Tapahtumia luonnoskirjassa

Toisi­naan keskus­te­len itseni kanssa erään­lai­sen salakir­joi­tuk­sen avulla. Keskus­te­lu on usein turhaut­ta­vaa ja poukkoi­le­vaa kuin impro­vi­soi­tu paritans­si ilman säestys­tä. Kumpi­kaan osapuo­li ei välttä­mät­tä tiedä, mitä toinen oikeas­taan tarkoit­taa. Tarken­ta­via kysymyk­siä ei voi esittää, sillä keskus­te­lu­kump­pa­ni on jo kauka­na mennees­sä – tai tulevassa.

Keskus­te­lua käydään luonnos­kir­jan avulla. Mennei­syy­den minä jättää luonnos­kir­jaan viitteel­li­siä muistiin­pa­no­ja, nopei­ta piirrok­sia, sekalai­sia lehti­leik­kei­tä ja milloin mitäkin löytä­mään­sä. Nykyhet­ken minä yrittää tulki­ta mennei­syy­den minän aivoi­tuk­sia ja ratkoa katko­nai­sia lausei­ta, joiden merki­tys on ajan kulues­sa ehtinyt kadota jonne­kin. Välil­lä arvoi­tuk­set tuntu­vat ratkea­van liian­kin helpos­ti, mutta usein niiden sisäl­tö tuntuu niin vieraal­ta, ettei nykyhet­ken minä ole tunnis­taa mennei­syy­den minää lainkaan.

Luonnos­kir­ja­ni ovat kehit­ty­neet keskus­te­lua­ree­noik­si hiljal­leen vuosien varrel­la. Alun perin täytin luonnos­kir­jo­ja vain piirrok­sil­la. Jokai­nen sivu oli itsenäi­nen kuva kierre­leh­tiös­sä. Huonoik­si arvioi­ma­ni tekeleet revin kylmäs­ti pois, ja jäljel­le jäi usein vain surul­li­sen ohut läpys­kä. Kun aloitin taide­kou­lun, luonnos­kir­jat laaje­ni­vat piirros­ko­koel­mis­ta kaiken­lai­sen visuaa­li­sen materi­aa­lin arkis­toik­si. Liimai­lin sivuil­le kiinnos­ta­vil­ta tuntu­via lehti­leik­kei­tä, taide­näyt­te­lyi­den esittei­tä ja maali­kau­pan värikart­to­ja. Aloin tehdä listo­ja, muistiin­pa­no­ja kirjois­ta tai luennoil­ta ja lyhyi­tä päivä­kir­ja­mai­sia kappa­lei­ta, joissa pohdin teosi­deoi­den toteut­ta­mis­kel­poi­suut­ta tai valit­te­lin, että koulun pimiön värive­dos­tus­ko­ne oli taas rikki. Merkin­nät liittyi­vät usein teosi­deoi­hin, mutta yleen­sä sivut olivat sekalai­sia tajun­nan­vir­ran sommitelmia.

Nyt luonnos­kir­ja on taiteel­li­sen työsken­te­ly­ni ensisi­jai­nen väline. Luonnos­kir­jan kanssa olemi­nen on turval­lis­ta ja huojen­ta­vaa. Luonnos­kir­ja ei painos­ta teosten valmiik­si saatta­mi­seen, vaan tarjo­aa pakopai­kan järke­väl­tä toimin­nal­ta. Enää en revi sivuja irti, se olisi epäkun­nioit­ta­vaa proses­sia kohtaan. Luonnos­kir­ja saa olla sellai­nen kuin se on.

Luonnos­kir­jal­la on monta roolia. Se on työnhal­lin­ta­jär­jes­tel­mä, ajatus­ten arkis­to ja symbo­li­nen portti itsee­ni. Konkreet­ti­ses­ti luonnos­kir­jal­la on alku ja loppu. Luonnos­kir­ja­ni on useim­mi­ten A5- tai A4-kokoi­nen, pehmeä­kan­ti­nen, noin sentin paksui­nen kirja, joka sisäl­tää muistiin­pa­no­ja kahden ajanhet­ken välisel­tä ajalta. Varsi­nai­ses­ti se on kuiten­kin orgaa­ni­nen jatku­mo, elävä kaaos, jonka sisäl­tö jatkaa muuttu­mis­taan vielä silloin­kin, kun sivut näyttäi­si­vät olevan jo täynnä. Luonnos­kir­jan merki­tys muovau­tuu sen käyttä­jien, mennei­syy­den minän ja nykyhet­ken minän, yhteistyöstä.

Mennei­syy­den minäl­lä on tapana kirja­ta ylös sekalai­sia lausei­ta ilman asiayh­teyt­tä (kuollut ei voi ylittää virtaa­vaa vettä), mielen­kiin­toi­sia sattu­mal­ta kuule­mi­aan sanoja (Kristii­na Wallin: hyönteis­va­lo­kaik­keus, Yle Areena) ja esittää lyhyi­tä kysymyk­siä ja väittä­miä (Valoku­van sielu irtaan­tuu? Merihir­viö: on.). Epäilen, että mennei­syy­den minä on tarkoi­tuk­sel­la krypti­nen ja haluaa salata todel­li­set tarkoi­tus­pe­rän­sä nykyhet­ken minäl­tä. Tai ehkä mennei­syy­den minä on vain kiirei­nen, eikä ehdi selit­tää aivoi­tuk­si­aan juurta jaksain. Hän saattaa uskoa, että nykyhet­ken minä ymmär­tää vähem­mäs­tä­kin. Äkkisel­tään voisi nimit­täin kuvitel­la, että olemme yksi ja sama henkilö.

Nykyhet­ken minä saattaa olla käytän­nöl­li­sem­pi. Hänkin jättää lyhyi­tä vieste­jä tuleval­le minäl­leen, mutta myös kommen­toi mennei­syy­den minän raapus­tuk­sia selven­nyk­sil­lään. Nykyhet­ken minä tekee listo­ja (skannat­tu: tulipa­lo, hautaus­maa, portti), kaavioi­ta sopivis­ta kuvakul­mis­ta (tausta: out of focus; valo oikeal­ta) ja esittää kysymyk­siä (mikä kalvo on hohta­va ja lasinen?). Aika ajoin nykyhet­ken minä selaa vanho­ja luonnos­kir­jo­ja toivoen, että jokin hutais­tu muistiin­pa­no näyttäy­tyy vihdoin kirkkaa­na ja toteut­ta­mi­sen arvoi­se­na ideana. Silloin hän osaa arvos­taa mennei­syy­den minän salape­räi­syyt­tä. Samoin kun klassi­ses­ti arvioi­tu­na huonon piirtä­jän piirrok­set ovat usein niitä mielen­kiin­toi­sim­pia, luonnos­kir­jan epämää­räi­sim­mät ja viitteel­li­sim­mät kohdat tarjoa­vat usein eniten.

Jotain uutta syntyy juuri siitä sivuil­le jäänees­tä tyhjäs­tä tilas­ta, joka on mennei­syy­den ja nykyhet­ken välis­sä. Kun muistiin­pa­non alkupe­räi­nen merki­tys on ehtinyt unohtua, se näyttäy­tyy kimmel­tä­vä­nä, avoime­na lähtee­nä, jonka todel­li­nen sisäl­tö määräy­tyy­kin vasta puhdis­tu­mis­pro­ses­sin jälkeen. Salakie­len ratkai­se­mi­seen ei tarvi­ta oikeaa koodis­toa, välttä­mä­tön­tä on vain intui­tio ja tarpeek­si kulunut aika. Niin kuin hyväs­sä kompos­tis­sa, luonnos­kir­jas­sa­kin tarvi­taan vähin­tään vuosi siihen, että alkupe­räi­nen aines maatuu sopivak­si hedel­mäl­li­seen maaperään.

Ennen pitkää myös nykyhet­ken minä jatkaa mennei­syy­den minän jalan­jäl­jis­sä ja liittyy uudek­si äänek­si luonnos­kir­jaan. Uuden nykyhet­ken minän tehtä­vä­nä on ratkais­ta, mikä kalvo olisi hohta­va ja lasinen.