Neiti Silence — keskustelu taiteilija Essi Maaria Orpanan kanssa

Työsken­te­lin Essi Maaria Orpanan kanssa parisen vuotta samas­sa kella­ris­sa Otanie­mes­sä. Kella­ri oli Aalto-yliopis­ton entinen kemian­la­bo­ra­to­rio, joka jollain vippas­kons­teil­la järjes­tet­tiin muuta­mien vihais­ten taideo­pis­ke­li­joi­den työti­la­käyt­töön (vihai­sia olimme, koska Väre-uudis­ra­ken­nuk­ses­ta työti­lat puuttui­vat täysin). Kella­ris­ta tuli meille lohdul­li­nen, vaikka­kin hieman kolkko keidas, jonne Otanie­men innovaa­tio­pö­hi­näl­lä ei ollut mitään asiaa. Pääsin seuraa­maan lähel­tä, kun Essi valmis­te­li Such is the Silence ‑yksityis­näyt­te­ly­ään Turun Taide­hal­liin. Kella­ris­sa keskus­tel­tiin usein taitees­ta, varsin­kin itse kuvis­ta. Nyt puhum­me Essin työskentelyprosessista.

Laura Kontti­nen: Such is the Silence ‑teossar­ja­si valoku­vat on kuvat­tu autio­ta­lois­sa Espan­jas­sa. Minkä takia kiinnos­tuit talois­ta? Miten päädyit kuvaa­maan niissä?

Essi Maaria Orpana: Tähän liittyy oikeas­taan koko oma henki­lö­his­to­ria­ni, uteliai­suu­te­ni ja mieli­ku­vi­tuk­se­ni. Syytän uteliai­suu­des­ta mummua­ni. Mummu kertoi usein tarinoi­ta, joissa maati­lal­la asui Halti­jauk­ko, Takku­pää Fiia, Pleunan Valto ja Näkki. Ja mummu­lan vintil­tä pengot­tiin aartei­ta. Sieltä kumpu­aa mielen­kiin­to­ni näitä hylät­ty­jä taloja kohtaan. On aina ollut mielen­kiin­tois­ta mennä johon­kin paikkaan, mihin asiat on vain jätet­ty tai hylät­ty. Näen hylätyt asiat aarteina.

Tein Espan­jas­sa vaihto-opinnot opiskel­les­sa­ni Turun Taidea­ka­te­mias­sa. Espan­jas­sa koulu­mat­kan varrel­la oli yksi hylät­ty talo, jonne en koskaan uskal­ta­nut mennä. Palasin myöhem­min Espan­jaan pidem­mäk­si aikaa, ja asuin Valencias­sa. Vanhas­sa kaupun­gis­sa huoma­sin hirveän määrän tyhjil­lään olevia raken­nuk­sia. Kun kävel­les­sä katse­li ylhääl­le, oppi näkemään, mitkä olivat tyhjiä ja mitkä eivät. Oli mielen­kiin­tois­ta miettiä, mitä niissä oli sisäl­lä. Mietin, mitä tapah­tui­si, jos menisin sisään ja kuvai­sin sitä. Mitä tapah­tuu, kun astun sellai­seen tilaan, mikä ei ole miten­kään kytkök­sis­sä minuun?

LK: Miten käytän­nös­sä pääsit taloi­hin? Murtau­duit­ko sisään yön pimei­nä tunteina?

EO: Ensim­mäi­seen taloon pääsin, kun olin ulkoi­lut­ta­mas­sa koiraa, ja näin, että yhteen tyhjään raken­nuk­seen meni sisään joku. Päätin odottaa, kunnes hän tulee ulos. Se oli raksa­mies. Selitin, että olen suoma­lai­nen taitei­li­ja, ja teen tällais­ta projek­tia. Raksa­mies totesi, että raken­nuk­sen omista­ja sattuu olemaan kadun toisel­la puolel­la. Selitin omista­jal­le suu vaahdos­sa asiani, ja sain luvan kuvata siellä.

Opin vähitel­len, miten löytää puhelin­nu­me­roi­ta, ja mistä kysyä talois­ta. Siinä pitää olla aika määrä­tie­toi­nen. Ja vähän tyrkky­kin. Jossain vaihees­sa en meinan­nut päästä enää mihin­kään kuvaa­maan. Puhuin sujuvaa espan­jaa, mutten pysty­nyt vakuut­ta­maan ihmisiä puheli­mes­sa. Keksit­tiin sitten, että ooppe­ra­lau­la­jays­tä­vä­ni Josep voisi tekey­tyä agentik­se­ni! Hän soitti ja esitte­li minut taitei­li­ja­na, jota edustaa. Sitä kautta sain pääsyn moneen taloon.

LK: Monis­sa kuvis­sa olet itse kameran edessä. Onko kyse omaku­vis­ta, vai oletko osa jotain asetel­maa talois­sa? Mikä on ajatuk­se­si siitä, että esiin­nyt itse kuvissa?

EO: On väistä­mä­tön­tä, että kuvat ovat jollain taval­la henki­lö­koh­tai­sia. En koe, että ne ovat omaku­via. Such is the Silence -sarjas­sa hahmo­na on neiti Silence. 

LK: Kerro lisää! Mikä tämä hahmo on? Onko se joku, johon samais­tut, vai jotain abstraktia?

EO: Neiti Silence on ollut minul­le se asu, joka on päällä­ni kuvis­sa. Asu on löydet­ty roskik­ses­ta. Valencias­sa meidän lähel­lä oli jokin hoito­lai­tos tai vanhain­ko­ti, ja löysin asun sen takana olevas­ta roskik­ses­ta. Pesin sen, ja kun kokei­lin sitä, niin se istui­kin täydel­li­ses­ti! Kokei­lin kuviin useita eri vaattei­ta, mutta tämä asu oli täydel­li­nen ja siinä oli samaa aikaa tai ajatto­muut­ta kuin kuvaus­pai­kois­sa­kin. Kuviin se oli joten­kin täydel­li­nen. Se myös näytti kauniil­ta valossa.

Neiti Silencen hahmon luomi­nen on ollut minul­le tapa ikuis­taa kokemus talois­sa viete­tys­tä ajasta. Talot huoku­vat elettyä ja unohdet­tua elämää – muistoa ja pysäh­ty­nei­syyt­tä. Hahmon kautta olen pyrki­nyt asutta­maan niitä tiloja ja käsit­te­le­mään voimak­kai­ta kokemuk­sia­ni niissä. Ajatte­len, ettei tiede­tä, onko neiti Silence elävä ihminen vai henki vai mikä. Ehkä se etsii talois­sa jotain? Hahmol­la ei ole mitään paikkaa. Se saattaa olla vähän hukas­sa tai jumis­sa­kin, maail­mo­jen välissä.

LK: Millai­sia kokemuk­sia talois­sa on ollut?

EO: Esimer­kik­si yhdes­sä talos­sa moikka­sin aina, kun menin sisään, ja kiitin, että saan tulla kuvaa­maan. Välil­lä talois­sa oli pelot­ta­vaa­kin. Availin ikkunat ja ovet, että sisään tulisi mahdol­li­sim­man paljon luonnon­va­loa, joka oli sellais­ta tietyn­lais­ta lämmin­tä espan­ja­lais­ta valoa. Ne olivat merkit­tä­viä paikko­ja. Halusin kunnioit­taa elämää, joka talois­sa oli eletty. Ei riittä­nyt, että olisin vain kuvan­nut paikko­ja sellai­si­naan. Henki ei olisi tullut ilmi vain dokumentoinnista. 

LK: Such is the Silence on nyt ollut esillä näytte­lyis­sä, ja kirjoi­tat nyt siitä gradua­kin. Mihin suuntaan työsken­te­ly­si on tällä hetkel­lä menos­sa? Millai­set asiat nyt kiinnostavat?

EO: Miten­hän tämän sanoi­si. En halua sanoa, että minua kiinnos­taa kuolema. 

LK: Mutta ehkäpä se vaan kiinnostaa!

EO: Olen mietti­nyt, että ehkä kuole­mas­sa kiinnos­taa­kin elämä. Aika ja sen katoa­mi­nen. Maail­ma on niin kummal­li­ses­sa pistees­sä. On kiinnos­ta­vaa, mitä ihmiset nykyään kuole­mas­ta ajatte­le­vat. Luonnos­ta ja muusta on etään­nyt­ty aika paljon. Minul­la on uusi, orasta­va teossar­ja, jota kutsun nimel­lä Every­bo­dy Longing Life eli suomek­si Kaikil­la elämän kaipuu. Nimi tulee yhdes­tä Laila Hieta­mie­hen eli nykyi­sin Hirvi­saa­ren kirjan nimes­tä. Kirjas­sa on ihanaa elämän kuvailua.

Olen kamppail­lut pitkään valoku­van riittä­mät­tö­myy­den kanssa omassa työssä­ni. Muiden töissä nautin valoku­vis­ta, mutta omassa työssä valoku­va ei riitä kaksiu­lot­tei­se­na. Minul­la on hirveä tarve opetel­la, hakea tietoa ja inspi­roi­tua tilal­li­sem­mis­ta jutuista.

LK: Miten tutkit tilal­li­suut­ta työssäsi?

EO: Such is the silence on oikeas­taan ensim­mäi­nen projek­ti, jossa tilal­li­suus on mukana. Työsken­te­ly­pro­ses­si on ollut pitkä ja kivik­koi­nen, mutta olen pysty­nyt yhdis­tä­mään tilal­li­suut­ta edes vähän valoku­vii­ni. Siitä olen kiitol­li­nen Marjaa­na Kellal­le, joka on ohjan­nut minua maiste­rio­pin­to­jen aikana. Marjaa­na oikeas­taan sanoi, että sinul­la­han on nämä kaikki eri elemen­tit – valoku­vat, tapetit, video ja löyde­tyt esineet – nehän voisi yhdis­tää! Olin räntän­nyt Marjaa­nal­le, että haluai­sin tehdä jotain tilal­lis­ta, mutten joten­kin tajun­nut tätä itse. Turun taide­hal­lin näytte­lys­sä havit­te­lin sellais­ta tilan kokonaisuutta. 

Nyt kiinnos­taa oppia erilai­sis­ta uusis­ta materi­aa­leis­ta. Koen kameran itsel­le­ni aika ominai­sek­si ilmai­su­vä­li­neek­si, mutta ehkä teokset tulevat olemaan veistos­mai­sem­pia. Tai ainakin niissä tulee olemaan paljon enemmän elementtejä.

LK: Jänni­tyk­sel­lä odotan, miltä ne näyttä­vät. Siirry­tään tulevas­ta mennee­seen. Miten olet pääty­nyt taitei­li­jak­si? Mitkä tekijät ovat johta­neet siihen?

EO: Olen pienes­tä pitäen kokenut tarvet­ta ilmais­ta itseä­ni. Olen etsinyt monen­lai­sia ilmai­sun välinei­tä. Valoku­vas­ta ja kameras­ta tuli oma ilmai­su­vä­li­ne ehkä joskus yläas­teel­la. Vasta, kun tein lyhyet valoku­van syven­tä­vät opinnot Voion­maan opistos­sa, tajusin, mitä valoku­va­tai­de on ja mitä se voi olla. Se vei mukanaan, ja päädyin Turun Taidea­ka­te­mi­aan. Sitä kautta löysin saman­kal­tai­sia ihmisiä ja ajatuk­sia. Olen maalta kotoi­sin, ja perhee­ni ja sukuni ovat molem­mil­ta puolin käsityö­läi­siä. Käsil­lä tekemi­nen elää vahvas­ti minussakin.

Olen taitei­li­ja tarpees­ta ja ehkä myös vapau­des­ta. En pidä kauheas­ti mistään rajois­ta, pomois­ta tai kellokorteista.

LK: Samais­tun tähän tunteeseen.

Nyt on luvas­sa Mieli­ku­vi­tus­re­si­dens­si! Terve­tu­loa Mieli­ku­vi­tus­re­si­dens­siin, Essi. Annan puitteet ja välineet, ja sinä teet residens­sis­sä mieli­ku­vi­tus­näyt­te­lyn. Residens­si on vanhas­sa puuta­los­sa Pohjois-Suomen erämai­den liepeil­lä. Lähin naapu­ri on 20 kilomet­rin päässä. On kevät. Sinul­la on muuta­ma viikko aikaa. Residens­sin päätteek­si pidät talos­sa näytte­lyn. Käytös­sä­si on kamera, lähiluon­nos­ta löyty­vät materi­aa­lit ja ympäröi­vien raken­nus­ten vanhat, maata­lous­vä­li­neet ja ‑vermeet. Miten teet näytte­lyyn, ja mistä siinä on kyse?

EO: Noh, kevääl­lä nousee sinivuok­ko­ja maasta. Keräi­li­sin kukkia ja tekisin niistä jotain. Luonnos­ta löytyy kaiken näköis­tä. Tällä hetkel­lä olen inspi­roi­tu­nut Ana Mendie­tas­ta. Tekisin varmaan video­per­for­mans­se­ja luonnos­sa pyrki­myk­se­nä olla osa sitä. Luulen, että tekisin siellä myös omaku­via. Jos siellä on verstas, voisin väsätä jotain. Näytil­lä olisi tekemiä­ni kyhäel­miä kukis­ta, oksis­ta ja muista, sekä valoku­via ja videoita.

LK: Mikä olisi näytte­lyn nimi?

EO: Maasta maaksi voisi olla nimi.

LK: Kuulos­taa lupaa­val­ta! Onko minut kutsuttu?

EO: Joo tieten­kin. Terve­tu­loa. Voit jopa kuratoi­da sen, jos haluat.

LK: Sehän sopii. Millai­set avajais­tar­joi­lut siellä on?

EO: Ehdot­to­mas­ti kuohu­vii­niä. Ja juustoja. 

Essi Maaria Orpana (s. 1988, Kauha­jo­ki) on Helsin­gis­sä asuva kuvatai­tei­li­ja. Hän on valmis­tu­nut Turun Taidea­ka­te­mias­ta vuonna 2015 ja viimeis­te­lee maiste­rio­pin­to­jaan Aalto-yliopis­ton Valoku­va­tai­teen maiste­rioh­jel­mas­sa. Vuonna 2021 Orpana valit­tiin Futures Nordic Talents ‑finalis­tik­si. Orpanan teoksia on esillä Copen­ha­gen Photo Festi­va­lil­la 3.–13.6.2021 sekä “On Disap­pea­rance” ‑ryhmä­näyt­te­lys­sä 3.–25.7.2021 Kulttuu­ri­ta­lo Laikus­sa Tampereella.

www.essiorpana.com / insta­gram: @massieeria