Työn tekemisen maaperällä – väsyneen taiteilijan kysymyksiä

Pidäm­me työhuo­neel­la työhy­vin­voin­ti­päi­vän. Suurin osa meistä ei ole koskaan ollut sellai­ses­sa. Päivä täyttyy ryhmä­hen­keä vahvis­ta­vis­ta heittäy­ty­mis­har­joi­tuk­sis­ta, joista osa saa minut vaivaan­tu­neek­si. Se kai kuuluu­kin työhy­vin­voin­ti­päi­vän tunnel­maan: yhdes­sä tekemi­sen hauskuus ja kiusaan­tu­nei­suus samas­sa paketis­sa, työyh­tei­sön kömpe­lö muuntau­tu­mi­nen vapaa-aikaa etäises­ti muistut­ta­viin puuhiin. Päivä päättyy keskus­te­luun taitei­li­joi­den työhy­vin­voin­nis­ta. Listaam­me ensin punai­sil­le post-it ‑lapuil­le asioi­ta, jotka vähen­tä­vät omaa työhy­vin­voin­tia, ja sen jälkeen vihreil­le lapuil­le asioi­ta, joiden kautta hyvin­voin­tia hanka­loit­ta­viin asioi­hin olisi mahdol­lis­ta puuttua. Lappu­jen keskel­lä on kolle­ga­ni askar­te­le­ma surunaa­mai­nen pahvi­täh­ti, joka käänne­tään ratkai­su­jen kirjaa­mi­sen jälkeen toisin päin. Takapuo­lel­ta paljas­tuu hymynaa­ma. Tunnen tulis­tu­va­ni keskus­te­lun aikana kaikes­ta siitä, joka tekee tässä ammatis­sa toimi­mi­ses­ta haasta­vaa. Lappu toisen­sa jälkeen täyttyy kaikes­ta siitä epävar­muu­des­ta, joka värit­tää työpäi­viä­ni: lyhyt­jän­tei­syys, arvaa­mat­to­muus, aikatau­lut­to­muus, resurs­si­pu­la, rahoi­tuk­sen niukkuus, asema yhteis­kun­nas­sa. Moniin haastei­siin keksim­me toteu­tus­kel­poi­sia ratkai­su­ja: tarkem­paa kalen­te­rin käyttöä, pitkän tähtäi­men suunni­tel­mia, jaettu­ja raken­tei­ta päivis­sä. Isoin ja ratkai­se­mat­to­min kysymys on palkan saami­nen omasta työstään. Se vetää hiljai­sek­si, eikä pahvi­täh­den mairea hymy lohdu­ta ongel­man edessä.

Tartun kirjas­tos­sa Antti Nylénin Häviö ‑monolo­giin. Kiitän onnea­ni siitä, että päätän lukea sen juuri nyt. Hyker­te­len kirjan äärel­lä ja löydän siitä paljon samaa karua maape­rää, jossa möyrin työhy­vin­voin­ti­päi­vän jäljil­tä. Yllätyn kuiten­kin siitä, millai­ses­sa talou­del­li­ses­sa kurjuu­des­sa menes­ty­nyt esseis­ti kuvai­lee elävän­sä. Hän paljas­taa tilin­sä sen hetki­sen saldon: 6,29 euroa. Häviö käsit­te­lee Nylénin oman kokemuk­sen kautta talou­del­lis­ta kurjuut­ta, jossa taitei­li­jat usein elävät. Hän kirjoit­taa: Kirjal­li­sen menes­tyk­se­ni takana aukene­vat uupumuk­sen ja tappion karut maise­mat, häviön harmaat reali­tee­tit. Julki­nen taiteel­li­nen työ on harso, jonka takana painin muser­ta­vien toimeen­tu­lon, motivaa­tion ja mielen­ter­vey­den ongel­mien kanssa.¹ 

Nylén pyrkii kirjas­saan tulemaan tämän häviön kanssa sinuik­si. Hän kuvai­lee apura­ha­jär­jes­tel­män salli­van hänen tulevai­suu­ten­sa aina vähäk­si aikaa, kuukausik­si, parhaas­sa tapauk­ses­sa muuta­mik­si vuosik­si. Hän toteaa, että yhteis­kun­ta on jo pitkään savus­ta­nut häntä ulos ammatis­taan. Nylén pohtii, millais­ta taidet­ta tekisi­kään, jos ei alati tarvit­si­si huoleh­tia toimeen­tu­los­taan ja kokea siitä ahdis­tus­ta.² Onko tämä tosiaan­kin se todel­li­suus, josta ei taitei­li­ja­na ole pakenemista?

Kulttuu­ri­po­li­tii­kan tutki­mus­kes­kus Cuporen Taiteen ja kulttuu­rin baromet­ris­sä vuodel­ta 2019 todetaan, että taitei­li­jat tulevat pelkäl­lä taiteel­li­sel­la työllä vain poikkeus­ta­pauk­sis­sa toimeen. Vain hieman alle puolet baromet­ri­ky­se­lyyn vastan­neis­ta ammat­ti­tai­tei­li­jois­ta oli saanut vähin­tään puolet vuoden tulois­taan taitei­li­jan työstä. Ajalli­ses­ti päätoi­mi­nen taitei­li­jan työ ei takaa sitä, että se tuottai­si päätoi­mi­ses­ti taitei­li­jan tulot. Suuri osa taitei­li­jois­ta oli joko osa-aikatöis­sä, työttö­mä­nä tai muussa työmark­ki­na-asemas­sa vapaan taitei­li­juu­den lisäk­si. Tulot jäivät vuodel­ta 2018 suurim­mal­la osalla vastann­neis­ta alle 20 000 euroon, 29 prosen­til­la alle 10 000 euroon.³

Selvi­tyk­sen valos­sa taitei­li­jan toimeen­tu­lo ei tosiaan­kaan vaiku­ta turva­tul­ta. Apura­hois­ta­kaan ei ole merkit­tä­vää hyötyä kovin monel­le taitei­li­jal­le. Valtion työsken­te­ly­apu­ra­ha oli tärkein tulo viidel­le prosen­til­le vastan­neis­ta ja säätiöil­tä saatu apura­ha 14 prosen­til­le⁴. Toki apura­ha sisäl­tää jo sanana merki­tyk­sen siitä, että se on vain osa rahoi­tuk­ses­ta. Suuri osa apura­han myöntä­jis­tä ei lähde rahoit­ta­maan projek­te­ja kokonai­suu­des­saan, vaan apura­ha­ha­ke­muk­sis­sa olisi syytä olla joko omara­hoi­tus­ta tai muuta rahoi­tus­ta. Kuvatai­tei­li­jat maksa­vat näytte­ly­vuo­kria ja ottavat jatku­vas­ti talou­del­li­sia riske­jä saadak­seen töitän­sä esille, ja vain murto-osalle myönne­tään apura­ho­ja. Herää kysymys: mikä on se tulon­läh­de, jonka tulisi olla taitei­li­jan pääan­sio? Nylén tokai­see: Luovan työn kääntö­puo­li on tuhoa­va. Sitä puolta ei Taiteen edistä­mis­kes­kuk­sen netti­si­vu­jen grafii­kois­sa juuri­kaan esitel­lä.”⁵

Suunnit­te­len kolle­ga­ni kanssa työ-työpa­jaa, jossa sen sijaan, että edistäi­sim­me ammat­tia, johon olemme molem­mat valmis­tu­neet, aiomme tehdä tausta­tut­ki­mus­ta siitä, mihin muihin töihin meillä olisi rahkei­ta. Niillä voisim­me rahoit­taa taiteel­li­sen työsken­te­lym­me. Täydel­li­nen työ olisi sellai­nen, joka ei veisi kaikkea aikaa ja energi­aa, mutta turvai­si kuiten­kin toimeen­tu­lon. Lähet­te­lem­me huvit­tu­nee­na toisil­lem­me ammatin­va­lin­ta­tes­te­jä ja ‑kaavioi­ta. Omassa naurus­sa­ni on surul­li­nen, turhau­tu­nut­kin sävy. Mitä se kertoo kuvatai­tei­li­jan ammatis­ta, että minul­la on yhdel­lä välileh­dis­tä­ni auki opinto­pol­ku-sivus­to, alle vuosi valmis­tu­mi­sen jälkeen?

Nylén ei pidä taitei­li­ja­na olemis­ta valin­ta­na, vaan uskoo, että siihen ajaudu­taan tiedos­ta­mat­ta alan kaikkia reali­teet­te­ja. Hänen mukaan­sa vain pieniä, jouta­via asioi­ta, kuten pasta­laa­tu­ja ja sanoja, voi ”valita”. Ammatin­va­lin­taa koskee niin monia muuttu­via seikko­ja, että sitä ei voi pitää tiedus­tet­tu­na valin­ta­na. Nylén jopa ehdot­taa, että humanis­ti­sil­le aloil­le pyrki­vil­le pitäi­si ennen hakemis­ta taivut­taa rauta­lan­gas­ta tulevan toimeen­tu­lon epävar­muus, ja kysyä sen jälkeen, onko hakija edelleen sitä mieltä, että haluaa opiskel­la juuri sitä alaa.⁶ Haluan saman ennak­ko­kes­kus­te­lun myös kulttuu­ria­lo­jen hakijoille.

Olen opiskel­lut tähän ammat­tiin kahdek­san vuoden ajan, ja valmis­tut­tua­ni joudun pohti­maan, millä rahoit­tai­sin ammat­ti­ni. Kuka valit­si­si tällai­sen järjet­tö­myy­den tietoi­ses­ti? Toisaal­ta koen tarvet­ta huomaut­taa, että jonkin­lai­set mahdol­li­suu­det talou­del­lis­ten riskien ottami­seen tulee entuu­des­taan olla, jotta ajatus epämää­räi­ses­tä yliopis­to­kou­lu­tuk­ses­ta edes ajautuu ihmisen päähän. Koulu­tus myös periy­tyy vahvas­ti, joten kaikil­la ei ole samaa valin­nan­va­paut­ta, vaikka siltä ensi näkemäl­tä vaikut­tai­si­kin. Olen kulke­nut omista onnek­kais­ta lähtö­koh­dis­ta­ni satun­nai­sen onnen ja sokeu­den vallas­sa tähän pistee­seen. Nyt tuntuu vaikeal­ta tehdä enää mitään muuta. Yritän epätoi­voi­ses­ti keksiä keino­ja, joilla koulut­tau­tu­mi­se­ni ja ammat­ti­haa­vee­ni eivät olisi täysin tuhoon tuomittuja.

Taiteen ja kulttuu­rin baromet­riin 2019 vastan­neis­ta selvä enemmis­tö kannat­ti perus­tu­loa taitei­li­joi­den toimeen­tu­lon tukemi­sek­si. Vastaa­jat olivat kiinnos­tu­nei­ta sekä yleises­tä perus­tu­los­ta, että taitei­li­joil­le erikseen suunna­tus­ta perus­tu­los­ta. Vastaa­jis­ta 44 prosent­tia oli saanut työttö­myys­tu­kia vuonna 2018. Suurin osa vastaa­jis­ta kaipa­si myös sosiaa­li­tur­vaan erityis­rat­kai­su­ja itsen­sä työllis­tä­vil­le taitei­li­joil­le. Taitei­li­jat joutu­vat usein hanka­luuk­siin sosiaa­li­tur­vaa hakies­saan, sillä hakemus­kä­sit­te­li­jöil­lä on vähäi­ses­ti tietoa taitei­li­jan ammatis­ta, ja säädök­set ovat tulkin­nan­va­rai­sia. Usein taitei­li­jal­le myönnet­tä­vät tuet ovat yksit­täi­sen käsit­te­li­jän päätök­sen varas­sa.⁷

Kuvatai­tei­li­ja ja kriitik­ko Jonna Hyryn mieles­tä suoraan taitei­li­joil­le myönnet­tä­vät apura­hat tulisi lakkaut­taa, sillä ne lisää­vät epäta­sa-arvoa ja epäoi­keu­den­mu­kai­suut­ta, eivät­kä tue taitei­li­jan riippu­mat­to­muut­ta. Hyry esittää tilal­le kaksi vaihtoeh­toa, joista toinen on taitei­li­jan omavas­tuu, jossa taitei­li­joi­den tulot riippu­vat yrittä­jä­mäi­ses­ti teosmyyn­neis­tä ja muista tulois­ta.⁸ Tämä on kuiten­kin jo käytän­nös­sä toimin­nas­sa, sillä suurin osa taitei­li­jois­ta rahoit­taa työsken­te­lyn­sä muilla lähteil­lä kuin apura­hoil­la. Tukien poista­mi­nen kurjis­tai­si taitei­li­joi­den asemaa entises­tään. Kulttuu­rin ja taiteen baromet­rin vastaa­jis­ta­kin enemmis­tö vastus­ti taitei­li­joi­den rinnas­ta­mis­ta yrittä­jiin⁹.

Toinen Hyryn tarjoa­mis­ta vaihtoeh­dois­ta on taitei­li­ja­palk­ka­jär­jes­tel­män kehit­tä­mi­nen. Siinä rahoi­tus­jak­sot kytket­täi­siin suori­tus- ja näyttö­vel­voit­tee­seen, esimer­kik­si näytte­lyn tai muun valmiin projek­tin muodos­sa. Taitei­li­ja­palk­ka­sys­tee­mis­sä kuka tahan­sa taitei­li­ja olisi oikeu­tet­tu palkkaan esimer­kik­si allekir­joi­te­tun näytte­ly­so­pi­muk­sen vuoksi.¹⁰ Tämä ehdotus on sinäl­lään mainio, mutta se painot­taa näytte­ly­va­lit­si­joi­den roolia ja valmiik­si lasket­ta­via projek­te­ja. Myös sellai­nen taiteel­li­nen työsken­te­ly, jolla ei välttä­mät­tä ole valmis­ta muotoa, on arvokas­ta. Taiteel­li­sen työsken­te­lyn vahvuus on abstrak­tis­sa ajatte­lus­sa ja kokei­le­vuu­des­sa, ja itse proses­si voi olla merki­tyk­sel­li­sem­pi kuin projek­tin lopputulos.

Taiteen hyödyt ovat vaikeas­ti mitat­ta­vis­sa, mutta sen merki­tyk­set valot­tu­vat kuiten­kin helpos­ti kuvitel­taes­sa minkä­lai­nen yhteis­kun­ta olisi ilman taidet­ta ja luovaa toimin­taa. Nylén pitää taidet­ta tärkeä­nä metatyö­nä, joka tuottaa yhteis­kun­nas­sam­me merki­tyk­siä kaikkeen mekaa­ni­seen toimin­taan. Tieteen pyrkies­sä lisää­mään ymmär­rys­tä, taide pyrkii hämmen­tä­mään. Se muistut­taa maail­man vierau­des­ta ja eksyt­tä­vyy­des­tä.¹¹

Nylén esittää kärkkäät kolme ratkai­sua taiteen rahoi­tuk­sen ongelmaan:

a. Ajetaan taiteen tuet kokonaan alas ja annetaan taiteen rappioitua.

b. Muute­taan retoriik­kaa, aletaan puhua apura­hois­ta taite­li­joi­den toimeen­tu­lon järjes­tä­mi­se­nä, ei työsken­te­ly­nä tai hankkeina.

c. Puretaan apura­ha­jär­jes­tel­mä ja taitei­li­jae­läk­keet. Yhdis­te­tään ne taitei­li­ja­pal­kak­si, jota voi nostaa ilman näyttö­vel­vol­li­suut­ta.¹²

Lukit­sen vaihtoeh­don C, täydel­li­sen utopian!

Erääl­tä lukemat­to­mis­ta välileh­dis­tä­ni löytyy valoku­vaa­ja ja kuvatai­tei­li­ja Mortti Saarnian Taitei­li­jan työpäi­vä ‑perfor­mans­sin tallen­ne. Annan sen pyöriä työpäi­vie­ni taustal­la. Teokses­sa Saarnia työsken­te­lee kotonaan kahdek­san tunnin ajan. Teos pohtii Saarnian omien sanojen mukaan taitei­li­jan roolia palkan­saa­ja­na ja työnte­ki­jä­nä sekä työnte­koa taiteel­li­se­na konsep­ti­na. Teos kommen­toi herkul­li­ses­ti niitä ongel­mia, joiden kanssa painiskelen.

Saarnian työpäi­vä ei eroa paljoa­kaan toimis­to­työ­läi­sen arjes­ta: maali ei lennä, eikä mitään kovin arvaa­ma­ton­ta tapah­du. Perfor­mans­si on lohdul­li­nen kuva siitä, mitä oma taiteel­li­nen työni suurim­mak­si osaksi on. Asioi­den alustus­ta, käytän­nön järjes­te­ly­jä, loput­to­mia päiviä tieto­ko­neen äärel­lä. Käytän aikaa hakemus­teks­tei­hin, luonnos­te­luun, teknis­ten asioi­den sumpli­mi­seen. Loppu­jen lopuk­si suhteel­li­sen vähän aikaa on varat­tu pelkäl­le luovuu­del­le. Laitan kalen­te­rii­ni kahden viikon päähän ajan taiteel­li­sel­le työlle, jotta se tulee tehtyä kaiken hakemi­sen, vakuut­te­lun lomassa.

Saarnia tokai­see työpäi­vän alettua, että on ollut toissa päivä­nä oikeis­sa töissä. Mielee­ni muistuu työhy­vin­voin­ti­päi­vän keskus­te­lu, jossa muistu­tim­me toisiam­me siitä, että voimme vaikut­taa työmme arvos­tuk­seen muun muassa puhumal­la taiteen tekemi­ses­tä oikea­na työnä, sen sijaan, että ottai­sim­me itse osaa taitei­li­jan työn vähät­te­lyyn. Myöhem­min Saarnia korjaa itseään, ja sanoo pyrki­vän­sä ajatte­le­maan taitees­ta niin, että se ei olisi taval­laan töiden tekemis­tä, vaan ihan oikeaa työtä muiden joukos­sa. Hän jatkaa, että tänään työnte­ko on taiteel­li­nen konsep­ti.

Saarnia miettii ruudun toisel­la puolel­la ääneen, olisi­ko mahdol­lis­ta, että taitei­li­ja näyttäi­si työpro­ses­sin­sa kokonai­suu­des­saan ja välil­lä myös yksin­ker­tai­suu­des­saan, vai onko taitei­li­jal­la velvol­li­suus pitää yllä hiljais­ta ja kaunis­ta, akatee­mis­ta ja älyllis­tä imagoa. Hän toteaa, että kantaa tästä todis­tus­taa­kas­ta syylli­syyt­tä, mutta samal­la kokee tutki­muk­sen ja akatee­mi­suu­den olevan käytän­nös­sä usein todel­la erilais­ta siitä, millai­se­na se brändä­tään ulkomaailmaan.

Eräs kolle­ga­ni lähet­tää minul­le viestin näytte­ly­mat­kan­sa jälkeen omasta harras­te­li­ja­mai­suu­des­ta. Tampe­reel­la esillä olleet näytte­lyt olivat tehneet niin suuren vaiku­tuk­sen, että oma työ oli näyttä­nyt niiden rinnal­la amatöö­ri­mäi­sel­tä. Titulee­raan kyseis­tä taitei­li­jaa usein ammat­ti­mai­sim­mak­si taitei­li­jak­si, jonka henki­lö­koh­tai­ses­ti tunnen. Hänen komment­tin­sa saa minut surul­li­sek­si. Jos hän ei koe olevan­sa tarpeek­si vakavas­ti otetta­va taitei­li­ja, millä ilveel­lä voin itse perus­tel­la omaa taiteel­lis­ta työtäni?

Tunnen suunna­ton­ta väsymys­tä. Vaikka vaike­ni­sin, en pääse pakoon voimas­sa olevia raken­tei­ta, jotka vaikeut­ta­vat ammat­ti­ni toteut­ta­mis­ta. Olen uupunut puhumaan oikein, muotoi­le­maan lausee­ni pitämään yllä illuusio­ta. Perus­te­le­maan jatku­vas­ti koko olemas­sao­lol­la­ni sitä, miksi saan tehdä tätä työtä ja miksi se on merki­tyk­sel­lis­tä, miksi tarvit­sen palkkaa kuten muutkin. Ja jos olen jo nyt, 29-vuoti­aa­na, väsynyt, mitä se kertoo tästä alasta? 

Taiteen ja kulttuu­rin baromet­ris­sä taitei­li­jan ammat­ti on laitet­tu lainaus­merk­kei­hin, sillä on ilmei­ses­ti niin selvää, että siitä ei saa toimeen­tu­loa. Minun ammat­ti­ni on siis taitei­li­ja. Nylén kriti­soi kipakas­ti koko taiteen rahoi­tus­sys­tee­miä ja vertaa taitei­li­jaa kerjä­läi­seen. Hän on sitä mieltä, että kiitol­li­suu­den vaati­mi­nen systee­mis­tä, joka hukut­taa toiset, ei ole reilua. Niin moni taitei­li­ja ei saa tarvit­se­maan­sa rahoi­tus­ta. Lisäk­si apura­hat itses­sään ovat riittä­mät­tö­miä turvaa­maan toimeen­tu­lon kestä­väl­lä taval­la.¹³ Nylén saa sanoa nämä asiat ääneen, mutta saanko minä? Vaikut­taa­ko väsymyk­sen sanoit­ta­mi­nen omaan pärjää­mi­see­ni alalla? Tunnen pientä varovai­suut­ta näiden asioi­den äärel­lä, vaikka samaan aikaan haluai­sin julis­taa barrikadeilla.

Nylénin mukaan energian loput­tua monet siirty­vät tekemään jotakin muuta, mutta ne, jotka ovat oikei­ta taitei­li­joi­ta, eivät voi muuta. Hän puhuu taiteen tekemi­sen sisäi­ses­tä pakos­ta riivaa­ja­na. Nylén kuvaa tekevän­sä töitä kuinka vimmat­tu, talou­del­li­ses­ta kurjuu­des­ta huoli­mat­ta.¹⁴ Taiteen ja kulttuu­rin baromet­rin vastaa­jat­kin pitivät taitei­li­jan ammat­tia ammat­ti­na muiden joukos­sa, mutta myös kutsu­musam­mat­ti­na, johon ryhdy­tään, kun ei ole muita vaihtoeh­to­ja¹⁵.

Pohdin, olenko ollen­kaan taitei­li­ja, jos en halua valita tätä kärsi­mys­tä. Aikai­sem­min taide ja sen tekemi­nen meni kaiken edelle, jopa oman hyvin­voin­nin. Jäävät­kö taitei­li­joik­si lopul­ta ne, jotka ovat tarpeek­si sitkei­tä jatkaak­seen kaiken epäoi­keu­den­mu­kai­suu­den keskel­lä? Ja ne väisty­vät, jotka halua­vat elää verrat­tain mukavaa elämää. Pelas­taa­ko mukavuu­den­ha­lu­ni minut tältä kohta­lol­ta, häviöl­tä, jota Nylén maalailee?

Myös Saarnia kertoo perfor­mans­sin­sa aikana, että on hakeu­tu­mas­sa opiske­le­maan taiteen lisäk­si toista alaa. Hän perus­te­lee sitä sillä, että ei halua eristäy­tyä yksin työhuo­neel­leen pyörit­te­le­mään omia taiteel­li­sia ajatuk­si­aan, vaan tahtoo tehdä muuta­kin, olla yhtey­des­sä ihmisiin. Saarnia päättää pohdis­ke­lun­sa sillä erää ja syven­tyy työhön­sä näytön toisel­la puolen. Työhuo­nee­ni toisel­ta puolel­ta kuuluu Laura Kontti­sen reaaliai­kais­ta naput­te­lua. Ajatte­len: tässä me kaikki, saman­kal­tais­ten haastei­den äärellä.

Itsel­le­ni määrää­mäl­lä kesälo­mal­la kävelen Viikin pelto­jen välis­sä ja kuunte­len Puu – A Tree ‑nimis­tä kuunnel­maa. Sävel­tä­jä Riikka Talvi­tien, äänisuun­nit­te­li­ja Tuomas Skopan ja näytel­mä­kir­jai­li­ja Elina Snicke­rin taide­teos on rihmas­to­mai­nen kokonai­suus, joka pohtii tietoi­suut­ta ja yksilön paikkaa maail­mas­sa. Olen juuri poistu­nut metsä­po­lul­ta, jonka ympäril­lä männyt terveh­ti­vät minua kostean ilman ympäröi­mi­nä. Kuunnel­man kerto­ja, kvant­ti­fyy­sik­ko, muistut­taa minua siitä, että väräh­te­le­väl­lä hiukkas­ta­sol­la ei ole eroa minul­la ja puulla. Koostum­me samois­ta hiukka­sis­ta. Muistu­tuk­sen äärel­lä tunnen oleva­ni merki­tyk­sel­li­nen, irti arjen ongel­mis­ta, yhtä energi­aa maail­man kanssa. Samaan aikaan takarai­vos­sa­ni jäytää tieto siitä, että tuttu epävar­muus asettuu minuun ainakin sitten, kun avaan työhuo­neen oven alkaak­se­ni taas töihin.

Kuunnel­man päähen­ki­lö kertoo vastan­neen­sa lapse­na kysymyk­seen “mikä haluat olla isona?” “puu”. Mietin kävel­les­sä­ni kohti siirto­la­puu­tar­haa, mikä itse halusin olla isona. Tai mikä nyt haluai­sin olla. Tiedos­sa­ni ei ole näytte­lyä, ei rahoi­tus­ta, ja koko taiteel­li­nen tekemi­se­ni riippuu ilmas­sa, päätyäk­seen aikanaan taas toisel­le väliai­kai­sel­le tasan­teel­le, joka hidas­taa putoa­mis­ta epätie­toi­suu­teen. Pohdin, onko epävar­muu­den sietä­mi­nen olennai­nen osa taitei­li­jan työnku­vaa. Ja jos on, olenko ollen­kaan oikeal­la alalla.

Olen siinä pistees­sä, että yhtäk­kiä ymmär­rän, ettei minul­la ole välttä­mät­tä aikaa tehdä mitään kovin suurta. Nuoruu­den idealis­mi on väisty­mäs­sä, enkä tavoit­te­le enää menes­tys­tä kaiken muun hinnal­la. Ehkä minul­la on kolmen­kym­pin kriisi. Toiste­len ystävil­le, että tavoit­tee­na­ni on olla keskin­ker­tai­nen taitei­li­ja. Minua viehät­tää entis­tä enemmän elämä, joka on pientä, mutta pienuu­des­saan tärke­ää. Miksi vain suuri olisi tärke­ää? Silti ajoit­tain mielee­ni tunkeu­tuu valta­vuuk­sia tavoit­te­le­va ajatte­lu, joka muistut­taa kaikis­ta niistä saavu­tuk­sis­ta, joita ei ole vielä CV:seen listattuna.

Puu – A Tree ‑kuunnel­mas­sa on jotain lohdul­lis­ta muuttu­vien arvoje­ni äärel­lä. Se keskit­tyy mieleen, joka kuunnel­man kuvauk­sen mukaan etsii ulospää­syä yksilön kokemuk­ses­ta kohti yhteis­tä tietoi­suut­ta. Pohdin, miten voisin työllä­ni olla piene­nä osana jotain hyvää. Onko mahdol­lis­ta olla osana virtaa, aloit­taa tai jatkaa jotakin sellais­ta olemis­ta, josta joku toinen voi ottaa aikanaan kiinni? Nimee­ni ei toden­nä­köi­ses­ti tule kiinnit­ty­mään mitään suuria mielleyh­ty­miä, sillä suurin osa taitei­li­jois­ta ei tule olemaan niitä, joiden tekemi­nen säilyy ajassa ja liikaut­taa jotakin suurem­paa. Voin silti olla osa taiteen tekemi­sen jatkumoa.

Osittain koen, että jo se, että olen kuvatai­tei­li­ja, on tärke­ää. Taitei­li­jan ammat­ti on itses­sään kannan­ot­to tämän ajan työkult­tuu­ril­le, jossa menes­tys­tä mitataan sellai­sil­la mitta­reil­la, joihin taidet­ta ei saa sopimaan. Samal­la vihas­tut­taa se, että minun on oltava pieni kapinal­li­nen tehdäk­se­ni työtä­ni. Haluai­sin toisi­naan olla ihan vain taval­li­nen työnte­ki­jä, en mikään erikoi­nen oman tien kulki­ja. Toisaal­ta, ystävä­ni kertoo minul­le konsul­toin­ti­toi­mis­tos­ta, jonka tehtä­viin kuuluu hänen sanojen­sa mukaan kertoa yrityk­sil­le, miksi ne ovat olemas­sa. Siis, kertoa yritys­ten työnte­ki­jöil­le, miksi he tekevät työtään. Olemme­ko ylipään­sä näin kerta­kaik­ki­sen vieraan­tu­nei­ta työn merkityksistä?

Juhani Haukan ja Lauri Antti Matti­lan vuonna 2020 käynnis­ty­nyt esitys­tai­teel­li­nen hanke Etsit­kö töitä puuttuu työelä­män ongel­mal­li­suu­teen kiinnos­ta­val­la taval­la. Haukka ja Matti­la kutsu­vat ihmiset ajatte­le­maan työn ja työelä­män merki­tyk­siä uudel­leen. He tarjo­si­vat kahdek­sal­le työnte­ki­jäl­le kahden kuukau­den ajan töitä. Työnte­ki­jät saivat vapaas­ti määri­tel­lä, mitä työtä halusi­vat ajalla tehdä. Yksi soitti puiden kanssa, yksi kirjoit­ti kirjei­tä saares­sa, yksi teki äidin sielun­hoi­toa ja yksi toimi kerto­ja­ää­ne­nä luonto­fil­meis­sä. Hankkee­seen tuli yhteen­sä 2574 työha­ke­mus­ta, joiden pohjal­ta hankkeen vetäjät toimit­ti­vat dokumen­taa­ri­sen Etsit­kö töitä? ‑kirjan. Haukan ja Matti­lan analy­soi­mis­sa hakemuk­sis­sa toistui työelä­män ongel­man ja tarve tehdä merki­tyk­sel­lis­tä työtä. Hankkeen vetäjät totea­vat: Projek­ti paljas­ti, että pinnan alla kuhisee uskomat­to­man moninai­nen toime­liai­suus ja valta­vas­ti energi­aa, kun siihen vain annetaan lupa ja mahdol­li­suus.¹⁶

Saarnian mukaan pelkkä mahdol­li­suus siihen, että työ on tärke­ää, riittää sen tekemi­seen. Hän ei voi olla varma siitä, onko taitei­li­jan työpäi­vän kuvaa­mi­nen tärke­ää tai kiinnos­ta­vaa, tai viekö se taiteen arvos­tus­ta eteen­päin. Saarnia jatkaa, että jos ajatte­lee etukä­teen sitä, mikä on takuu­var­mas­ti merki­tyk­sel­lis­tä, jättää asioi­ta tekemät­tä sen pelos­sa, ettei­vät ne sitä ole. Pelkkä ajatuk­sen saatta­mi­nen maail­maan voi olla hänen mukaan­sa tärkeää.

Nylén julis­taa monolo­gis­saan häviön­sä ja uhkaa lopet­ta­van­sa, mutta päätyy kuiten­kin siihen, että silloin, kun todel­la lopet­taa, ei jaksa sanoa enää mitään. Se, että hän kirjoit­taa, on osoitus siitä, että hän kamppai­lee edelleen riivaa­jan­sa kanssa, tekee työtä kaikis­ta ongel­mis­ta huoli­mat­ta.¹⁷ Sitten­kin jäljel­lä on vähän idealis­mia: uskon, että sanoes­sa­ni ajatuk­sia­ni ääneen, voin osua merki­tyk­siin, liikaut­taa jotakin pientä. Sanat raken­ta­vat todel­li­suut­ta. Ehkä joku voi huoma­ta, että on syystä­kin väsynyt. Ehkä joku toinen herää siihen, että taitei­li­jan ammat­tia mysti­fioi­daan hieno­na kutsu­musam­mat­ti­na, mutta vähek­sy­tään ammat­ti­na muiden joukos­sa taitei­li­jan vaaties­sa työstään palkkaa.

Puu – A Tree ‑kuunnel­mas­sa toiste­taan, että olette pieniä sieniä, olette puita, olette metsä samaan aikaan. Ajatte­len, etten halua olla vain maan päällä törröt­tä­vä irtonai­nen yksik­kö, vaan kiinteä osa suurem­paa rihmas­toa. Linki­tym­me toisiim­me ja toimim­me samojen haastei­den äärel­lä myös taiteen alalla. Haluan lähes­tyä taiteen tekemis­tä sosiaa­li­se­na maape­rä­nä, jota hoidam­me ja muokkaam­me yhdes­sä. Samal­la taval­la siirto­la­puu­tar­han kasvit­kin kasva­vat. Ne nouse­vat samas­ta maasta, riippu­mat­ta siitä, kuka maata möyhii.

• ¹ Nylén, Antti, 2018, Häviö : monolo­gi, 15. Helsin­ki: Kosmos.
• ² Nylén, 2018, 15, 33, 35.
• ³ Hirvi-Ijäs, Maria; Kautio, Tiina; Kurlin, Ari; Sokka, Sakarias; Rensu­jeff, 2020. Taiteen ja kulttuu­rin baromet­ri 2019. Taitei­li­joi­den työ ja toimeen­tu­lon muodot, 7, 10, 37–38. Kulttuu­ri­po­li­tii­kan tutki­mus­kes­kus Cupore. Cuporen verkko­jul­kai­su­ja 57. https://www.cupore.fi/images/tiedostot/2020/taiteen_ja_kulttuurin_barometri_2019.pdf (viitat­tu 4.10.2021)
• ⁴ Hirvi-Ijäs, Maija, 2020, 6.
• ⁵ Nylén, 2018, 19.
• ⁶ Nylén, 2018, 51, 62.
• ⁷ Hirvi-Ijäs, Maija, 2020, 9, 106–107, 134.
• ⁸ Hyry, Jonna, 2014, Apura­ha­jär­jes­tel­mä ei edistä taiteen vapaut­ta, verkko­jul­kai­su http://mustekala.info/blogit/apurahajarjestelma-ei-edista-taiteen-vapautta-23–4‑2014/ (viitat­tu 25.9.2021)
• ⁹ Hirvi-Ijäs, Maija, 2020, 106.
• ¹⁰ Hyry, Jonna, 2014.
• ¹¹ Nylén, 2018, 205, 208.
• ¹² Nylén, 2018, 212–216.
• ¹³ Nylén, 2018, 27, 163.
• ¹⁴ Nylén, 2018, 16, 18, 85, 89.
• ¹⁵ Hirvi-Ijäs, Maija, 2020, 30.
• ¹⁶ Haukka, Juhani; Matti­la, Lauri Antti, 2020&2021, verkko­jul­kai­su https://etsitkotoita.wordpress.com/medialle/ (viitat­tu 11.10.2021)
• ¹⁷ Nylén, 2018, 41–42.
•  
• Katsot­tua ja kuunneltua:
• Saarnia, Mortti, 2021, Taitei­li­jan työpäi­vä ‑perfor­mans­si. Youtu­be-tallen­ne. https://www.youtube.com/watch?v=TlKRXn9fMWU
• Skopa, Tuomas; Snicker, Elina; Talvi­tie, Riikka, 2021, Puu – A Tree. Tuotta­ja: Pekka Savolai­nen, Yle Draama. https://areena.yle.fi/audio/1–50845142