Essee

Tapahtumia luonnoskirjassa

Laura Konttinen

Toisinaan keskustelen itseni kanssa eräänlaisen salakirjoituksen avulla. Keskustelu on usein turhauttavaa ja poukkoilevaa kuin improvisoitu paritanssi ilman säestystä. Kumpikaan osapuoli ei välttämättä tiedä, mitä toinen oikeastaan tarkoittaa. Tarkentavia kysymyksiä ei voi esittää, sillä keskustelukumppani on jo kaukana menneessä – tai tulevassa.

Keskustelua käydään luonnoskirjan avulla. Menneisyyden minä jättää luonnoskirjaan viitteellisiä muistiinpanoja, nopeita piirroksia, sekalaisia lehtileikkeitä ja milloin mitäkin löytämäänsä. Nykyhetken minä yrittää tulkita menneisyyden minän aivoituksia ja ratkoa katkonaisia lauseita, joiden merkitys on ajan kuluessa ehtinyt kadota jonnekin. Välillä arvoitukset tuntuvat ratkeavan liiankin helposti, mutta usein niiden sisältö tuntuu niin vieraalta, ettei nykyhetken minä ole tunnistaa menneisyyden minää lainkaan.

Luonnoskirjani ovat kehittyneet keskusteluareenoiksi hiljalleen vuosien varrella. Alun perin täytin luonnoskirjoja vain piirroksilla. Jokainen sivu oli itsenäinen kuva kierrelehtiössä. Huonoiksi arvioimani tekeleet revin kylmästi pois, ja jäljelle jäi usein vain surullisen ohut läpyskä. Kun aloitin taidekoulun, luonnoskirjat laajenivat piirroskokoelmista kaikenlaisen visuaalisen materiaalin arkistoiksi. Liimailin sivuille kiinnostavilta tuntuvia lehtileikkeitä, taidenäyttelyiden esitteitä ja maalikaupan värikarttoja. Aloin tehdä listoja, muistiinpanoja kirjoista tai luennoilta ja lyhyitä päiväkirjamaisia kappaleita, joissa pohdin teosideoiden toteuttamiskelpoisuutta tai valittelin, että koulun pimiön värivedostuskone oli taas rikki. Merkinnät liittyivät usein teosideoihin, mutta yleensä sivut olivat sekalaisia tajunnanvirran sommitelmia.

sketches-5

sketches-1

Nyt luonnoskirja on taiteellisen työskentelyni ensisijainen väline. Luonnoskirjan kanssa oleminen on turvallista ja huojentavaa. Luonnoskirja ei painosta teosten valmiiksi saattamiseen, vaan tarjoaa pakopaikan järkevältä toiminnalta. Enää en revi sivuja irti, se olisi epäkunnioittavaa prosessia kohtaan. Luonnoskirja saa olla sellainen kuin se on.

Luonnoskirjalla on monta roolia. Se on työnhallintajärjestelmä, ajatusten arkisto ja symbolinen portti itseeni. Konkreettisesti luonnoskirjalla on alku ja loppu. Luonnoskirjani on useimmiten A5- tai A4-kokoinen, pehmeäkantinen, noin sentin paksuinen kirja, joka sisältää muistiinpanoja kahden ajanhetken väliseltä ajalta. Varsinaisesti se on kuitenkin orgaaninen jatkumo, elävä kaaos, jonka sisältö jatkaa muuttumistaan vielä silloinkin, kun sivut näyttäisivät olevan jo täynnä. Luonnoskirjan merkitys muovautuu sen käyttäjien, menneisyyden minän ja nykyhetken minän, yhteistyöstä.

Sketches-11

Menneisyyden minällä on tapana kirjata ylös sekalaisia lauseita ilman asiayhteyttä (”kuollut ei voi ylittää virtaavaa vettä”), mielenkiintoisia sattumalta kuulemiaan sanoja (”Kristiina Wallin: hyönteisvalokaikkeus, Yle Areena”) ja esittää lyhyitä kysymyksiä ja väittämiä (”Valokuvan sielu irtaantuu? Merihirviö: on.”). Epäilen, että menneisyyden minä on tarkoituksella kryptinen ja haluaa salata todelliset tarkoitusperänsä nykyhetken minältä. Tai ehkä menneisyyden minä on vain kiireinen, eikä ehdi selittää aivoituksiaan juurta jaksain. Hän saattaa uskoa, että nykyhetken minä ymmärtää vähemmästäkin. Äkkiseltään voisi nimittäin kuvitella, että olemme yksi ja sama henkilö.

Sketches-9

Sketches-14

Sketches-16

Nykyhetken minä saattaa olla käytännöllisempi. Hänkin jättää lyhyitä viestejä tulevalle minälleen, mutta myös kommentoi menneisyyden minän raapustuksia selvennyksillään. Nykyhetken minä tekee listoja (”skannattu: tulipalo, hautausmaa, portti”), kaavioita sopivista kuvakulmista (”tausta: out of focus; valo oikealta”) ja esittää kysymyksiä (”mikä kalvo on hohtava ja lasinen?”). Aika ajoin nykyhetken minä selaa vanhoja luonnoskirjoja toivoen, että jokin hutaistu muistiinpano näyttäytyy vihdoin kirkkaana ja toteuttamisen arvoisena ideana. Silloin hän osaa arvostaa menneisyyden minän salaperäisyyttä. Samoin kun klassisesti arvioituna huonon piirtäjän piirrokset ovat usein niitä mielenkiintoisimpia, luonnoskirjan epämääräisimmät ja viitteellisimmät kohdat tarjoavat usein eniten.

Jotain uutta syntyy juuri siitä sivuille jääneestä tyhjästä tilasta, joka on menneisyyden ja nykyhetken välissä. Kun muistiinpanon alkuperäinen merkitys on ehtinyt unohtua, se näyttäytyy kimmeltävänä, avoimena lähteenä, jonka todellinen sisältö määräytyykin vasta puhdistumisprosessin jälkeen. Salakielen ratkaisemiseen ei tarvita oikeaa koodistoa, välttämätöntä on vain intuitio ja tarpeeksi kulunut aika. Niin kuin hyvässä kompostissa, luonnoskirjassakin tarvitaan vähintään vuosi siihen, että alkuperäinen aines maatuu sopivaksi hedelmälliseen maaperään.

Ennen pitkää myös nykyhetken minä jatkaa menneisyyden minän jalanjäljissä ja liittyy uudeksi ääneksi luonnoskirjaan. Uuden nykyhetken minän tehtävänä on ratkaista, mikä kalvo olisi hohtava ja lasinen.

Sketches-2