2021 | essee

Ohikatsomisia

Kuvat: Pauliina Heinänen
13.04.2021

Äiti, sinä et koskaan nähnyt minua sitä kivisei­nää vasten. Katse­lit aurin­gon paahta­mia hiuksia­ni letil­lä, ja sitä lapsen­pyö­re­ää alaston­ta varta­loa, joka oli merive­des­tä pehmen­nyt. Se sointui kauniis­ti harmaa­ta kiveä vasten. Käskit minut selin kameraa kohti, kokei­lin kiven pintaa sormen­pääl­lä, sen pinnas­sa kasvoi jäkälää. Siitä hetkes­tä jäi vain se valoku­va, minä materia­na, osana sitä täyttä ja samal­la tyhjää kuvaa, joka koris­taa kotial­bu­miam­me. Ei ole mitään sen kuvan ulkopuo­lel­la, ei hetkeä, jossa olisit katso­nut kohti.

On vain toisia kuvan­ot­to­het­kiä, kuten siellä saares­sa, jossa mursin hampaa­ni ja koira johdat­ti meidät rytei­kön lävit­se kappe­lil­le. Istuim­me luodol­la siskon kanssa ruske­tus­rai­toi­nem­me, lupasit ottaa minus­ta, keltai­ses­ta uimapu­vus­ta­ni ja Jaffa-pullos­ta­ni kuvan, jos suostui­sin ensin olemaan osana taide­pro­jek­tia­si. Kallio oli aurin­gos­ta lämmen­nyt, siskon sormet kylmät ja nihkeät niskaa­ni vasten. Noiden valoku­vien takana ei ole mitään: ei kunnol­li­sia muisto­ja, todel­li­suut­ta. Vain hetkel­li­set kuvien hapsui­set reunat, harmaat kärjis­tä, ja lopul­ta ei-mitään, ei edes hauras­tu­nei­ta lanko­ja, joista saisi otetta.

Roland Barthe­sin mukaan valoku­va ei ole muisto, vaan se oikeas­taan estää muistoa synty­mäs­tä. Hän sanoo valoku­van olevan vasta­voi­ma muistol­le, ja viittaa hetkeen, jossa hänen ystävän­sä jakoi­vat lapsuus­muis­to­jaan, mutta hän ei itse muista­nut mitään, sillä oli juuri katsel­lut vanho­ja valoku­vi­aan.1 Susan Sontag lisää, että valoku­vat erotta­vat histo­rian, menneen ja nykyhet­ken toisis­taan. Ne eivät ole muisto­jen välinei­tä, vaan ne päinvas­toin korvaa­vat muisto­ja, keksi­vät niitä.2 Barthes kuvaa valoku­vaa väkival­tai­sek­si, ei siksi, että se näyttäi­si väkival­tai­sia asioi­ta, vaan siksi, että se täyttää katseen voimal­la3.

Onko syy sille, miksi emme sisko­ni kanssa muista juuri mitään lapsuu­des­tam­me se, että molem­mat vanhem­pam­me ovat kuvan­te­ki­jöi­tä? Lapsuu­tem­me oli täynnä asettu­mis­ta kuvat­ta­vak­si, tietoi­sia valoku­van tekemi­sen hetkiä, joihin aika on solmiu­tu­nut. Olenko korvan­nut muisto­ni kuvil­la, punonut ne kotial­bu­mien ympäril­le niin, että jokai­nen muisti­ku­va osoit­taa lopul­ta kohti valokuvaa?

Lapsi seisoo selin kameraan

Olen ollut pitkään valoku­vaa vastaan. Se on tuntu­nut liian pysäh­ty­neel­tä ollak­seen osa tätä venyvää, vanuvaa todel­li­suut­tam­me. Valoku­vas­sa on mieles­tä­ni jotain ankaraa, ja minä taas haluai­sin kovas­ti olla lempeä maail­maa kohtaan. Sontag toteaa, että valoku­vaa­mi­nen on maail­man keräi­le­mis­tä. Valoku­vat ovat mystee­ri­siä objek­te­ja, jotka luovat ja tiivis­tä­vät maail­maa itseen­sä. Ne eivät ole lausun­to­ja maail­mas­ta, vaan osia siitä: liikku­mat­to­mia tulkin­to­ja maail­mas­ta. Valoku­vat ovat siiste­jä viipa­lei­ta, etuoi­keu­tet­tu­ja hetkiä muutet­tu­na ohuik­si objek­teik­si, joita voidaan katsel­la kerta toisen­sa jälkeen.4

Minua hävet­tää esitel­lä itseni valoku­vaa­jak­si. Tuntuu, että johdan kysei­sel­lä määrit­teel­lä ihmisiä harhaan. Joskus sanon varovai­ses­ti heti sen jälkeen tai no oikeas­taan, koen oleva­ni pelkkä kuvan­te­ki­jä. Se tuntuu pinnal­li­sel­ta, turhal­ta selit­te­lyl­tä. Mutta kun ajatte­len valoku­vaa, tunnen litis­ty­vä­ni sen raamien sisäl­le, puris­tu­va­ni neliön­muo­toi­sek­si massak­si, muovai­lu­va­has­ta raken­ne­tuk­si laatik­ko­pääk­si. En halua muiden katso­van minua siitä kulmas­ta. Tuo kumma neliö riivaa minua.

Valoku­vaa­ja­na olen erään­lai­nen tutki­ja, joka luette­loi näkymiä, listaa niitä. Sonta­gin mieles­tä valoku­vaa­mi­nen sisäl­tää mahdol­li­suu­den hallit­se­mi­seen, sillä se on erään­lai­nen tapa vangi­ta todel­li­suus ja tehdä siitä liikku­ma­ton. Valoku­vauk­sen myötä objek­teis­ta tulee lajitel­ta­vis­sa ja säily­tet­tä­vis­sä olevaa infor­maa­tio­ta. Valoku­vaus erottaa maail­mas­ta irral­li­sia, erilli­siä partik­ke­lei­ta, ja muovaa todel­li­suu­des­ta atomis­ta ja läpinä­ky­vää.5

Teen maail­mas­ta valoku­vien kautta rajal­lis­ta ja hallit­ta­vaa. Muodos­tan yksin­ker­tais­tuk­sia, tarkka­ra­jai­sia suora­kul­mioi­ta, jotka todis­ta­vat ja kerto­vat jotakin. Minua jää häirit­se­mään se, mikä jää noiden rajaus­ten ulkopuo­lel­le. En kykene olemaan sovus­sa valoku­van ehdot­ta­mien näkymien kanssa. Ikään kuin niihin ei voisi koskaan mahtua tarpeek­si, jotta olisin tyytyväinen.

Marjaa­na Kella kutsuu valoku­van outoa suhdet­ta valoon ja kuvau­tu­mi­seen kyvyk­si jähmet­tää ja siirtää kaltai­suuk­sia pois paikoil­taan6. Tuo liikku­mat­to­muus tekee valoku­vis­ta aavemai­sia. Ne kiusaa­vat katso­jaa, leikki­vät ikuis­ta Peili-leikkiä, jossa eivät koskaan jää kiinni pienim­mäs­tä­kään liikkees­tä. Barthes kuvai­lee valoku­vis­sa olevia asioi­ta nukute­tuik­si, kiinni­te­tyik­si paikoil­leen. Ne eivät ilmes­ty tai lähde kuvas­ta, ne vain ovat.7 Barthe­sin mukaan valoku­vaa ei voi irrot­taa referen­tis­tään, eli viittaus­suh­teen kohtees­ta, sillä se kantaa sitä aina mukanaan. Valoku­vaa ei ole ilman aihet­taan, emmekä voi nähdä kuvaa ilman sitä.8

Valoku­va on todis­te sekä jonkin poissao­los­ta että jonkin läsnä­olos­ta juuri siinä, missä sen näen. Tämä todel­li­suu­den ja mennei­syy­den yhdis­tel­mä on Barthe­sin mieles­tä valoku­van olennai­nen ominai­suus. Valoku­va on kuin ajalli­nen hallusi­naa­tio: se on epäto­si havain­non alueel­la, tosi ajan alueel­la.9 Kellan mukaan valoku­vaan liittyy olennai­ses­ti sopimus siitä, että se on jälki kuvan­ot­to­het­kes­tä10.

Onko turhau­tu­mi­se­ni valoku­vaan merkki siitä tiedos­ta­mat­to­mas­ta tuntees­ta, että valoku­va on aina jollain tapaa poissa? En voi nähdä kuvaa ilman referent­ti­ään. Kuva viittaa aina jonne­kin muual­le. Se ei ole tässä, vaan jollain tapaa aina jossain muual­la, mennees­sä. Jos valoku­va olisi tässä ja nyt, olisi­ko mahdol­lis­ta olla tyyty­väi­sem­pi sen tarkka­ra­jai­suu­teen? Nyt se ikään kuin näyttäy­tyy edessä­ni selkeä­nä kuvana, mutta todel­li­suu­des­sa ilkkuu jostain kaukaisuudesta.

Mietin usein, miten olen pääty­nyt tähän pistee­seen, elämään valoku­van kanssa. Olen kerto­nut itsel­le­ni ja muille, että joten­kin sitä vain ajautui, sattui pääse­mään kouluun, huoma­si pohti­van­sa suhdet­ta omaan tekemi­seen­sä olles­saan jo niin pitkäl­lä sillä polul­la, että olisi tuntu­nut hölmöl­tä kääntyä takai­sin. Nyt ajatte­len, että valoku­va on ollut kanssa­ni pidem­pään. Se on ollut vanhem­pie­ni tapa katsoa minua. Lapsuu­te­ni etsimen läpi, erilai­sis­sa kauniis­sa asetelmissa. 

Lapsi seisoo selin kameraan

Käyn katso­mas­sa Emma Tusel­lin Video Blues (2019) ‑eloku­van. Eloku­va perus­tuu Tusel­lin eloku­van­te­ki­jäi­sän kuvaa­mal­le kotivi­deo­ma­te­ri­aa­lil­le. Tusell käy lapsuus­vi­deoi­taan läpi ja kommen­toi niitä äänirai­dal­la, tekee tulkin­to­ja isänsä tavas­ta kuvata perhet­tään. Hän pysäyt­tää liikku­vaa kuvaa still-kuviksi,keräilee omia ja äitin­sä katsei­ta, jotka katso­vat ohi kameras­ta ja kameran takana piiles­ke­le­väs­tä isästä. Tusell tekee eloku­vas­sa huomioi­ta siitä, kuinka hänen isänsä käskee tyttä­ri­ään kauem­mak­si, jotta kamera tarken­tai­si parem­min. Isä pysyy tapah­tu­mis­sa taustal­la, tallen­taa niitä, sen sijaan, että kokisi niitä yhdes­sä perheen­sä kanssa. Isä, joka katse­lee maail­maa kameran läpi, pysyy etäisyy­den päässä. Jos tytär tulee liian lähel­le, hänet käske­tään kauem­mak­si, jotta kuva onnistuu.

Muistois­sa­ni vanhem­pa­ni pysyvät käsivar­ren mitan päässä: jollain tapaa läsnä olevi­na, mutta kuiten­kin kaukai­suu­des­sa. Kertoo­ko tämä sopivas­ta kameran tarken­nuse­täi­syy­des­tä? Miksi olen itse hakeu­tu­nut kuvan pariin kokemuk­sis­ta­ni huoli­mat­ta, enkä näytä pääse­vän siitä millään eroon? Myös Tusell jatkaa isänsä aloit­ta­maa kuvaa­mis­ta. Hän kuvaa omia lapsi­aan, vaikka on kokenut kameran olevan väline, joka esti isänsä läsnä­olon. Olemme­ko molem­mat oppineet kuvaa­mi­sen olevan oikea tapa olla osa maail­maa, jäsen­tää sitä etäisyy­den päästä? Onko vaara­na, että jatkam­me ohikat­so­mis­ta, vai osaam­me­ko muuttaa kuvaa­mi­sen läsnäoloksi?

Barthes esittää, että asettu­mi­nen kuvat­ta­vak­si saa aikaan muutok­sen kuvan kohtees­sa. Valoku­van kohde asettuu kuvaan, muodos­taa itsel­leen uuden kehon ja ikään kuin muuttaa itsen­sä etukä­teen kuvak­si. Valoku­va on raskas ja liikku­ma­ton, toisin kuin minuus, joka on kevyt ja mones­sa paikas­sa samaan aikaan. Valoku­va on todis­tus minus­ta toise­na, erään­lais­ta disso­si­aa­tio­ta. Joka kerta, kun ihminen asettuu kuvaan, hän alkaa kärsiä epäai­tou­des­ta, tietys­tä huija­rin­omai­suu­des­ta.11

Objek­tii­vin edessä olen yhdel­lä kertaa se joka luulen oleva­ni, se joksi haluai­sin minua luulta­van, se joksi valoku­vaa­ja minua luulee sekä se jota hän käyttää hyväk­seen esittääk­seen taidet­taan12.

Sontag väittää valoku­vaa­mi­sen olevan toisen loukkaa­mis­ta, sillä kuvaa­jan on mahdol­lis­ta nähdä valoku­vat­ta­va taval­la, jolla kuvat­ta­va ei näe itseään. Valoku­van ottami­nen on osallis­tu­mis­ta toisen ihmisen tai objek­tin kuole­vai­suu­teen, haavoit­tu­vai­suu­teen ja muuttu­vai­suu­teen. Sonta­gin mukaan primi­tii­vi­set ihmiset pelkä­si­vät kameran varas­ta­van jonkin osan heidän olemas­sao­los­taan.13 Tunnis­tan tämän huolen sekä valoku­vaa­ja­na että valoku­vat­ta­va­na. Toisten ihmis­ten kuvaa­mi­nen tuntuu jollain tapaa väkival­tai­sel­ta. Barthe­sin mieles­tä valoku­vat­ta­va­na olemi­nen on pieni kuole­man­kal­tai­nen kokemus, josta myös valoku­vaa­ja on tietoi­nen. Valoku­vat­ta­va varas­te­taan itsel­tään ja muunne­taan objek­tik­si, jota voidaan tarkas­tel­la.14

Ja niin – mukana­ni on alusta asti ollut kuvaan asettu­mi­sen vaikeus, joka hiertää vatsan kohdal­ta kuin jauhin­ki­vi, hiljaa mutta pysyvää tuhoa tehden. Äiti, et ottanut minus­ta kuvaa, vaan valos­ta, joka vaelte­li ihoni pinnalla.

Asetuin kuviin kuten Jean-Martin Charcot’n hyste­ria­po­ti­laat15, toistaen tietyn­lai­sia kulttuu­ril­li­sia oletuk­sia oikeis­ta tavois­ta olla, esittää itseä­ni. Edustin äiti, sinul­le, lasta tässä kulttuu­ris­sa. Nyt ymmär­rän parem­min, miksi kameral­la kohti osoit­ta­mi­nen tuntuu vielä­kin kivuli­aal­ta. Se sisäl­tää aina mahdol­li­suu­den ohikat­so­mi­sen kokemuk­seen, valon­piir­tä­mien kasvo­jen varas­ta­mi­seen ilman, että oikeas­taan näkisi kunnolla.

Lapsi seisoo selin kameraan

Tämä teksti on julkais­tu aiemmin osana Paulii­na Heinä­sen maiste­rin opinnäy­te­työ­tä “Kahtaal­la” (Aalto-yliopis­to, 2020).

  • 1 Barthes, Roland, 1985, Valoi­sa huone, 97. Suomen­ta­neet Martti Lintu­nen, Esa Sironen ja Leevi Lehto. Helsin­ki: Kansan­kult­tuu­ri, Suomen valoku­va­tai­teen museon säätiö. Alkup. La chambre claire, 1980. Barthes, 1985.
  • 2 Sontag, Susan, 1990, On Photo­grap­hy, 23, 165. New York: Anchor Books.
  • 3 Barthes, 1985, 97.
  • 4 Sontag, 1990, 3–4, 6–7, 17–18.
  • 5 Sontag, 1990, 23, 156, 163.
  • 6 Kella, Marjaa­na, 2014, Käännök­siä: Maise­ma, kasvot ja esittä­mi­nen valoku­vas­sa, 164. Väitös­kir­ja, Helsin­ki, Aalto-yliopis­to, Taitei­den ja suunnit­te­lun korkea­kou­lu, Median laitos, 304 s. Helsin­ki: Aalto Arts Books.
  • 7 Barthes, 1985, 63.
  • 8 Barthes, 1985, 11–12.
  • 9 Barthes, 1985, 82–83, 121.
  • 10 Kella, 2014, 182.
  • 11 Barthes, 1985, 16–19.
  • 12 Barthes, 1985, 19.
  • 13 Sontag, 1990, 14–15, 158.
  • 14 Barthes, 1985, 19–20.
  • 15 Ks. esim. Didi-Huber­man, Georges, 2003: Inven­tion of Hyste­ria: Charcot and the Photo­grap­hic Icono­grap­hy of the Salpet­rie­re, 85. Yhdys­val­lat: Massac­husetts Insti­tu­te of Techno­lo­gy. Kääntä­nyt englan­nik­si Alisa Hartz. Alkup. Inven­tion de l’hysterie: Charcot et l’iconographie photo­grap­hique de la Salpet­rie­re, 1982.