Haastattelu

Ei ihmisiä havaittavissa – olioiden äärellä mediataiteilija Laura Rämön kanssa

Pauliina Heinänen

Still-kuva teoksesta ”I must alter myself into a life-form that can exist on this planet”, 2021. (Kuva: Laura Rämö)

Laura Rämön yksityisnäyttely I must alter myself into a life-form which can exist on this planet on esillä Tampeerella Taidekeskus Mältinrannassa 13.–30.11.2021. Keskustelen ystäväni Lauran kanssa uudesta teoskokonaisuudesta ja hänen suhteestaan taiteen tekemiseen. Laura vastailee kysymyksiini pitkin ääniviestein. Kysymysten ja vastausten välinen aika vanuu niin, että haastattelu kulkee pitkin päiviäni, tulee uniin saakka. Lauran rauhaisa ääni pohtii omaa tekemistään ruudun toisella puolen. Välillä taustalta kuuluu kissan naukua. Kerran Lancelot-kissa luo äänimaisemaa mussuttamalla Lauran hupparin naruja.

Laura kiteyttää teoskokonaisuutensa tiedotteessaan: ”Imitoiden, virraten, leikkien, sopeutuen, kömpelösti kompuroiden ja muotoaan muuttaen, elämä järjestäytyy uudelleen. Ja uudelleen.” Kuvittelen tekstin ja käymämme keskustelun pohjalta näyttelyssä esillä olevan uuden teoksen, mikä tuntuu sopivalta, sillä se on mediainstallaatio elämän kuvittelusta ja ajasta.

PAULIINA HEINÄNEN: Kertoisitko lisää kokonaisuudesta, joka on esillä Mältinrannassa?

LAURA RÄMÖ: Teoskokonaisuus on nelikanavainen installaatio, joka yhdistää videota ja animaatiota. Se on yhdenlainen kasautuma, sekoitus materiaaleja, aikoja, kuvitelmia ja elämän kuvittelua. Installaation nimi I must alter myself into a life-form which can exist on this planet on sitaatti scifi-sarjasta Lost in space. Lause on kohtauksesta, jossa maan ulkopuolinen entiteetti saapuu planeetalle. Siitä on olemassa myös meemi.

Teoksen tarina on väljä ja aukinainen. Se etenee abstraktia aikaa ja kuvitelmia kohti. Se ponnistaa tästä hetkestä ja ajasta, mutta teoksessa on myös näkymiä menneestä, tulevasta ja unista. Vesi on keskeinen elementti. Meressä animaatioiden materiaalit menevät sekaisin, muuttavat muotoaan. Viimeisessä videokanavassa oliot muuttuvat sekoituksiksi kaikkia käyttämiäni materiaaleja.

Yksi teoksen teemoista on muodonmuutos, camouflage [naamiointi, valeasu]. Tutkin plastisuutta, imitointia ja mukautumista: tapaa asettua siihen, mitä on ympärillä. Muodonmuutos tapahtuu teoksessa hassulla tavalla. Se liittyy myös suoraan animoinnin prosessiin, jota lähestyn leikkisästi ja improvisoiden. Tunnustelen sitä, miten materiaali käyttäytyy, miltä se tuntuu käsissä ja mitä sen ympärillä on.

Jokaiselle teoksen kanavalle kuuluu oma stereoääni. Teoksessa on kaksi erityyppistä kertojaääntä. Yhden kertojaäänen lausuma teksti perustuu epäonnistuneisiin kuvailuihin näyistä, joita tekoäly on antanut. Toinen, kuiskaava kertojaääni on ikään kuin kuvittelun ja unen taso, jossa viitataan sekä tähän aikaan, että aikaan kauan sitten. Lisäksi kertoja viittaa kuvitteellisiin olioihin, kuten vampyyreihin.

Eri kanavat levittäytyvät tilaan kangasmateriaalien ja rautarakenteiden kautta. Kokonaisuuteen kuuluu lisäksi pieniä veistoksia, jotka on tehty ilmassa kuivuvasta savesta. Saviolennot esiintyvät myös yhdessä teoksen kanavista.

Still-kuva teoksesta ”I must alter myself into a life-form that can exist on this planet”, 2021. (Kuva: Laura Rämö)

PH: Näen teoksissasi vahvaa materiaalisuutta. Niissä on elävä kosketuksen tuntu. Miten suhtaudut pehmeyteen? Millä tavoin materiaalisuus näyttäytyy uudessa teoksessasi?

LR: Etsin pehmeyttä tai pyrin siihen tavassani olla muille ja itselleni. Se on myös materiaali taiteellisessa työskentelyssäni. Teoksessani materiaalisuus hahmottuu parhaiten tarkastelemalla sitä, mistä teoksen olennot tai maailma rakentuvat. Uudessa teoksessa olen käyttänyt pääosin kolmea materiaalia.

Yksi olennaisimmista käyttämistäni materiaaleista on roska. Koin, että roskan oli oltava mukana teoksessa, sillä on mahdotonta ajatella tätä aikaa, tai sitä, mitä nyt tapahtuu, ilman sitä. Myöskään merta tai tulevaisuutta on mahdotonta ajatella ilman muoviroskaa, mikä on vielä surullisempaa. Olen kerännyt teoksessa käyttämäni roskat rannoilta: narunpätkät, muovinpalaset ja muut. Halusin tehdä roskasta kehollista ja elollista, saada sen liikkumaan.

Roskasta muodostuu teoksen maan elämä tai maan asukit. Välillä science fictionissa näkee käytettävän maan asukkaista sanaa earthling. Olen kutsunut teokseeni luomia hahmoja nimellä trashling. Asukeissa on muoviroskan lisäksi sekoitus maasta tai rannalta mukaan tarttuneita asioita, kuten kuivunutta levää tai naavaa.

Toinen käyttämäni materiaali on muovailuvaha, jota käytetään vaha-animaatioissa. Se edustaa uutta elämänmuotoa, alienia tai vieraslajia. Roskalle ja muovailuvahalle yhteistä on keinotekoisuus. Ne ovat molemmat ihmisen muokkaamia.

Kolmantena käytän villaa. Villa edustaa eräänlaista kuvittelun tasoa: unia, näkyjä ja tulkintoja. Se on helposti lähestyttävä, orgaaninen materiaali, joka muovautuu mielestäni hassulla tavalla. Sen kanssa ei ole kovin helppo työskennellä, verrattuna esimerkiksi muovailuvahaan, mutta näen siinä jotakin kiinnostavaa, sillä olen tarttunut siihen ja tartun edelleen.

Animaatiomateriaalien lisäksi installaatiossa on käytetty pääosin kierrätysperäisiä materiaaleja. Olen työskennellyt yhdessä tilasuunnittelija-taiteilijan kanssa, jolla on kokemusta uusiomateriaalien ja roskan käytöstä tiloissa ja vaatteissa. Videon maailma näyttäytyy tilassa myös sillä tavalla.

PH: Mikä rooli kuvittelulla on teoksessa? Mitä mahdollisuuksia koet kuvittelulla olevan?

LR: Kuvittelussa kiinnostaa sen ajallinen aspekti. Kuvittelu on keino matkata kauas menneeseen tai tulevaan, tai edes yrittää päästä niihin käsiksi ja hahmottaa ajan ei-lineaarisuutta. Kuvittelu liittyy myös siihen, että tulevaisuudesta on aina monta vaihtoehtoa. Teoksessani tuleva on sekoitus, kudelma ihmisen tekemää, rakennettua ja ei-rakennettua. Kuvittelu liittyy lisäksi ihmiskeskeisyyden sijaan muun elämän kuvitteluun.

Samaistun Donna Harawayn ajatukseen siitä, että nykyongelmien tulisi olla läsnä kuvittelussa. Kuvittelu ei ole puhdasta utopiaa, mutta ei myöskään puhdasta dystopiaa. Ihmisen aikaansaamien peruuttamattomien muutosten tulee olla lähtökohtana kuvittelulle. Koen, että sukupolvelleni on mahdotonta katsoa tulevaan ajattelematta sitä, minkälaisia vaikutuksia ihmislajilla on tähän planeettaan. Sen kautta antroposeenin käsite tulee läsnä olevaksi myös omassa työskentelyssäni. [Antroposeeni on ehdotettu nimi meneillään olevalle ajanjaksolle, ja korostaa korostaa ihmisen vaikutuksia maapalloon ja sen ekosysteemiin.] Teoksessani kuvitteluun liittyy tämän hetken kriiseistä ponnistavaa materiaalista tarttumapintaa.  Mielestäni kehollisuus ja maailmassa oleminen ovat hyvin materiaalisia asioita.

Toisaalta kuvitteluun liittyy myös elämän jatkuminen tavalla tai toisella. Se, mikä olioille on yhteistä: selviytyminen, täälläolo ja kehollisuus. Mitä on olla olemassa konkreettisessa jaetussa ympäristössä, joka on muutoksen tilassa näinä epävarmoina aikoina?

Kuvittelussa minua kiinnostaa uudelleen järjestäytyminen. Ilman kuvittelua mikään ei voi muuttua. Toimintamme pohjautuu opittuihin malleihin ja rakenteisiin, joista suuri osa on myös haitallisia ja syrjiviä. Se, että on mahdollista toimia toisin ja nähdä jotakin muuta, vaatii ensin kuvittelua. Olisiko mahdollista kuvitella yhteiseloa, empatiaa, kuuluvuutta, moninaisuutta ja outoutta sen sijaan, että jatkaisi yksilö- ja suorituskeskeisten, kapitalististen ja binääristen ajatusmallien kanssa? Miten olla kestävämmin, lempeämmin tai pehmeämmin jaetussa maailmassamme? Sen kuvittelussa olen itsekin aika alussa. Tekijänä näen kuvittelun kuitenkin luovana mahdollisuutena.

Still-kuva teoksesta ”I must alter myself into a life-form that can exist on this planet” Mältinrannassa. (Kuva: Laura Rämö)

PH: Minkälaista yhteistyön tekeminen on muutoin ollut näyttelyn tiimoilta? Miten suhtaudut yhteistyöhön yleisesti?

LR: Yhteistyö tässä projektissa liittyi suurimmaksi osaksi installaatioon ja sen konkretisoitumiseen näyttelytilaan. Tilan suhteen työskentelin ystäväni, muotoilija Vilma Riitijoen kanssa. Pohdimme hänen kanssaan teoksen tilakohtaisuutta, näyttelyyn tulevia rakenteita, ja sitä miten kokonaisuus asettuisi tilaan. Hän suunnitteli rakenteet ja keräsi installaation materiaalit keskustelujemme pohjalta, muun muassa kankaat, rautatangot, tyynyt ja muovin. Lähtökohtana installaation suunnittelussa olivat jo olemassaolevat uusiokäytettävät materiaalit, ja toisaalta myös kestävyys – mahdollisuus käyttää rakenteita näyttelyn jälkeekin. Ripustuksessa Vilma otti paljon vastuuta installaation materiaalien ja projisointipintojen koostamisesta. Hänen lähestymistapansa oli kokeileva. Yhdessä kuvan kanssa pohdimme sitä miltä kokonaisuus näyttää, ja teimme tarvittavia muutoksia.

Vilman lisäksi työskentelin säveltäjän, Martin Jägerin kanssa, joka teki teokseen musiikin. Musiikki syntyi kuvatun materiaalin pohjalta usein kerralla live-nauhoittaen. Toisaalta musiikki vaikutti myös kuvien tekemiseen ja editoimiseen ja toi uusia ajatuksia tekoprosessiin. Martin auttoi myös av-laitteiden asennuksessa, miksasi teokseen äänet ja teki värimäärittelyn. Projektissa oli mukana myös metallin kanssa työskentelevä Alexia Aura Sofia Perä-Rouhu, joka hitsasi kerätyt rautatangot screeniksi sekä videotykkien telineeksi. Graafisen suunnittelun näyttelyjulisteisiin ja muihin markkinointimateriaaleihin toteutti Reishabh Kailey ja installointiin liittyvissä teknisissä valinnoissa avusti Kunstventures Oy.

Käytännössä yhteistyön mahdollisti rahoitus, kiitos Taiken ja Avekin. Ilman apurahoja projektista olisi tullut ihan erilainen, tai sitä ei olisi ollut mahdollista toteuttaa ollenkaan. Tämä on ensimmäinen suurempi projektini, jossa on työryhmä takana. Työskentelyprosessi muistutti minua lyhytelokuvatuotannosta, joissa olen jonkin verran ollut mukana. Sen kautta tuntui luonnolliselta, että ihmiset vastasivat tuotannon eri osista.

Työskentelen todella mielelläni muiden kanssa. On ihanteellista työskennellä erityisesti ystävien ja sellaisten tekijöiden kanssa, joihin luotan. Monia teoksen työstövaiheista en olisi osannut tehdä yksin, joten sitä oli oikeastaan aika paljolti riippuvainen muiden avusta. Oli hienoa, että projektissa vastuut jakautuivat selkeästi. Olen ollut onnekas, että tällainen yhteistyö on ollut mahdollista.

PH: Onko työprosessissa ollut jotakin haasteita?

LR: Haastavinta työskentelyprosessissa oli olla samaan aikaan sekä tuottaja että taiteilija, mikä on toisaalta tuttua aikaisemmasta taiteellisesta työskentelystä. Varsinkin ilman rahoitusta ei usein ole muuta vaihtoehtoa. Tuntuu, että suurin osa työskentelystäni oli tuottajan työtä. Prosessissa oli niin monta erillistä osaa, joista huolehtia. Halusin tehdä tuottajan tehtävät hyvin ja reilusti. Siinä on jatkuvasti paljon hallittavaa ja opeteltavaa: hakemuksia, aikataulutusta, tehtävien delegointia, tapaamisia ja palkkioneuvotteluja sisällöllisten päätösten ja oman työskentelyn lisäksi.

Tuottajana toimiminen vaikutti osaltaan itse taiteen tekemiseen, teoksen leikkiaspektiin ja nautintoon. Nautintoa haluaisin peräänkuuluttaa työskentelyssä: sitä, ettei tekisi liikaa tai ylittäisi omia rajojaan. Projektin viimeisistä viikoista oli kyllä nautinto kaukana. Minua jäikin mietityttämään, minne se katosi. Jos joskus tulevaisuudessa saan rahoitusta, voisin hyvin harkita työskenteleväni tuottajan kanssa, niin, että voisin itse keskittyä teoksen sisältöön.

Ollessani taidekouluissa minulle syntyi kuva, että kaikki pitää tehdä itse, sinnitellä suurten kokonaisuuksien kanssa ja opetella loputtomasti uusia taitoja. Mutta sehän ei ole mitenkään mahdollista. Suurin osa ystävistäni, jotka tekevät taidetta, ovat jatkuvasti vähän väsyneitä ja miltei palavat loppuun jokaisen projektin loppuvaiheilla. Yritän opetella jatkuvasti uudelleen sitä, minkälaiseen tuotantoon haluan pyrkiä, miten hakea rahoitusta ja miten ylipäänsä järjestää taiteen tekeminen kestävällä tavalla: niin, että minä itse ja muut voivat hyvin, ja kaikki saavat reilun palkkion työstään. Se on suhteellisen haastavaa taidealla, jossa sinnittely on niin arkipäivää, varsinkin rahan suhteen. Toisaalta tuo keskinäistä solidaarisuutta, kun kenelläkään ei ole kauheasti antaa toisille, mutta silti halu auttaa on kova.

Installaationäkymiä teoksesta ”I must alter myself into a life-form that can exist on this planet”, 2021. (Kuvat: Martin Jäger)

PH: Kertoisitko lisää keinoälystä, jota olet käyttänyt osana työskentelyprosessia?

LR: Olen muutaman vuoden ajan leikkinyt sellaisella apilla, nimeltään Seeing Artificial Intelligence eli Seeing AI. Se on alun perin tarkoitettu näkövammaisten tueksi. Olen käyttänyt applikaatiota osana taiteellista prosessiani ja teoksen käsikirjoitusta. Olen kuvannut animaatioita varten rakentamiani maailmoja ja olioita ja kokeillut, mitä keinoäly kertoo ja tulkitsee näistä näkymistä. Olen ottanut kuvia myös itsestäni ja asioista, jotka ovat ympärilläni.

Tuntuu olennaiselta, että keinoäly ja teknologinen kehitys ovat yhtenä lankana teoksessa, joka käsittelee aikaa ja tulevaisuutta. Keinoälyn käyttäminen liittyy myös kuvitteluun. Kaikki ne asiat mitä applikaatio näkee ovat samalla tavalla tulkintoja, kuten mekin tulkitsemme kaikkea näkemäämme. Se aspekti kiinnosti minua erityisesti keinoälyn tuottaman tekstin kanssa.

Keinoäly kehittyy koko ajan ja toisaalta epäonnistuu jatkuvasti. Sen tekemät tulkinnat voivat olla omituisiakin. Applikaatio sanoo välillä ”I’m not sure” [En ole varma], kun ei ymmärrä näkemäänsä. Siinä on jotakin sympaattista, että keinoäly sanoo olevansa epävarma, samalla tavalla kuin minäkin olen.

Animoidessani saatan ajatella, että mikäs tämä nyt oikeastaan onkaan tämä olio, jonka olen rakentanut. Se on se alue, jossa liikun, hämärän ja epämääräisen alue. Sinne käyttämäni keinoälykin toisinaan päätyy tehdessään tulkintoja.

Applikaatio tokaisee monesti ”No humans can be detected” [Ei ihmisiä havaittavissa]. Sen se joskus sanonut myös omista kasvoistani otetusta kuvasta. Siinä oli jollakin tavalla läsnä sellaisen helpotuksen tunne, että ah, okei. Kyseinen lause on yksi lähtökohta tässä teoksessa. Se mainitaan ensimmäisessä videokanavassa olevassa alustuksessa teoksen maailmaan. Haluan keskittyä ihmisyyden sijaan olioisuuteen. Vaikkakin siihen on minulla pääsy vain ihmisen näkökulman, oman kokemukseni kautta.

PH: Mikä merkitys science fictiolla on sinulle?

LR: Scifi ja fantasia onnistuvat erinomaisesti toiseuden käsittämisessä ja havainnollistamisessa. Oudot elämänmuodot ja avaruusoliot ovat aina kiinnostaneet minua. Teokseni yhtenä inspiraationa ovat olleet nuorena näkemäni vähän käppäiset scifi- ja kauhuelokuvat. Muun muassa Lötköjen yö -elokuva oli minulle suuri klassikko. Omassa teoksessani planeetalla vierailevat muovailuvahaoliot yhdistyvät mielessäni näiden elokuvien alien slug -tyyppisiin limanuljaskaolentoihin.

Suhteeni scifiin liittyy myös Avantgarde-dokkaristi Jean Painlevén ajatukseen ”Science is fiction” [Tiede on fiktiota]. Painlevé kuvasi kokeilevalla otteella vedessä eläviä olentoja. Mikroskooppisen pienet olennot ovat usein omituisia. Esimerkkinä karhukaiset, jotka ovat todella sitkeitä olentoja ja pärjäävät hyvinkin haastavissa olosuhteissa. Myös olennot, jotka ovat eläneet kauan aikaa sitten, voivat näyttäytyä meille nyt todella kummallisina ja vieraina, avaruusolioina, vaikka ovat tämän hetken eliölajien edeltäjiä. Teokseeni kuuluvat veistokset viittaavat etäisesti kambrikauden olioihin.

Kovin kauas ei tarvitse mennä, jotta elämä näyttäytyy kummallisena. Elämä on lähtökohtaisesti outoa. Minua kiinnostaa se, kuinka suuri osa avaruudesta on meille tuntematonta aluetta. Toisaalta meillä on jo tällä planeetallakin niin paljon elämää, mitä emme tunne tai ymmärrä. Ollessani katselemassa tähtiä ystäväni kanssa, hän puhui siitä, kuinka suuri osa elämästä valtamerissäkin on tuntematonta ihmisille, samaan aikaan kuin lajeja kuolee sukupuuttoon – ennen kuin niitä ehditään edes tunnistaa. Sama on käynnissä sademetsissä ja koralliriutoilla. Ymmärryksemme rajallisuus on aika kiehtovaa: kuinka vähän oikeastaan tiedämme elämästä suhteessa siihen, kuinka paljon sitä on.

Installaatiokuva teoksesta ”I must alter myself into a life-form that can exist on this planet”, 2021. (Kuva: Martin Jäger)

PH: Ja viimeiseksi – miten suhtaudut pieniin asioihin? Mitä ne merkitsevät sinulle taiteellisessa työskentelyssäsi?

LR: Samaistun hyvin paljon pieniin asioihin. Minulla on tapana zoomata lähelle, esimerkiksi kun kävelen ulkona tai olen luonnossa. Minulle on luontevaa kyykistely, tuijottelu ja pysähtyminen. Katseeni tarkentuu helposti pieniin asioihin. Koen, että se liittyy myös empatian kokemukseen. Jotain kiinnostavaa tapahtuu aina, kun katso tarpeeksi tarkkaavaisesti ja lähelle.

Kun olin yhtenä päivänä kuvaamassa kotini lähellä olevalla rannalla, tuijottelemassa rannan kuivuneita leviä ja kyykistelemässä makrolinssin kanssa, eräs vanhempi ohikulkija pysähtyi kohdalleni ja kysyi, mitä olen tekemässä. Vastattuani ohikulkija innostui juttelemaan pienten asioiden huomaamisesta ja siitä, kuinka kokee ihmettelyn lisääntyneen iän myötä. Hänen kiinnostuksensa pieniin asioihin on avautunut vasta ajan kuluessa: nuorena linnun laulukin tuntui annetulta. Hän kertoi, että on nykyään uteliaampi ja tarkkaavaisempi maailmaa kohtaan. Minulle tuli keskustelusta nähty olo – olimme asian ytimessä, ihmettelemässä. Ohikulkija ihaili hetken kanssani pieniä asioita, joita näki rantahiekalla, ja jatkoi pian matkaansa.

Tutkailen ja hääräilen pienten asioiden parissa ammatikseni. Luon niille tilaa ja pyrin siihen, että niihin kiinnitettäisiin enemmän huomiota.

Keskustelun tueksi luen Aino-Kaisa Koistisen ja Sanna Karkulehdon Niin & Näin -lehdessä 1/2021 julkaistun artikkelin Kohti planetaarista tuntua – Feministis-posthumanistinen uudelleenkuvittelu ja etiikka ihmisen jälkeen, jossa kirjoittajat tulkitsevat suomalaista nykyrunoutta uudelleenkuvittelun välineinä. Koistisen ja Karkulehdon mukaan kuvittelulla on olennainen rooli maailmojen rakentamisessa ja muuttamisessa. Heidän mielestään taide tuottaa tietoa ja voi antaa välineitä ajattelulle, ja sitä kautta mahdollisuuden toimia paremmin.

Haastattelun päätteeksi saan Lauralta pienen pätkän yhdestä videokanavan animaatiosta. Siinä unenomainen, vaelteleva musiikki yhdistyy pieneen naruolentoon, joka matkustaa metsän peitteellä. Jakamamme keskustelun jälkeen olen otettu siitä, että saan vihdoin tavata tämän trashlingin.

Koistinen ja Karkulehto esittelevät artikkelissa alkujaan Patricia MacCormackin radikaalin myötätunnon ajatuksen, jossa eletään eettisesti ja ihmiskeskeisyyden sijaan huomioidaan myös muut lajit. Kirjoittajat pohtivat MacCormackin esittelemää mahdollisuutta tyytyväiseen elämään siitä huolimatta, että tulevaisuus voi tapahtua ilman ihmisiä, aikamme jälkeen. Koen, että artikkelin esittelemät ajatukset solmiutuvat kauniisti Lauran teokseen, ja ne vaikuttavat lopulta myös haastattelun suuntaan.

Lauran video leikkaa vaaleaan taustaan, jonka päällä villaolennot, uniolennot, pyöriskelevät. Kuva yhdistyy lempeään kuiskailuun, joka puhuu olennoista kauan sitten. Tunnistan äänen samaksi, joka on lähettänyt minulle juuri ääniviestejä. Laura puhuu niistä olennoista, joista ei ole jäänyt fossiilia. Hän kuiskaa: “What’s not a fossil, it has to be imagined. So what about the soft bodied creatures? How were they like? The deep time softies.” [Se olento, josta ei ole fossiilia, täytyy kuvitella. Entä pehmeäkehoiset olennot? Millaisia ne olivat? Syvän ajan pehmot.] Mieleni alkaa saman tien tuottaa kuvia noista hahmottomista olioista. Teoksen äärellä tunnen suurta myötätuntoa niitä kohtaan.

Laura Rämö (s. 1989) on mediataiteilija, joka työskentelee muun muassa stop motion -animaation, installaation, videon ja valokuvien kanssa. Rämö on valmistunut Taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston Valokuvataiteen koulutusohjelmasta 2020. Hänen teoksiaan on ollut esillä niin Suomessa kuin kansainvälisestikin, muun muassa Landskronassa ja Lissabonissa. Vuonna 2022 Rämön teoksia nähdään screeningissä Les Rencontres d’Arles -festivaaleilla. Oman taiteellisen työskentelynsä lisäksi Rämö työskentelee yhteisöllisyysprojektien ja -tapahtumien parissa.

www.lauraramo.org / vimeo: ramolaura / instagram: laikaur