Ei ihmisiä havaittavissa – olioiden äärellä mediataiteilija Laura Rämön kanssa

Laura Rämön yksityis­näyt­te­ly I must alter myself into a life-form which can exist on this planet on esillä Tampee­rel­la Taide­kes­kus Mältin­ran­nas­sa 13.–30.11.2021. Keskus­te­len ystävä­ni Lauran kanssa uudes­ta teosko­ko­nai­suu­des­ta ja hänen suhtees­taan taiteen tekemi­seen. Laura vastai­lee kysymyk­sii­ni pitkin äänivies­tein. Kysymys­ten ja vastaus­ten välinen aika vanuu niin, että haastat­te­lu kulkee pitkin päiviä­ni, tulee uniin saakka. Lauran rauhai­sa ääni pohtii omaa tekemis­tään ruudun toisel­la puolen. Välil­lä taustal­ta kuuluu kissan naukua. Kerran Lance­lot-kissa luo äänimai­se­maa mussut­ta­mal­la Lauran huppa­rin naruja.

Laura kiteyt­tää teosko­ko­nai­suu­ten­sa tiedot­tees­saan: Imitoi­den, virra­ten, leikkien, sopeu­tuen, kömpe­lös­ti kompu­roi­den ja muoto­aan muuttaen, elämä järjes­täy­tyy uudel­leen. Ja uudel­leen. Kuvit­te­len tekstin ja käymäm­me keskus­te­lun pohjal­ta näytte­lys­sä esillä olevan uuden teoksen, mikä tuntuu sopival­ta, sillä se on mediains­tal­laa­tio elämän kuvit­te­lus­ta ja ajasta. 

Paulii­na Heinä­nen: Kertoi­sit­ko lisää kokonai­suu­des­ta, joka on esillä Mältinrannassa?

Laura Rämö: Teosko­ko­nai­suus on nelika­na­vai­nen instal­laa­tio, joka yhdis­tää video­ta ja animaa­tio­ta. Se on yhden­lai­nen kasau­tu­ma, sekoi­tus materi­aa­le­ja, aikoja, kuvitel­mia ja elämän kuvit­te­lua. Instal­laa­tion nimi I must alter myself into a life-form which can exist on this planet on sitaat­ti scifi-sarjas­ta Lost in space. Lause on kohtauk­ses­ta, jossa maan ulkopuo­li­nen entiteet­ti saapuu planee­tal­le. Siitä on olemas­sa myös meemi.

Teoksen tarina on väljä ja aukinai­nen. Se etenee abstrak­tia aikaa ja kuvitel­mia kohti. Se ponnis­taa tästä hetkes­tä ja ajasta, mutta teokses­sa on myös näkymiä mennees­tä, tulevas­ta ja unista. Vesi on keskei­nen element­ti. Meres­sä animaa­tioi­den materi­aa­lit menevät sekai­sin, muutta­vat muoto­aan. Viimei­ses­sä video­ka­na­vas­sa oliot muuttu­vat sekoi­tuk­sik­si kaikkia käyttä­miä­ni materiaaleja.

Yksi teoksen teemois­ta on muodon­muu­tos, camou­fla­ge [naamioin­ti, valea­su]. Tutkin plasti­suut­ta, imitoin­tia ja mukau­tu­mis­ta: tapaa asettua siihen, mitä on ympäril­lä. Muodon­muu­tos tapah­tuu teokses­sa hassul­la taval­la. Se liittyy myös suoraan animoin­nin proses­siin, jota lähes­tyn leikki­säs­ti ja impro­vi­soi­den. Tunnus­te­len sitä, miten materi­aa­li käyttäy­tyy, miltä se tuntuu käsis­sä ja mitä sen ympäril­lä on.

Jokai­sel­le teoksen kanaval­le kuuluu oma stereo­ää­ni. Teokses­sa on kaksi erityyp­pis­tä kerto­ja­ään­tä. Yhden kerto­ja­ää­nen lausu­ma teksti perus­tuu epäon­nis­tu­nei­siin kuvai­lui­hin näyis­tä, joita tekoä­ly on antanut. Toinen, kuiskaa­va kerto­ja­ää­ni on ikään kuin kuvit­te­lun ja unen taso, jossa viita­taan sekä tähän aikaan, että aikaan kauan sitten. Lisäk­si kerto­ja viittaa kuvit­teel­li­siin olioi­hin, kuten vampyyreihin.

Eri kanavat levit­täy­ty­vät tilaan kangas­ma­te­ri­aa­lien ja rauta­ra­ken­tei­den kautta. Kokonai­suu­teen kuuluu lisäk­si pieniä veistok­sia, jotka on tehty ilmas­sa kuivu­vas­ta saves­ta. Savio­len­not esiin­ty­vät myös yhdes­sä teoksen kanavista.

PH: Näen teoksis­sa­si vahvaa materi­aa­li­suut­ta. Niissä on elävä koske­tuk­sen tuntu. Miten suhtau­dut pehmey­teen? Millä tavoin materi­aa­li­suus näyttäy­tyy uudes­sa teoksessasi?

LR: Etsin pehmeyt­tä tai pyrin siihen tavas­sa­ni olla muille ja itsel­le­ni. Se on myös materi­aa­li taiteel­li­ses­sa työsken­te­lys­sä­ni. Teokses­sa­ni materi­aa­li­suus hahmot­tuu parhai­ten tarkas­te­le­mal­la sitä, mistä teoksen olennot tai maail­ma raken­tu­vat. Uudes­sa teokses­sa olen käyttä­nyt pääosin kolmea materiaalia.

Yksi olennai­sim­mis­ta käyttä­mis­tä­ni materi­aa­leis­ta on roska. Koin, että roskan oli oltava mukana teokses­sa, sillä on mahdo­ton­ta ajatel­la tätä aikaa, tai sitä, mitä nyt tapah­tuu, ilman sitä. Myöskään merta tai tulevai­suut­ta on mahdo­ton­ta ajatel­la ilman muovi­ros­kaa, mikä on vielä surul­li­sem­paa. Olen kerän­nyt teokses­sa käyttä­mä­ni roskat rannoil­ta: narun­pät­kät, muovin­pa­la­set ja muut. Halusin tehdä roskas­ta kehol­lis­ta ja elollis­ta, saada sen liikkumaan.

Roskas­ta muodos­tuu teoksen maan elämä tai maan asukit. Välil­lä science fictio­nis­sa näkee käytet­tä­vän maan asukkais­ta sanaa earth­ling. Olen kutsu­nut teoksee­ni luomia hahmo­ja nimel­lä trash­ling. Asukeis­sa on muovi­ros­kan lisäk­si sekoi­tus maasta tai rannal­ta mukaan tarttu­nei­ta asioi­ta, kuten kuivu­nut­ta levää tai naavaa.

Toinen käyttä­mä­ni materi­aa­li on muovai­lu­va­ha, jota käyte­tään vaha-animaa­tiois­sa. Se edustaa uutta elämän­muo­toa, alienia tai vieras­la­jia. Roskal­le ja muovai­lu­va­hal­le yhteis­tä on keino­te­koi­suus. Ne ovat molem­mat ihmisen muokkaamia.

Kolman­te­na käytän villaa. Villa edustaa erään­lais­ta kuvit­te­lun tasoa: unia, näkyjä ja tulkin­to­ja. Se on helpos­ti lähes­tyt­tä­vä, orgaa­ni­nen materi­aa­li, joka muovau­tuu mieles­tä­ni hassul­la taval­la. Sen kanssa ei ole kovin helppo työsken­nel­lä, verrat­tu­na esimer­kik­si muovai­lu­va­haan, mutta näen siinä jotakin kiinnos­ta­vaa, sillä olen tarttu­nut siihen ja tartun edelleen.

Animaa­tio­ma­te­ri­aa­lien lisäk­si instal­laa­tios­sa on käytet­ty pääosin kierrä­tys­pe­räi­siä materi­aa­le­ja. Olen työsken­nel­lyt yhdes­sä tilasuun­nit­te­li­ja-taitei­li­jan kanssa, jolla on kokemus­ta uusio­ma­te­ri­aa­lien ja roskan käytös­tä tilois­sa ja vaatteis­sa. Videon maail­ma näyttäy­tyy tilas­sa myös sillä tavalla.

PH: Mikä rooli kuvit­te­lul­la on teokses­sa? Mitä mahdol­li­suuk­sia koet kuvit­te­lul­la olevan?

LR: Kuvit­te­lus­sa kiinnos­taa sen ajalli­nen aspek­ti. Kuvit­te­lu on keino matka­ta kauas mennee­seen tai tulevaan, tai edes yrittää päästä niihin käsik­si ja hahmot­taa ajan ei-lineaa­ri­suut­ta. Kuvit­te­lu liittyy myös siihen, että tulevai­suu­des­ta on aina monta vaihtoeh­toa. Teokses­sa­ni tuleva on sekoi­tus, kudel­ma ihmisen tekemää, raken­net­tua ja ei-raken­net­tua. Kuvit­te­lu liittyy lisäk­si ihmis­kes­kei­syy­den sijaan muun elämän kuvitteluun.

Samais­tun Donna Harawayn ajatuk­seen siitä, että nykyon­gel­mien tulisi olla läsnä kuvit­te­lus­sa. Kuvit­te­lu ei ole puhdas­ta utopi­aa, mutta ei myöskään puhdas­ta dysto­pi­aa. Ihmisen aikaan­saa­mien peruut­ta­mat­to­mien muutos­ten tulee olla lähtö­koh­ta­na kuvit­te­lul­le. Koen, että sukupol­vel­le­ni on mahdo­ton­ta katsoa tulevaan ajatte­le­mat­ta sitä, minkä­lai­sia vaiku­tuk­sia ihmis­la­jil­la on tähän planeet­taan. Sen kautta antro­po­see­nin käsite tulee läsnä olevak­si myös omassa työsken­te­lys­sä­ni. [Antro­po­see­ni on ehdotet­tu nimi meneil­lään oleval­le ajanjak­sol­le, ja koros­taa koros­taa ihmisen vaiku­tuk­sia maapal­loon ja sen ekosys­tee­miin.] Teokses­sa­ni kuvit­te­luun liittyy tämän hetken kriiseis­tä ponnis­ta­vaa materi­aa­lis­ta tarttu­ma­pin­taa.  Mieles­tä­ni kehol­li­suus ja maail­mas­sa olemi­nen ovat hyvin materi­aa­li­sia asioita.

Toisaal­ta kuvit­te­luun liittyy myös elämän jatku­mi­nen taval­la tai toisel­la. Se, mikä olioil­le on yhteis­tä: selviy­ty­mi­nen, täällä­olo ja kehol­li­suus. Mitä on olla olemas­sa konkreet­ti­ses­sa jaetus­sa ympäris­tös­sä, joka on muutok­sen tilas­sa näinä epävar­moi­na aikoina?

Kuvit­te­lus­sa minua kiinnos­taa uudel­leen järjes­täy­ty­mi­nen. Ilman kuvit­te­lua mikään ei voi muuttua. Toimin­tam­me pohjau­tuu opittui­hin mallei­hin ja raken­tei­siin, joista suuri osa on myös haital­li­sia ja syrji­viä. Se, että on mahdol­lis­ta toimia toisin ja nähdä jotakin muuta, vaatii ensin kuvit­te­lua. Olisi­ko mahdol­lis­ta kuvitel­la yhtei­se­loa, empati­aa, kuulu­vuut­ta, moninai­suut­ta ja outout­ta sen sijaan, että jatkai­si yksilö- ja suori­tus­kes­keis­ten, kapita­lis­tis­ten ja binää­ris­ten ajatus­mal­lien kanssa? Miten olla kestä­väm­min, lempeäm­min tai pehmeäm­min jaetus­sa maail­mas­sam­me? Sen kuvit­te­lus­sa olen itsekin aika alussa. Tekijä­nä näen kuvit­te­lun kuiten­kin luova­na mahdollisuutena.

PH: Minkä­lais­ta yhteis­työn tekemi­nen on muutoin ollut näytte­lyn tiimoil­ta? Miten suhtau­dut yhteis­työ­hön yleisesti?

LR: Yhteis­työ tässä projek­tis­sa liittyi suurim­mak­si osaksi instal­laa­tioon ja sen konkre­ti­soi­tu­mi­seen näytte­ly­ti­laan. Tilan suhteen työsken­te­lin ystävä­ni, muotoi­li­ja Vilma Riiti­joen kanssa. Pohdim­me hänen kanssaan teoksen tilakoh­tai­suut­ta, näytte­lyyn tulevia raken­tei­ta, ja sitä miten kokonai­suus asettui­si tilaan. Hän suunnit­te­li raken­teet ja keräsi instal­laa­tion materi­aa­lit keskus­te­lu­jem­me pohjal­ta, muun muassa kankaat, rauta­tan­got, tyynyt ja muovin. Lähtö­koh­ta­na instal­laa­tion suunnit­te­lus­sa olivat jo olemas­sao­le­vat uusio­käy­tet­tä­vät materi­aa­lit, ja toisaal­ta myös kestä­vyys – mahdol­li­suus käyttää raken­tei­ta näytte­lyn jälkee­kin. Ripus­tuk­ses­sa Vilma otti paljon vastuu­ta instal­laa­tion materi­aa­lien ja proji­soin­ti­pin­to­jen koosta­mi­ses­ta. Hänen lähes­ty­mis­ta­pan­sa oli kokei­le­va. Yhdes­sä kuvan kanssa pohdim­me sitä miltä kokonai­suus näyttää, ja teimme tarvit­ta­via muutoksia.

Vilman lisäk­si työsken­te­lin sävel­tä­jän, Martin Jägerin kanssa, joka teki teokseen musii­kin. Musiik­ki syntyi kuvatun materi­aa­lin pohjal­ta usein kerral­la live-nauhoit­taen. Toisaal­ta musiik­ki vaikut­ti myös kuvien tekemi­seen ja editoi­mi­seen ja toi uusia ajatuk­sia tekopro­ses­siin. Martin auttoi myös av-laittei­den asennuk­ses­sa, miksa­si teokseen äänet ja teki värimää­rit­te­lyn. Projek­tis­sa oli mukana myös metal­lin kanssa työsken­te­le­vä Alexia Aura Sofia Perä-Rouhu, joka hitsa­si kerätyt rauta­tan­got scree­nik­si sekä video­tyk­kien telineek­si. Graafi­sen suunnit­te­lun näytte­ly­ju­lis­tei­siin ja muihin markki­noin­ti­ma­te­ri­aa­lei­hin toteut­ti Reishabh Kailey ja instal­loin­tiin liitty­vis­sä tekni­sis­sä valin­nois­sa avusti Kunst­ven­tu­res Oy.

Käytän­nös­sä yhteis­työn mahdol­lis­ti rahoi­tus, kiitos Taiken ja Avekin. Ilman apura­ho­ja projek­tis­ta olisi tullut ihan erilai­nen, tai sitä ei olisi ollut mahdol­lis­ta toteut­taa ollen­kaan. Tämä on ensim­mäi­nen suurem­pi projek­ti­ni, jossa on työryh­mä takana. Työsken­te­ly­pro­ses­si muistut­ti minua lyhyte­lo­ku­va­tuo­tan­nos­ta, joissa olen jonkin verran ollut mukana. Sen kautta tuntui luonnol­li­sel­ta, että ihmiset vasta­si­vat tuotan­non eri osista.

Työsken­te­len todel­la mielel­lä­ni muiden kanssa. On ihanteel­lis­ta työsken­nel­lä erityi­ses­ti ystävien ja sellais­ten tekijöi­den kanssa, joihin luotan. Monia teoksen työstö­vai­heis­ta en olisi osannut tehdä yksin, joten sitä oli oikeas­taan aika paljol­ti riippu­vai­nen muiden avusta. Oli hienoa, että projek­tis­sa vastuut jakau­tui­vat selkeäs­ti. Olen ollut onnekas, että tällai­nen yhteis­työ on ollut mahdollista.

PH: Onko työpro­ses­sis­sa ollut jotakin haasteita?

LR: Haasta­vin­ta työsken­te­ly­pro­ses­sis­sa oli olla samaan aikaan sekä tuotta­ja että taitei­li­ja, mikä on toisaal­ta tuttua aikai­sem­mas­ta taiteel­li­ses­ta työsken­te­lys­tä. Varsin­kin ilman rahoi­tus­ta ei usein ole muuta vaihtoeh­toa. Tuntuu, että suurin osa työsken­te­lys­tä­ni oli tuotta­jan työtä. Proses­sis­sa oli niin monta erillis­tä osaa, joista huoleh­tia. Halusin tehdä tuotta­jan tehtä­vät hyvin ja reilus­ti. Siinä on jatku­vas­ti paljon hallit­ta­vaa ja opetel­ta­vaa: hakemuk­sia, aikatau­lu­tus­ta, tehtä­vien delegoin­tia, tapaa­mi­sia ja palkkio­neu­vot­te­lu­ja sisäl­löl­lis­ten päätös­ten ja oman työsken­te­lyn lisäksi.

Tuotta­ja­na toimi­mi­nen vaikut­ti osaltaan itse taiteen tekemi­seen, teoksen leikkias­pek­tiin ja nautin­toon. Nautin­toa haluai­sin perään­kuu­lut­taa työsken­te­lys­sä: sitä, ettei tekisi liikaa tai ylittäi­si omia rajojaan. Projek­tin viimei­sis­tä viikois­ta oli kyllä nautin­to kauka­na. Minua jäikin mieti­tyt­tä­mään, minne se katosi. Jos joskus tulevai­suu­des­sa saan rahoi­tus­ta, voisin hyvin harki­ta työsken­te­le­vä­ni tuotta­jan kanssa, niin, että voisin itse keskit­tyä teoksen sisältöön.

Olles­sa­ni taide­kou­luis­sa minul­le syntyi kuva, että kaikki pitää tehdä itse, sinni­tel­lä suurten kokonai­suuk­sien kanssa ja opetel­la loput­to­mas­ti uusia taito­ja. Mutta sehän ei ole miten­kään mahdol­lis­ta. Suurin osa ystävis­tä­ni, jotka tekevät taidet­ta, ovat jatku­vas­ti vähän väsynei­tä ja miltei palavat loppuun jokai­sen projek­tin loppu­vai­heil­la. Yritän opetel­la jatku­vas­ti uudel­leen sitä, minkä­lai­seen tuotan­toon haluan pyrkiä, miten hakea rahoi­tus­ta ja miten ylipään­sä järjes­tää taiteen tekemi­nen kestä­väl­lä taval­la: niin, että minä itse ja muut voivat hyvin, ja kaikki saavat reilun palkkion työstään. Se on suhteel­li­sen haasta­vaa taideal­la, jossa sinnit­te­ly on niin arkipäi­vää, varsin­kin rahan suhteen. Toisaal­ta tuo keski­näis­tä solidaa­ri­suut­ta, kun kenel­lä­kään ei ole kauheas­ti antaa toisil­le, mutta silti halu auttaa on kova.

PH: Kertoi­sit­ko lisää keino­ä­lys­tä, jota olet käyttä­nyt osana työskentelyprosessia?

LR: Olen muuta­man vuoden ajan leikki­nyt sellai­sel­la apilla, nimel­tään Seeing Artificial Intel­li­gence eli Seeing AI. Se on alun perin tarkoi­tet­tu näkövam­mais­ten tueksi. Olen käyttä­nyt appli­kaa­tio­ta osana taiteel­lis­ta proses­sia­ni ja teoksen käsikir­joi­tus­ta. Olen kuvan­nut animaa­tioi­ta varten raken­ta­mia­ni maail­mo­ja ja olioi­ta ja kokeil­lut, mitä keino­ä­ly kertoo ja tulkit­see näistä näkymis­tä. Olen ottanut kuvia myös itses­tä­ni ja asiois­ta, jotka ovat ympärilläni.

Tuntuu olennai­sel­ta, että keino­ä­ly ja tekno­lo­gi­nen kehitys ovat yhtenä lanka­na teokses­sa, joka käsit­te­lee aikaa ja tulevai­suut­ta. Keino­ä­lyn käyttä­mi­nen liittyy myös kuvit­te­luun. Kaikki ne asiat mitä appli­kaa­tio näkee ovat samal­la taval­la tulkin­to­ja, kuten mekin tulkit­sem­me kaikkea näkemääm­me. Se aspek­ti kiinnos­ti minua erityi­ses­ti keino­ä­lyn tuotta­man tekstin kanssa.

Keino­ä­ly kehit­tyy koko ajan ja toisaal­ta epäon­nis­tuu jatku­vas­ti. Sen tekemät tulkin­nat voivat olla omitui­sia­kin. Appli­kaa­tio sanoo välil­lä I’m not sure [En ole varma], kun ei ymmär­rä näkemään­sä. Siinä on jotakin sympaat­tis­ta, että keino­ä­ly sanoo olevan­sa epävar­ma, samal­la taval­la kuin minäkin olen.

Animoi­des­sa­ni saatan ajatel­la, että mikäs tämä nyt oikeas­taan onkaan tämä olio, jonka olen raken­ta­nut. Se on se alue, jossa liikun, hämärän ja epämää­räi­sen alue. Sinne käyttä­mä­ni keino­ä­ly­kin toisi­naan päätyy tehdes­sään tulkintoja.

Appli­kaa­tio tokai­see mones­ti No humans can be detec­ted [Ei ihmisiä havait­ta­vis­sa]. Sen se joskus sanonut myös omista kasvois­ta­ni otetus­ta kuvas­ta. Siinä oli jolla­kin taval­la läsnä sellai­sen helpo­tuk­sen tunne, että ah, okei. Kysei­nen lause on yksi lähtö­koh­ta tässä teokses­sa. Se maini­taan ensim­mäi­ses­sä video­ka­na­vas­sa olevas­sa alustuk­ses­sa teoksen maail­maan. Haluan keskit­tyä ihmisyy­den sijaan olioi­suu­teen. Vaikka­kin siihen on minul­la pääsy vain ihmisen näkökul­man, oman kokemuk­se­ni kautta.

PH: Mikä merki­tys science fictiol­la on sinulle?

LR: Scifi ja fanta­sia onnis­tu­vat erinomai­ses­ti toiseu­den käsit­tä­mi­ses­sä ja havain­nol­lis­ta­mi­ses­sa. Oudot elämän­muo­dot ja avaruuso­liot ovat aina kiinnos­ta­neet minua. Teokse­ni yhtenä inspi­raa­tio­na ovat olleet nuore­na näkemä­ni vähän käppäi­set scifi- ja kauhue­lo­ku­vat. Muun muassa Lötkö­jen yö ‑eloku­va oli minul­le suuri klassik­ko. Omassa teokses­sa­ni planee­tal­la vierai­le­vat muovai­lu­va­hao­liot yhdis­ty­vät mieles­sä­ni näiden eloku­vien alien slug ‑tyyppi­siin limanuljaskaolentoihin.

Suhtee­ni scifiin liittyy myös Avant­gar­de-dokka­ris­ti Jean Painlevén ajatuk­seen Science is fiction [Tiede on fiktio­ta]. Painlevé kuvasi kokei­le­val­la otteel­la vedes­sä eläviä olento­ja. Mikros­koop­pi­sen pienet olennot ovat usein omitui­sia. Esimerk­ki­nä karhu­kai­set, jotka ovat todel­la sitkei­tä olento­ja ja pärjää­vät hyvin­kin haasta­vis­sa olosuh­teis­sa. Myös olennot, jotka ovat eläneet kauan aikaa sitten, voivat näyttäy­tyä meille nyt todel­la kummal­li­si­na ja vierai­na, avaruuso­lioi­na, vaikka ovat tämän hetken eliöla­jien edeltä­jiä. Teoksee­ni kuulu­vat veistok­set viittaa­vat etäises­ti kambri­kau­den olioihin.

Kovin kauas ei tarvit­se mennä, jotta elämä näyttäy­tyy kummal­li­se­na. Elämä on lähtö­koh­tai­ses­ti outoa. Minua kiinnos­taa se, kuinka suuri osa avaruu­des­ta on meille tunte­ma­ton­ta aluet­ta. Toisaal­ta meillä on jo tällä planee­tal­la­kin niin paljon elämää, mitä emme tunne tai ymmär­rä. Olles­sa­ni katse­le­mas­sa tähtiä ystävä­ni kanssa, hän puhui siitä, kuinka suuri osa elämäs­tä valta­me­ris­sä­kin on tunte­ma­ton­ta ihmisil­le, samaan aikaan kuin lajeja kuolee sukupuut­toon – ennen kuin niitä ehditään edes tunnis­taa. Sama on käynnis­sä sademet­sis­sä ja koral­li­riu­toil­la. Ymmär­ryk­sem­me rajal­li­suus on aika kiehto­vaa: kuinka vähän oikeas­taan tiedäm­me elämäs­tä suhtees­sa siihen, kuinka paljon sitä on.

PH: Ja viimei­sek­si – miten suhtau­dut pieniin asioi­hin? Mitä ne merkit­se­vät sinul­le taiteel­li­ses­sa työskentelyssäsi?

LR: Samais­tun hyvin paljon pieniin asioi­hin. Minul­la on tapana zooma­ta lähel­le, esimer­kik­si kun kävelen ulkona tai olen luonnos­sa. Minul­le on luonte­vaa kyykis­te­ly, tuijot­te­lu ja pysäh­ty­mi­nen. Katsee­ni tarken­tuu helpos­ti pieniin asioi­hin. Koen, että se liittyy myös empatian kokemuk­seen. Jotain kiinnos­ta­vaa tapah­tuu aina, kun katso tarpeek­si tarkkaa­vai­ses­ti ja lähelle.

Kun olin yhtenä päivä­nä kuvaa­mas­sa kotini lähel­lä oleval­la rannal­la, tuijot­te­le­mas­sa rannan kuivu­nei­ta leviä ja kyykis­te­le­mäs­sä makro­lins­sin kanssa, eräs vanhem­pi ohikul­ki­ja pysäh­tyi kohdal­le­ni ja kysyi, mitä olen tekemäs­sä. Vastat­tua­ni ohikul­ki­ja innos­tui jutte­le­maan pienten asioi­den huomaa­mi­ses­ta ja siitä, kuinka kokee ihmet­te­lyn lisään­ty­neen iän myötä. Hänen kiinnos­tuk­sen­sa pieniin asioi­hin on avautu­nut vasta ajan kulues­sa: nuore­na linnun laulu­kin tuntui annetul­ta. Hän kertoi, että on nykyään uteli­aam­pi ja tarkkaa­vai­sem­pi maail­maa kohtaan. Minul­le tuli keskus­te­lus­ta nähty olo – olimme asian ytimes­sä, ihmet­te­le­mäs­sä. Ohikul­ki­ja ihaili hetken kanssa­ni pieniä asioi­ta, joita näki ranta­hie­kal­la, ja jatkoi pian matkaansa.

Tutkai­len ja hääräi­len pienten asioi­den paris­sa ammatik­se­ni. Luon niille tilaa ja pyrin siihen, että niihin kiinni­tet­täi­siin enemmän huomiota.

-

Keskus­te­lun tueksi luen Aino-Kaisa Koisti­sen ja Sanna Karku­leh­don Niin & Näin ‑lehdes­sä 1/2021 julkais­tun artik­ke­lin Kohti plane­taa­ris­ta tuntua – Feminis­tis-posthu­ma­nis­ti­nen uudel­leen­ku­vit­te­lu ja etiik­ka ihmisen jälkeen, jossa kirjoit­ta­jat tulkit­se­vat suoma­lais­ta nykyru­nout­ta uudel­leen­ku­vit­te­lun välinei­nä. Koisti­sen ja Karku­leh­don mukaan kuvit­te­lul­la on olennai­nen rooli maail­mo­jen raken­ta­mi­ses­sa ja muutta­mi­ses­sa. Heidän mieles­tään taide tuottaa tietoa ja voi antaa välinei­tä ajatte­lul­le, ja sitä kautta mahdol­li­suu­den toimia paremmin.

Haastat­te­lun päätteek­si saan Laural­ta pienen pätkän yhdes­tä video­ka­na­van animaa­tios­ta. Siinä unenomai­nen, vaelte­le­va musiik­ki yhdis­tyy pieneen naruo­len­toon, joka matkus­taa metsän peitteel­lä. Jakamam­me keskus­te­lun jälkeen olen otettu siitä, että saan vihdoin tavata tämän trash­lin­gin.

Koisti­nen ja Karku­leh­to esitte­le­vät artik­ke­lis­sa alkujaan Patricia MacCor­mac­kin radikaa­lin myötä­tun­non ajatuk­sen, jossa eletään eetti­ses­ti ja ihmis­kes­kei­syy­den sijaan huomioi­daan myös muut lajit. Kirjoit­ta­jat pohti­vat MacCor­mac­kin esitte­le­mää mahdol­li­suut­ta tyyty­väi­seen elämään siitä huoli­mat­ta, että tulevai­suus voi tapah­tua ilman ihmisiä, aikam­me jälkeen. Koen, että artik­ke­lin esitte­le­mät ajatuk­set solmiu­tu­vat kauniis­ti Lauran teokseen, ja ne vaikut­ta­vat lopul­ta myös haastat­te­lun suuntaan.

Lauran video leikkaa vaale­aan taustaan, jonka päällä villao­len­not, uniolen­not, pyöris­ke­le­vät. Kuva yhdis­tyy lempe­ään kuiskai­luun, joka puhuu olennois­ta kauan sitten. Tunnis­tan äänen samak­si, joka on lähet­tä­nyt minul­le juuri äänivies­te­jä. Laura puhuu niistä olennois­ta, joista ei ole jäänyt fossii­lia. Hän kuiskaa: What’s not a fossil, it has to be imagi­ned. So what about the soft bodied creatu­res? How were they like? The deep time softies. [Se olento, josta ei ole fossii­lia, täytyy kuvitel­la. Entä pehmeä­ke­hoi­set olennot? Millai­sia ne olivat? Syvän ajan pehmot.] Miele­ni alkaa saman tien tuottaa kuvia noista hahmot­to­mis­ta oliois­ta. Teoksen äärel­lä tunnen suurta myötä­tun­toa niitä kohtaan.

Laura Rämö (s. 1989) on media­tai­tei­li­ja, joka työsken­te­lee muun muassa stop motion ‑animaa­tion, instal­laa­tion, videon ja valoku­vien kanssa. Rämö on valmis­tu­nut Taiteen maiste­rik­si Aalto-yliopis­ton Valoku­va­tai­teen koulu­tus­oh­jel­mas­ta 2020. Hänen teoksi­aan on ollut esillä niin Suomes­sa kuin kansain­vä­li­ses­ti­kin, muun muassa Landsk­ro­nas­sa ja Lissa­bo­nis­sa. Vuonna 2022 Rämön teoksia nähdään scree­nin­gis­sä Les Rencont­res d’Arles ‑festi­vaa­leil­la. Oman taiteel­li­sen työsken­te­lyn­sä lisäk­si Rämö työsken­te­lee yhtei­söl­li­syys­pro­jek­tien ja ‑tapah­tu­mien parissa.

www.lauraramo.org / vimeo: ramolau­ra / insta­gram: @laikaur