Iconography of the Salpetriere, 85. Yhdysvallat: Massachusetts Institute of Technology. Kääntänyt englanniksi Alisa Hartz. Alkup. Invention de l’hysterie: Charcot et l’iconographie photographique de la Salpetriere, 1982.