Haastattelu

Neiti Silence – keskustelu taiteilija Essi Maaria Orpanan kanssa

Laura Konttinen

Työskentelin Essi Maaria Orpanan kanssa parisen vuotta samassa kellarissa Otaniemessä. Kellari oli Aalto-yliopiston entinen kemianlaboratorio, joka jollain vippaskonsteilla järjestettiin muutamien vihaisten taideopiskelijoiden työtilakäyttöön (vihaisia olimme, koska Väre-uudisrakennuksesta työtilat puuttuivat täysin). Kellarista tuli meille lohdullinen, vaikkakin hieman kolkko keidas, jonne Otaniemen innovaatiopöhinällä ei ollut mitään asiaa. Pääsin seuraamaan läheltä, kun Essi valmisteli Such is the Silence -yksityisnäyttelyään Turun Taidehalliin. Kellarissa keskusteltiin usein taiteesta, varsinkin itse kuvista. Nyt puhumme Essin työskentelyprosessista.

”To materialize”, 2019, sarjasta ”Such is the Silence”

LAURA KONTTINEN: Such is the Silence -teossarjasi valokuvat on kuvattu autiotaloissa Espanjassa. Minkä takia kiinnostuit taloista? Miten päädyit kuvaamaan niissä?

ESSI MAARIA ORPANA: Tähän liittyy oikeastaan koko oma henkilöhistoriani, uteliaisuuteni ja mielikuvitukseni. Syytän uteliaisuudesta mummuani. Mummu kertoi usein tarinoita, joissa maatilalla asui Haltijaukko, Takkupää Fiia, Pleunan Valto ja Näkki. Ja mummulan vintiltä pengottiin aarteita. Sieltä kumpuaa mielenkiintoni näitä hylättyjä taloja kohtaan. On aina ollut mielenkiintoista mennä johonkin paikkaan, mihin asiat on vain jätetty tai hylätty. Näen hylätyt asiat aarteina.

Tein Espanjassa vaihto-opinnot opiskellessani Turun Taideakatemiassa. Espanjassa koulumatkan varrella oli yksi hylätty talo, jonne en koskaan uskaltanut mennä. Palasin myöhemmin Espanjaan pidemmäksi aikaa, ja asuin Valenciassa. Vanhassa kaupungissa huomasin hirveän määrän tyhjillään olevia rakennuksia. Kun kävellessä katseli ylhäälle, oppi näkemään, mitkä olivat tyhjiä ja mitkä eivät. Oli mielenkiintoista miettiä, mitä niissä oli sisällä. Mietin, mitä tapahtuisi, jos menisin sisään ja kuvaisin sitä. Mitä tapahtuu, kun astun sellaiseen tilaan, mikä ei ole mitenkään kytköksissä minuun?

”Dimensions of existence”, 2019, sarjasta ”Such is the Silence”

LK: Miten käytännössä pääsit taloihin? Murtauduitko sisään yön pimeinä tunteina?

EO: Ensimmäiseen taloon pääsin, kun olin ulkoiluttamassa koiraa, ja näin, että yhteen tyhjään rakennukseen meni sisään joku. Päätin odottaa, kunnes hän tulee ulos. Se oli raksamies. Selitin, että olen suomalainen taiteilija, ja teen tällaista projektia. Raksamies totesi, että rakennuksen omistaja sattuu olemaan kadun toisella puolella. Selitin omistajalle suu vaahdossa asiani, ja sain luvan kuvata siellä.

Opin vähitellen, miten löytää puhelinnumeroita, ja mistä kysyä taloista. Siinä pitää olla aika määrätietoinen. Ja vähän tyrkkykin. Jossain vaiheessa en meinannut päästä enää mihinkään kuvaamaan. Puhuin sujuvaa espanjaa, mutten pystynyt vakuuttamaan ihmisiä puhelimessa. Keksittiin sitten, että oopperalaulajaystäväni Josep voisi tekeytyä agentikseni! Hän soitti ja esitteli minut taiteilijana, jota edustaa. Sitä kautta sain pääsyn moneen taloon.

”What we don’t see”, 2019, sarjasta ”Such is the Silence”

LK: Monissa kuvissa olet itse kameran edessä. Onko kyse omakuvista, vai oletko osa jotain asetelmaa taloissa? Mikä on ajatuksesi siitä, että esiinnyt itse kuvissa?

EO: On väistämätöntä, että kuvat ovat jollain tavalla henkilökohtaisia. En koe, että ne ovat omakuvia. Such is the Silence -sarjassa hahmona on neiti Silence. 

LK: Kerro lisää! Mikä tämä hahmo on? Onko se joku, johon samaistut, vai jotain abstraktia?

”Such is the silence” -näyttely Turun Taidehallissa 2020, vasemmalla Neiti Silence -asu (kuva: Essi Maaria Orpana)

EO: Neiti Silence on ollut minulle se asu, joka on päälläni kuvissa. Asu on löydetty roskiksesta. Valenciassa meidän lähellä oli jokin hoitolaitos tai vanhainkoti, ja löysin asun sen takana olevasta roskiksesta. Pesin sen, ja kun kokeilin sitä, niin se istuikin täydellisesti! Kokeilin kuviin useita eri vaatteita, mutta tämä asu oli täydellinen ja siinä oli samaa aikaa tai ajattomuutta kuin kuvauspaikoissakin. Kuviin se oli jotenkin täydellinen. Se myös näytti kauniilta valossa.

Neiti Silencen hahmon luominen on ollut minulle tapa ikuistaa kokemus taloissa vietetystä ajasta. Talot huokuvat elettyä ja unohdettua elämää – muistoa ja pysähtyneisyyttä. Hahmon kautta olen pyrkinyt asuttamaan niitä tiloja ja käsittelemään voimakkaita kokemuksiani niissä. Ajattelen, ettei tiedetä, onko neiti Silence elävä ihminen vai henki vai mikä. Ehkä se etsii taloissa jotain? Hahmolla ei ole mitään paikkaa. Se saattaa olla vähän hukassa tai jumissakin, maailmojen välissä.

LK: Millaisia kokemuksia taloissa on ollut?

EO: Esimerkiksi yhdessä talossa moikkasin aina, kun menin sisään, ja kiitin, että saan tulla kuvaamaan. Välillä taloissa oli pelottavaakin. Availin ikkunat ja ovet, että sisään tulisi mahdollisimman paljon luonnonvaloa, joka oli sellaista tietynlaista lämmintä espanjalaista valoa. Ne olivat merkittäviä paikkoja. Halusin kunnioittaa elämää, joka taloissa oli eletty. Ei riittänyt, että olisin vain kuvannut paikkoja sellaisinaan. Henki ei olisi tullut ilmi vain dokumentoinnista. 

Kuvia ”Such is the Silence” -sarjan kuvausvaiheista (kuvat: Essi Maaria Orpana)

LK: Such is the Silence on nyt ollut esillä näyttelyissä, ja kirjoitat nyt siitä graduakin. Mihin suuntaan työskentelysi on tällä hetkellä menossa? Millaiset asiat nyt kiinnostavat?

EO: Mitenhän tämän sanoisi. En halua sanoa, että minua kiinnostaa kuolema. 

LK: Mutta ehkäpä se vaan kiinnostaa!

EO: Olen miettinyt, että ehkä kuolemassa kiinnostaakin elämä. Aika ja sen katoaminen. Maailma on niin kummallisessa pisteessä. On kiinnostavaa, mitä ihmiset nykyään kuolemasta ajattelevat. Luonnosta ja muusta on etäännytty aika paljon. Minulla on uusi, orastava teossarja, jota kutsun nimellä Everybody Longing Life eli suomeksi Kaikilla elämän kaipuu. Nimi tulee yhdestä Laila Hietamiehen eli nykyisin Hirvisaaren kirjan nimestä. Kirjassa on ihanaa elämän kuvailua.

Olen kamppaillut pitkään valokuvan riittämättömyyden kanssa omassa työssäni. Muiden töissä nautin valokuvista, mutta omassa työssä valokuva ei riitä kaksiulotteisena. Minulla on hirveä tarve opetella, hakea tietoa ja inspiroitua tilallisemmista jutuista.

LK: Miten tutkit tilallisuutta työssäsi?

EO: Such is the silence on oikeastaan ensimmäinen projekti, jossa tilallisuus on mukana. Työskentelyprosessi on ollut pitkä ja kivikkoinen, mutta olen pystynyt yhdistämään tilallisuutta edes vähän valokuviini. Siitä olen kiitollinen Marjaana Kellalle, joka on ohjannut minua maisteriopintojen aikana. Marjaana oikeastaan sanoi, että sinullahan on nämä kaikki eri elementit – valokuvat, tapetit, video ja löydetyt esineet – nehän voisi yhdistää! Olin räntännyt Marjaanalle, että haluaisin tehdä jotain tilallista, mutten jotenkin tajunnut tätä itse. Turun taidehallin näyttelyssä havittelin sellaista tilan kokonaisuutta. 

Nyt kiinnostaa oppia erilaisista uusista materiaaleista. Koen kameran itselleni aika ominaiseksi ilmaisuvälineeksi, mutta ehkä teokset tulevat olemaan veistosmaisempia. Tai ainakin niissä tulee olemaan paljon enemmän elementtejä.

LK: Jännityksellä odotan, miltä ne näyttävät. Siirrytään tulevasta menneeseen. Miten olet päätynyt taiteilijaksi? Mitkä tekijät ovat johtaneet siihen?

EO: Olen pienestä pitäen kokenut tarvetta ilmaista itseäni. Olen etsinyt monenlaisia ilmaisun välineitä. Valokuvasta ja kamerasta tuli oma ilmaisuväline ehkä joskus yläasteella. Vasta, kun tein lyhyet valokuvan syventävät opinnot Voionmaan opistossa, tajusin, mitä valokuvataide on ja mitä se voi olla. Se vei mukanaan, ja päädyin Turun Taideakatemiaan. Sitä kautta löysin samankaltaisia ihmisiä ja ajatuksia. Olen maalta kotoisin, ja perheeni ja sukuni ovat molemmilta puolin käsityöläisiä. Käsillä tekeminen elää vahvasti minussakin.

Olen taiteilija tarpeesta ja ehkä myös vapaudesta. En pidä kauheasti mistään rajoista, pomoista tai kellokorteista.

LK: Samaistun tähän tunteeseen.

Nyt on luvassa Mielikuvitusresidenssi! Tervetuloa Mielikuvitusresidenssiin, Essi. Annan puitteet ja välineet, ja sinä teet residenssissä mielikuvitusnäyttelyn. Residenssi on vanhassa puutalossa Pohjois-Suomen erämaiden liepeillä. Lähin naapuri on 20 kilometrin päässä. On kevät. Sinulla on muutama viikko aikaa. Residenssin päätteeksi pidät talossa näyttelyn. Käytössäsi on kamera, lähiluonnosta löytyvät materiaalit ja ympäröivien rakennusten vanhat, maatalousvälineet ja -vermeet. Miten teet näyttelyyn, ja mistä siinä on kyse?

EO: Noh, keväällä nousee sinivuokkoja maasta. Keräilisin kukkia ja tekisin niistä jotain. Luonnosta löytyy kaiken näköistä. Tällä hetkellä olen inspiroitunut Ana Mendietasta. Tekisin varmaan videoperformansseja luonnossa pyrkimyksenä olla osa sitä. Luulen, että tekisin siellä myös omakuvia. Jos siellä on verstas, voisin väsätä jotain. Näytillä olisi tekemiäni kyhäelmiä kukista, oksista ja muista, sekä valokuvia ja videoita.

LK: Mikä olisi näyttelyn nimi?

EO: Maasta maaksi voisi olla nimi.

LK: Kuulostaa lupaavalta! Onko minut kutsuttu?

EO: Joo tietenkin. Tervetuloa. Voit jopa kuratoida sen, jos haluat.

LK: Sehän sopii. Millaiset avajaistarjoilut siellä on?

EO: Ehdottomasti kuohuviiniä. Ja juustoja. 

Vanhoista taloista löydettyjä esineitä ”Such is the Silence” -näyttelyssä Turun Taidehallissa 2020
(kuva: Essi Maaria Orpana)

Essi Maaria Orpana (s. 1988, Kauhajoki) on Helsingissä asuva kuvataiteilija. Hän on valmistunut Turun Taideakatemiasta vuonna 2015 ja viimeistelee maisteriopintojaan Aalto-yliopiston Valokuvataiteen maisteriohjelmassa. Vuonna 2021 Orpana valittiin Futures Nordic Talents -finalistiksi. Orpanan teoksia on esillä Copenhagen Photo Festivalilla 3.–13.6.2021 sekä “On Disappearance” -ryhmänäyttelyssä 3.–25.7.2021 Kulttuuritalo Laikussa Tampereella.

www.essiorpana.com / instagram.com/massieeria