Essee

Työn tekemisen maaperällä – väsyneen taiteilijan kysymyksiä

Pauliina Heinänen

Kuvitukset: Pauliina Heinänen

Pidämme työhuoneella työhyvinvointipäivän. Suurin osa meistä ei ole koskaan ollut sellaisessa. Päivä täyttyy ryhmähenkeä vahvistavista heittäytymisharjoituksista, joista osa saa minut vaivaantuneeksi. Se kai kuuluukin työhyvinvointipäivän tunnelmaan: yhdessä tekemisen hauskuus ja kiusaantuneisuus samassa paketissa, työyhteisön kömpelö muuntautuminen vapaa-aikaa etäisesti muistuttaviin puuhiin. Päivä päättyy keskusteluun taiteilijoiden työhyvinvoinnista. Listaamme ensin punaisille post-it -lapuille asioita, jotka vähentävät omaa työhyvinvointia, ja sen jälkeen vihreille lapuille asioita, joiden kautta hyvinvointia hankaloittaviin asioihin olisi mahdollista puuttua. Lappujen keskellä on kollegani askartelema surunaamainen pahvitähti, joka käännetään ratkaisujen kirjaamisen jälkeen toisin päin. Takapuolelta paljastuu hymynaama. Tunnen tulistuvani keskustelun aikana kaikesta siitä, joka tekee tässä ammatissa toimimisesta haastavaa. Lappu toisensa jälkeen täyttyy kaikesta siitä epävarmuudesta, joka värittää työpäiviäni: lyhytjänteisyys, arvaamattomuus, aikatauluttomuus, resurssipula, rahoituksen niukkuus, asema yhteiskunnassa. Moniin haasteisiin keksimme toteutuskelpoisia ratkaisuja: tarkempaa kalenterin käyttöä, pitkän tähtäimen suunnitelmia, jaettuja rakenteita päivissä. Isoin ja ratkaisemattomin kysymys on palkan saaminen omasta työstään. Se vetää hiljaiseksi, eikä pahvitähden mairea hymy lohduta ongelman edessä.

Tartun kirjastossa Antti Nylénin Häviö -monologiin. Kiitän onneani siitä, että päätän lukea sen juuri nyt. Hykertelen kirjan äärellä ja löydän siitä paljon samaa karua maaperää, jossa möyrin työhyvinvointipäivän jäljiltä. Yllätyn kuitenkin siitä, millaisessa taloudellisessa kurjuudessa menestynyt esseisti kuvailee elävänsä. Hän paljastaa tilinsä sen hetkisen saldon: 6,29 euroa. Häviö käsittelee Nylénin oman kokemuksen kautta taloudellista kurjuutta, jossa taiteilijat usein elävät. Hän kirjoittaa: ”Kirjallisen menestykseni takana aukenevat uupumuksen ja tappion karut maisemat, häviön harmaat realiteetit. Julkinen taiteellinen työ on harso, jonka takana painin musertavien toimeentulon, motivaation ja mielenterveyden ongelmien kanssa.[i] 

Nylén pyrkii kirjassaan tulemaan tämän häviön kanssa sinuiksi. Hän kuvailee apurahajärjestelmän sallivan hänen tulevaisuutensa aina vähäksi aikaa, kuukausiksi, parhaassa tapauksessa muutamiksi vuosiksi. Hän toteaa, että yhteiskunta on jo pitkään ”savustanut” häntä ulos ammatistaan. Nylén pohtii, millaista taidetta tekisikään, jos ei alati tarvitsisi huolehtia toimeentulostaan ja kokea siitä ahdistusta.[ii] Onko tämä tosiaankin se todellisuus, josta ei taiteilijana ole pakenemista?

Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen Taiteen ja kulttuurin barometrissä vuodelta 2019 todetaan, että taiteilijat tulevat pelkällä taiteellisella työllä vain poikkeustapauksissa toimeen. Vain hieman alle puolet barometrikyselyyn vastanneista ammattitaiteilijoista oli saanut vähintään puolet vuoden tuloistaan taiteilijan työstä. Ajallisesti päätoiminen taiteilijan työ ei takaa sitä, että se tuottaisi päätoimisesti taiteilijan tulot. Suuri osa taiteilijoista oli joko osa-aikatöissä, työttömänä tai muussa työmarkkina-asemassa vapaan taiteilijuuden lisäksi. Tulot jäivät vuodelta 2018 suurimmalla osalla vastannneista alle 20 000 euroon, 29 prosentilla alle 10 000 euroon.[iii]

Selvityksen valossa taiteilijan toimeentulo ei tosiaankaan vaikuta turvatulta. Apurahoistakaan ei ole merkittävää hyötyä kovin monelle taiteilijalle. Valtion työskentelyapuraha oli tärkein tulo viidelle prosentille vastanneista ja säätiöiltä saatu apuraha 14 prosentille[iv]. Toki apuraha sisältää jo sanana merkityksen siitä, että se on vain osa rahoituksesta. Suuri osa apurahan myöntäjistä ei lähde rahoittamaan projekteja kokonaisuudessaan, vaan apurahahakemuksissa olisi syytä olla joko omarahoitusta tai muuta rahoitusta. Kuvataiteilijat maksavat näyttelyvuokria ja ottavat jatkuvasti taloudellisia riskejä saadakseen töitänsä esille, ja vain murto-osalle myönnetään apurahoja. Herää kysymys: mikä on se tulonlähde, jonka tulisi olla taiteilijan pääansio? Nylén tokaisee Häviössä: ”Luovan työn kääntöpuoli on tuhoava. Sitä puolta ei Taiteen edistämiskeskuksen nettisivujen grafiikoissa juurikaan esitellä.[v]

Suunnittelen kollegani kanssa työ-työpajaa, jossa sen sijaan, että edistäisimme ammattia, johon olemme molemmat valmistuneet, aiomme tehdä taustatutkimusta siitä, mihin muihin töihin meillä olisi rahkeita. Niillä voisimme rahoittaa taiteellisen työskentelymme. Täydellinen työ olisi sellainen, joka ei veisi kaikkea aikaa ja energiaa, mutta turvaisi kuitenkin toimeentulon. Lähettelemme huvittuneena toisillemme ammatinvalintatestejä ja -kaavioita. Omassa naurussani on surullinen, turhautunutkin sävy. Mitä se kertoo kuvataiteilijan ammatista, että minulla on yhdellä välilehdistäni auki opintopolku-sivusto, alle vuosi valmistumisen jälkeen?

Nylén ei pidä taiteilijana olemista valintana, vaan uskoo, että siihen ajaudutaan tiedostamatta alan kaikkia realiteetteja. Hänen mukaansa ”vain pieniä, joutavia asioita, kuten pastalaatuja ja sanoja, voi ’valita’”. Ammatinvalintaa koskee niin monia muuttuvia seikkoja, että sitä ei voi pitää tiedustettuna valintana. Nylén jopa ehdottaa, että humanistisille aloille pyrkiville pitäisi ennen hakemista taivuttaa rautalangasta tulevan toimeentulon epävarmuus, ja kysyä sen jälkeen, onko hakija edelleen sitä mieltä, että haluaa opiskella juuri sitä alaa.[vi] Haluan saman ennakkokeskustelun myös kulttuurialojen hakijoille.

Olen opiskellut tähän ammattiin kahdeksan vuoden ajan, ja valmistuttuani joudun pohtimaan, millä rahoittaisin ammattini. Kuka valitsisi tällaisen järjettömyyden tietoisesti? Toisaalta koen tarvetta huomauttaa, että jonkinlaiset mahdollisuudet taloudellisten riskien ottamiseen tulee entuudestaan olla, jotta ajatus epämääräisestä yliopistokoulutuksesta edes ajautuu ihmisen päähän. Koulutus myös periytyy vahvasti, joten kaikilla ei ole samaa valinnanvapautta, vaikka siltä ensi näkemältä vaikuttaisikin. Olen kulkenut omista onnekkaista lähtökohdistani satunnaisen onnen ja sokeuden vallassa tähän pisteeseen. Nyt tuntuu vaikealta tehdä enää mitään muuta. Yritän epätoivoisesti keksiä keinoja, joilla kouluttautumiseni ja ammattihaaveeni eivät olisi täysin tuhoon tuomittuja.

Taiteen ja kulttuurin barometriin 2019 vastanneista selvä enemmistö kannatti perustuloa taiteilijoiden toimeentulon tukemiseksi. Vastaajat olivat kiinnostuneita sekä yleisestä perustulosta, että taiteilijoille erikseen suunnatusta perustulosta. Vastaajista 44 prosenttia oli saanut työttömyystukia vuonna 2018. Suurin osa vastaajista kaipasi myös sosiaaliturvaan erityisratkaisuja itsensä työllistäville taiteilijoille. Taiteilijat joutuvat usein hankaluuksiin sosiaaliturvaa hakiessaan, sillä hakemuskäsittelijöillä on vähäisesti tietoa taiteilijan ammatista, ja säädökset ovat tulkinnanvaraisia. Usein taiteilijalle myönnettävät tuet ovat yksittäisen käsittelijän päätöksen varassa.[vii]

Kuvataiteilija ja kriitikko Jonna Hyryn mielestä suoraan taiteilijoille myönnettävät apurahat tulisi lakkauttaa, sillä ne lisäävät epätasa-arvoa ja epäoikeudenmukaisuutta, eivätkä tue taiteilijan riippumattomuutta. Hyry esittää tilalle kaksi vaihtoehtoa, joista toinen on taiteilijan omavastuu, jossa taiteilijoiden tulot riippuvat yrittäjämäisesti teosmyynneistä ja muista tuloista.[viii] Tämä on kuitenkin jo käytännössä toiminnassa, sillä suurin osa taiteilijoista rahoittaa työskentelynsä muilla lähteillä kuin apurahoilla. Tukien poistaminen kurjistaisi taiteilijoiden asemaa entisestään. Kulttuurin ja taiteen barometrin vastaajistakin enemmistö vastusti taiteilijoiden rinnastamista yrittäjiin[ix].

Toinen Hyryn tarjoamista vaihtoehdoista on taiteilijapalkkajärjestelmän kehittäminen. Siinä rahoitusjaksot kytkettäisiin suoritus- ja näyttövelvoitteeseen, esimerkiksi näyttelyn tai muun valmiin projektin muodossa. Taiteilijapalkkasysteemissä kuka tahansa taiteilija olisi oikeutettu palkkaan esimerkiksi allekirjoitetun näyttelysopimuksen vuoksi.[x] Tämä ehdotus on sinällään mainio, mutta se painottaa näyttelyvalitsijoiden roolia ja valmiiksi laskettavia projekteja. Myös sellainen taiteellinen työskentely, jolla ei välttämättä ole valmista muotoa, on arvokasta. Taiteellisen työskentelyn vahvuus on abstraktissa ajattelussa ja kokeilevuudessa, ja itse prosessi voi olla merkityksellisempi kuin projektin lopputulos.

Taiteen hyödyt ovat vaikeasti mitattavissa, mutta sen merkitykset valottuvat kuitenkin helposti kuviteltaessa minkälainen yhteiskunta olisi ilman taidetta ja luovaa toimintaa. Nylén pitää taidetta tärkeänä metatyönä, joka tuottaa yhteiskunnassamme merkityksiä kaikkeen mekaaniseen toimintaan. Tieteen pyrkiessä lisäämään ymmärrystä, taide pyrkii hämmentämään. Se muistuttaa maailman ”vieraudesta ja eksyttävyydestä”.[xi]

Nylén esittää kärkkäät kolme ratkaisua taiteen rahoituksen ongelmaan:

a. Ajetaan taiteen tuet kokonaan alas ja annetaan taiteen rappioitua.

b. Muutetaan retoriikkaa, aletaan puhua apurahoista taitelijoiden toimeentulon järjestämisenä, ei työskentelynä tai hankkeina.

c. Puretaan apurahajärjestelmä ja taiteilijaeläkkeet. Yhdistetään ne taiteilijapalkaksi, jota voi nostaa ilman näyttövelvollisuutta. [xii]

Lukitsen vaihtoehdon C, täydellisen utopian!

Eräältä lukemattomista välilehdistäni löytyy valokuvaaja ja kuvataiteilija Mortti Saarnian Taiteilijan työpäivä -performanssin tallenne. Annan sen pyöriä työpäivieni taustalla. Teoksessa Saarnia työskentelee kotonaan kahdeksan tunnin ajan. Teos pohtii Saarnian omien sanojen mukaan ”taiteilijan roolia palkansaajana ja työntekijänä sekä työntekoa taiteellisena konseptina”. Teos kommentoi herkullisesti niitä ongelmia, joiden kanssa painiskelen.

Saarnian työpäivä ei eroa paljoakaan toimistotyöläisen arjesta: maali ei lennä, eikä mitään kovin arvaamatonta tapahdu. Performanssi on lohdullinen kuva siitä, mitä oma taiteellinen työni suurimmaksi osaksi on. Asioiden alustusta, käytännön järjestelyjä, loputtomia päiviä tietokoneen äärellä. Käytän aikaa hakemusteksteihin, luonnosteluun, teknisten asioiden sumplimiseen. Loppujen lopuksi suhteellisen vähän aikaa on varattu pelkälle ”luovuudelle”. Laitan kalenteriini kahden viikon päähän ajan taiteelliselle työlle, jotta se tulee tehtyä kaiken hakemisen, vakuuttelun lomassa.

Saarnia tokaisee työpäivän alettua, että on ollut toissa päivänä ”oikeissa töissä”. Mieleeni muistuu työhyvinvointipäivän keskustelu, jossa muistutimme toisiamme siitä, että voimme vaikuttaa työmme arvostukseen muun muassa puhumalla taiteen tekemisestä oikeana työnä, sen sijaan, että ottaisimme itse osaa taiteilijan työn vähättelyyn. Myöhemmin Saarnia korjaa itseään, ja sanoo pyrkivänsä ajattelemaan taiteesta niin, että se ei olisi ”tavallaan” töiden tekemistä, vaan ihan oikeaa työtä muiden joukossa. Hän jatkaa, että ”tänään työnteko on taiteellinen konsepti”.

Saarnia miettii ruudun toisella puolella ääneen, olisiko mahdollista, että taiteilija näyttäisi työprosessinsa kokonaisuudessaan ja välillä myös yksinkertaisuudessaan, vai onko taiteilijalla velvollisuus pitää yllä ”hiljaista ja kaunista, akateemista ja älyllistä imagoa.” Hän toteaa, että kantaa tästä todistustaakasta syyllisyyttä, mutta samalla kokee tutkimuksen ja akateemisuuden olevan käytännössä usein todella erilaista siitä, millaisena se brändätään ulkomaailmaan.

Eräs kollegani lähettää minulle viestin näyttelymatkansa jälkeen omasta harrastelijamaisuudesta. Tampereella esillä olleet näyttelyt olivat tehneet niin suuren vaikutuksen, että oma työ oli näyttänyt niiden rinnalla amatöörimäiseltä. Tituleeraan kyseistä taiteilijaa usein ammattimaisimmaksi taiteilijaksi, jonka henkilökohtaisesti tunnen. Hänen kommenttinsa saa minut surulliseksi. Jos hän ei koe olevansa tarpeeksi vakavasti otettava taiteilija, millä ilveellä voin itse perustella omaa taiteellista työtäni?

Tunnen suunnatonta väsymystä. Vaikka vaikenisin, en pääse pakoon voimassa olevia rakenteita, jotka vaikeuttavat ammattini toteuttamista. Olen uupunut puhumaan oikein, muotoilemaan lauseeni pitämään yllä illuusiota. Perustelemaan jatkuvasti koko olemassaolollani sitä, miksi saan tehdä tätä työtä ja miksi se on merkityksellistä, miksi tarvitsen palkkaa kuten muutkin. Ja jos olen jo nyt, 29-vuotiaana, väsynyt, mitä se kertoo tästä alasta?  

Taiteen ja kulttuurin barometrissä taiteilijan ammatti on laitettu lainausmerkkeihin, sillä on ilmeisesti niin selvää, että siitä ei saa toimeentuloa. Minun ”ammattini” on siis taiteilija. Nylén kritisoi kipakasti koko taiteen rahoitussysteemiä ja vertaa taiteilijaa kerjäläiseen. Hän on sitä mieltä, että kiitollisuuden vaatiminen systeemistä, joka hukuttaa toiset, ei ole reilua. Niin moni taiteilija ei saa tarvitsemaansa rahoitusta. Lisäksi apurahat itsessään ovat riittämättömiä turvaamaan toimeentulon kestävällä tavalla.[xiii] Nylén saa sanoa nämä asiat ääneen, mutta saanko minä? Vaikuttaako väsymyksen sanoittaminen omaan pärjäämiseeni alalla? Tunnen pientä varovaisuutta näiden asioiden äärellä, vaikka samaan aikaan haluaisin julistaa barrikadeilla.

Nylénin mukaan energian loputtua monet siirtyvät tekemään jotakin muuta, mutta ne, jotka ovat oikeita taiteilijoita, eivät voi muuta. Hän puhuu taiteen tekemisen sisäisestä pakosta riivaajana. Nylén kuvaa tekevänsä töitä kuinka vimmattu, taloudellisesta kurjuudesta huolimatta.[xiv] Taiteen ja kulttuurin barometrin vastaajatkin pitivät taiteilijan ”ammattia” ammattina muiden joukossa, mutta myös kutsumusammattina, johon ryhdytään, kun ei ole muita vaihtoehtoja[xv].

Pohdin, olenko ollenkaan taiteilija, jos en halua valita tätä kärsimystä. Aikaisemmin taide ja sen tekeminen meni kaiken edelle, jopa oman hyvinvoinnin. Jäävätkö taiteilijoiksi lopulta ne, jotka ovat tarpeeksi sitkeitä jatkaakseen kaiken epäoikeudenmukaisuuden keskellä? Ja ne väistyvät, jotka haluavat elää verrattain mukavaa elämää. Pelastaako mukavuudenhaluni minut tältä kohtalolta, häviöltä, jota Nylén maalailee?

Myös Saarnia kertoo performanssinsa aikana, että on hakeutumassa opiskelemaan taiteen lisäksi toista alaa. Hän perustelee sitä sillä, että ei halua eristäytyä yksin työhuoneelleen pyörittelemään omia taiteellisia ajatuksiaan, vaan tahtoo tehdä muutakin, olla yhteydessä ihmisiin. Saarnia päättää pohdiskelunsa sillä erää ja syventyy työhönsä näytön toisella puolen. Työhuoneeni toiselta puolelta kuuluu Laura Konttisen reaaliaikaista naputtelua. Ajattelen: tässä me kaikki, samankaltaisten haasteiden äärellä.

Itselleni määräämällä kesälomalla kävelen Viikin peltojen välissä ja kuuntelen Puu – A Tree -nimistä kuunnelmaa. Säveltäjä Riikka Talvitien, äänisuunnittelija Tuomas Skopan ja näytelmäkirjailija Elina Snickerin taideteos on rihmastomainen kokonaisuus, joka pohtii tietoisuutta ja yksilön paikkaa maailmassa. Olen juuri poistunut metsäpolulta, jonka ympärillä männyt tervehtivät minua kostean ilman ympäröiminä. Kuunnelman kertoja, kvanttifyysikko, muistuttaa minua siitä, että värähtelevällä hiukkastasolla ei ole eroa minulla ja puulla. Koostumme samoista hiukkasista. Muistutuksen äärellä tunnen olevani merkityksellinen, irti arjen ongelmista, yhtä energiaa maailman kanssa. Samaan aikaan takaraivossani jäytää tieto siitä, että tuttu epävarmuus asettuu minuun ainakin sitten, kun avaan työhuoneen oven alkaakseni taas töihin.

Kuunnelman päähenkilö kertoo vastanneensa lapsena kysymykseen ”mikä haluat olla isona?” ”puu”. Mietin kävellessäni kohti siirtolapuutarhaa, mikä itse halusin olla isona. Tai mikä nyt haluaisin olla. Tiedossani ei ole näyttelyä, ei rahoitusta, ja koko taiteellinen tekemiseni riippuu ilmassa, päätyäkseen aikanaan taas toiselle väliaikaiselle tasanteelle, joka hidastaa putoamista epätietoisuuteen. Pohdin, onko epävarmuuden sietäminen olennainen osa taiteilijan työnkuvaa. Ja jos on, olenko ollenkaan oikealla alalla.

Olen siinä pisteessä, että yhtäkkiä ymmärrän, ettei minulla ole välttämättä aikaa tehdä mitään kovin suurta. Nuoruuden idealismi on väistymässä, enkä tavoittele enää menestystä kaiken muun hinnalla. Ehkä minulla on kolmenkympin kriisi. Toistelen ystäville, että tavoitteenani on olla keskinkertainen taiteilija. Minua viehättää entistä enemmän elämä, joka on pientä, mutta pienuudessaan tärkeää. Miksi vain suuri olisi tärkeää? Silti ajoittain mieleeni tunkeutuu valtavuuksia tavoitteleva ajattelu, joka muistuttaa kaikista niistä saavutuksista, joita ei ole vielä CV:seen listattuna.

Puu – A Tree -kuunnelmassa on jotain lohdullista muuttuvien arvojeni äärellä. Se keskittyy mieleen, joka kuunnelman kuvauksen mukaan ”etsii ulospääsyä yksilön kokemuksesta kohti yhteistä tietoisuutta”. Pohdin, miten voisin työlläni olla pienenä osana jotain hyvää. Onko mahdollista olla osana virtaa, aloittaa tai jatkaa jotakin sellaista olemista, josta joku toinen voi ottaa aikanaan kiinni? Nimeeni ei todennäköisesti tule kiinnittymään mitään suuria mielleyhtymiä, sillä suurin osa taiteilijoista ei tule olemaan niitä, joiden tekeminen säilyy ajassa ja liikauttaa jotakin suurempaa. Voin silti olla osa taiteen tekemisen jatkumoa.

Osittain koen, että jo se, että olen kuvataiteilija, on tärkeää. Taiteilijan ammatti on itsessään kannanotto tämän ajan työkulttuurille, jossa menestystä mitataan sellaisilla mittareilla, joihin taidetta ei saa sopimaan. Samalla vihastuttaa se, että minun on oltava pieni kapinallinen tehdäkseni työtäni. Haluaisin toisinaan olla ihan vain tavallinen työntekijä, en mikään erikoinen oman tien kulkija. Toisaalta, ystäväni kertoo minulle konsultointitoimistosta, jonka tehtäviin kuuluu hänen sanojensa mukaan kertoa yrityksille, miksi ne ovat olemassa. Siis, kertoa yritysten työntekijöille, miksi he tekevät työtään. Olemmeko ylipäänsä näin kertakaikkisen vieraantuneita työn merkityksistä?

Juhani Haukan ja Lauri Antti Mattilan vuonna 2020 käynnistynyt esitystaiteellinen hanke Etsitkö töitä puuttuu työelämän ongelmallisuuteen kiinnostavalla tavalla. Haukka ja Mattila kutsuvat ihmiset ajattelemaan työn ja työelämän merkityksiä uudelleen. He tarjosivat kahdeksalle työntekijälle kahden kuukauden ajan töitä. Työntekijät saivat vapaasti määritellä, mitä työtä halusivat ajalla tehdä. Yksi soitti puiden kanssa, yksi kirjoitti kirjeitä saaressa, yksi teki äidin sielunhoitoa ja yksi toimi kertojaäänenä luontofilmeissä. Hankkeeseen tuli yhteensä 2574 työhakemusta, joiden pohjalta hankkeen vetäjät toimittivat dokumentaarisen Etsitkö töitä? -kirjan. Haukan ja Mattilan analysoimissa hakemuksissa toistui työelämän ongelman ja tarve tehdä merkityksellistä työtä. Hankkeen vetäjät toteavat:”Projekti paljasti, että pinnan alla kuhisee uskomattoman moninainen toimeliaisuus ja valtavasti energiaa, kun siihen vain annetaan lupa ja mahdollisuus.”[xvi]

Saarnian mukaan pelkkä mahdollisuus siihen, että työ on tärkeää, riittää sen tekemiseen. Hän ei voi olla varma siitä, onko taiteilijan työpäivän kuvaaminen tärkeää tai kiinnostavaa, tai viekö se taiteen arvostusta eteenpäin. Saarnia jatkaa, että jos ajattelee etukäteen sitä, mikä on takuuvarmasti merkityksellistä, jättää asioita tekemättä sen pelossa, etteivät ne sitä ole. Pelkkä ajatuksen saattaminen maailmaan voi olla hänen mukaansa tärkeää.

Nylén julistaa monologissaan häviönsä ja uhkaa lopettavansa, mutta päätyy kuitenkin siihen, että silloin, kun todella lopettaa, ei jaksa sanoa enää mitään. Se, että hän kirjoittaa, on osoitus siitä, että hän kamppailee edelleen riivaajansa kanssa, tekee työtä kaikista ongelmista huolimatta.[xvii] Sittenkin jäljellä on vähän idealismia: uskon, että sanoessani ajatuksiani ääneen, voin osua merkityksiin, liikauttaa jotakin pientä. Sanat rakentavat todellisuutta. Ehkä joku voi huomata, että on syystäkin väsynyt. Ehkä joku toinen herää siihen, että taiteilijan ammattia mystifioidaan hienona kutsumusammattina, mutta väheksytään ”ammattina muiden joukossa” taiteilijan vaatiessa työstään palkkaa.

Puu – A Tree -kuunnelmassa toistetaan, että olette pieniä sieniä, olette puita, olette metsä samaan aikaan. Ajattelen, etten halua olla pelkkä maan päällä törröttävä irtonainen yksikkö, vaan kiinteä osa suurempaa rihmastoa. Linkitymme toisiimme ja toimimme samojen haasteiden äärellä myös taiteen alalla. Haluan lähestyä taiteen tekemistä sosiaalisena maaperänä, jota hoidamme ja muokkaamme yhdessä. Samalla tavalla siirtolapuutarhan kasvitkin kasvavat. Ne nousevat samasta maasta, riippumatta siitä, kuka maata möyhii.


[i] Nylén, Antti, 2018, Häviö : monologi. 15. Helsinki: Kosmos.
[ii] Nylén, 2018, 15, 33, 35.
[iii] Hirvi-Ijäs, Maria; Kautio, Tiina; Kurlin, Ari; Sokka, Sakarias; Rensujeff, 2020. Taiteen ja kulttuurin barometri 2019. Taiteilijoiden työ ja toimeentulon muodot. 7, 10, 37–38. Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cupore. Cuporen verkkojulkaisuja 57. https://www.cupore.fi/images/tiedostot/2020/taiteen_ja_kulttuurin_barometri_2019.pdf (viitattu 4.10.2021)
[iv] Hirvi-Ijäs, Maija, 2020, 6.
[v] Nylén, 2018, 19.
[vi] Nylén, 2018, 51, 62.
[vii] Hirvi-Ijäs, Maija, 2020, 9, 106–107, 134.
[viii] Hyry, Jonna, 2014, Apurahajärjestelmä ei edistä taiteen vapautta, verkkojulkaisu http://mustekala.info/blogit/apurahajarjestelma-ei-edista-taiteen-vapautta-23-4-2014/ (viitattu 25.9.2021)
[ix] Hirvi-Ijäs, Maija, 2020, 106.
[x] Hyry, Jonna, 2014.
[xi] Nylén, 2018, 205, 208.
[xii] Nylén, 2018, 212–216.
[xiii] Nylén, 2018, 27, 163.
[xiv] Nylén, 2018, 16, 18, 85, 89.
[xv] Hirvi-Ijäs, Maija, 2020, 30.
[xvi] Haukka, Juhani; Mattila, Lauri Antti, 2020&2021, verkkojulkaisu https://etsitkotoita.wordpress.com/medialle/ (viitattu 11.10.2021)
[xvii] Nylén, 2018, 41–42.
Katsottua ja kuunneltua:
Saarnia, Mortti, 2021, Taiteilijan työpäivä -performanssi. Youtube-tallenne. https://www.youtube.com/watch?v=TlKRXn9fMWU
Skopa, Tuomas; Snicker, Elina; Talvitie, Riikka, 2021, Puu – A Tree. Tuottaja: Pekka Savolainen, Yle Draama. https://areena.yle.fi/audio/1-50845142