Wall Streetiltä Hippostaloon – virtuaalista harhailua kuvataiteilija Timo Bredenbergin kanssa

Kun istun tammi­kuus­sa 2020 Hippo­ly­te Studion penkil­lä katso­mas­sa Timo Breden­ber­gin Liqui­di­ty-video­teos­ta, minut valtaa nostal­gi­nen olo. Teoksen aihemaa­il­ma – talous­jär­jes­tel­mät rahan­pe­sui­neen ja veron­kier­toi­neen – ei niinkään herätä nostal­gi­aa kuin dystoop­pis­ta kauhua. Sen sijaan teokses­sa limit­ty­vät digitaa­li­set todel­li­suu­det ja 3D-maail­man keske­ne­räi­syys tuntuu pehmeäl­tä kaiul­ta 90-luvun tietokonemaailmasta.

Video­teok­ses­sa talous­jär­jes­tel­mä rinnas­tuu veden ilmiöi­hin, putkis­toi­hin ja vuoden 1989 Pipe Mania ‑tieto­ko­ne­pe­liin. Kylmän­vii­le­ää estetiik­kaa ja viemä­rin pahaen­teis­tä kurlu­tus­ta muistut­ta­vaa äänimaa­il­maa notkis­ta­vat hellyt­tä­vän repalei­set ja huokoi­set kaupun­ki­ku­vat, joita tieto­ko­ne ei ole saanut koottua aivan saumat­to­mik­si mallin­nok­sik­si. Tuntuu lohdul­li­sel­ta, että tieto­ko­ne­kin voi edelleen olla kömpe­lö ja erehtyväinen. 

Loppusyk­syl­lä 2021 istum­me Timon kanssa tampe­re­lai­sen Kahvi­la Runon ikkuna­pöy­däs­sä. Päivi­täm­me viime­ai­kai­set kuulu­mi­set, puhum­me peleis­tä ja näytte­ly­ti­lois­ta. Kerron, että Liqui­di­ty-video­teos nostat­ti nostal­gi­sia tuntei­ta oman lapsuu­te­ni ja nuoruu­te­ni tieto­ko­nei­den maail­mas­ta, ja muiste­lem­me aikoja, jolloin inter­net oli tee-se-itse-kulttuu­ria parhaimmillaan.

Laura Kontti­nen: 90-luvul­la tieto­ko­ne­pe­leis­sä ja inter­ne­tis­sä vallit­si sympaat­ti­nen kotiku­toi­suus. Inter­net oli rujo ja yllätyk­sel­li­nen paikka, jossa saattoi eksyä sattu­man kautta ihmis­ten kyhää­mil­le fanisi­vuil­le ja sekalai­siin kuvako­koel­miin. Millais­ta aikaa se oli sinul­le? Tulkit­sin näkevä­ni jotain tuosta maail­mas­ta teoksissasi.

Timo Breden­berg: Minul­la on ollut oma tieto­ko­ne alakou­lui­käi­ses­tä, kun sain velje­ni vanhan koneen. Sitä ennen­kin sain käyttää veljen konet­ta – sen verran, mitä viisi­vuo­ti­aa­na pystyi. 90-luku oli optimis­tis­ta aikaa tekno­lo­gian kannal­ta, ja toki lapse­na ja esitei­ni­nä oli optimis­ti­nen asenne elämään muuten­kin. Olen harras­ta­nut lapses­ta asti tieto­ko­nei­ta: ohjel­moi­nut, yrittä­nyt tehdä musiik­kia digitaa­li­ses­ti. Pääpai­no oli pelaamisessa.

Viiden­nel­lä luokal­la opette­lin tekemään netti­si­vu­ja ja tein Tähtien sota ‑aihei­set sivut. Silloin ei ollut vielä kovin hyviä hakuko­nei­ta, vaan niiden sijaan käytet­tiin portaa­lei­ta, joiden avulla omia sivuja linki­tet­tiin muiden sivui­hin. Tieto­ko­nei­den paris­sa puuhas­te­lu oli aika monipuo­lis­ta: kokei­lin kaikkea. Oikeas­taan kokei­lu luonneh­tii nykyi­sin­kin tekemistäni.

LK: Teokse­si käsit­te­le­vät tai sijoit­tu­vat usein digitaa­li­seen, virtu­aa­li­seen maail­maan. Kertoi­sit­ko polus­ta, joka on johta­nut sinut sinne taiteilijana? 

TB: Siihen on varmaan monia syitä. Kun opiske­lin kuvatai­tei­li­jak­si TAMK:ssa 2006–2010, työvä­li­neek­se­ni valikoi­tui valoku­vaus. Niihin aikoi­hin valoku­va koki voimak­kaan digita­li­saa­tion. Koin luonte­va­na siirtyä digitaa­li­siin juttui­hin ja kiinnos­tuin video- ja media­tai­tees­ta. Seuraa­va taiteel­li­nen vaihee­ni liittyy opintoi­hi­ni Aalto-yliopis­tos­sa vuosi­na 2010–2012, jolloin siirryin tekemään ohjel­mis­to­poh­jai­sia teoksia. Silloin taval­laan kylläs­tyin video­tai­teen tekemi­seen, vaikka nykyään­hän teen pääasias­sa video­tai­det­ta. Tekemi­sen tapa on kuiten­kin muuttu­nut. Käytän esimer­kik­si 3D-mallin­nus­ta. Teen myös instal­laa­tioi­ta, joissa on objek­te­ja, mutta materi­aa­li­nen puoli ei ole ollut viimei­sim­mis­sä teoksis­sa­ni niin vahvas­ti läsnä.

Teoksis­sa­ni kokei­len, miten tieto­ko­ne voi osallis­tua teoksen luomi­seen. Automa­ti­soin aika paljon juttu­ja. Sen sijaan, että tekisin teoksen visuaa­lis­ta ilmet­tä itse loppuun asti, taustal­la onkin kone, joka ohjaa teoksen suuntaa. Viimei­sim­mis­sä teoksis­sa­ni olen käyttä­nyt fotogram­met­ri­aa. Se on konenä­ke­mi­sen sovel­lus, joka pystyy luomaan kolmiu­lot­tei­sia malle­ja kaksiu­lot­teis­ten valoku­vien pohjalta.

LK: Voisit­ko vähän selit­tää… Fotogram­met­ria on siis sitä, että otetaan valoku­via, joita sitten syöte­tään tieto­ko­neel­le käsitel­tä­väk­si joten­kin? Minkä­lai­sia työvai­hei­ta näissä teoksis­sa­si on?

TB: Oli oikeas­taan sattu­maa, että päädyin fotogram­met­ri­aan. Vuonna 2018 olin Suomen New Yorkin kulttuu­ri-insti­tuu­tin residens­sis­sä. Halusin käsitel­lä finans­si­tek­no­lo­gioi­den muutos­ta ja vaiku­tus­ta arkki­teh­tuu­riin ja kaupun­ki­ku­vaan. Tarkoi­tus oli alun perin tutkia finans­sia­lan museon arkis­to­ja Wall Stree­til­lä. Paikan päällä ilmeni, että museos­sa olikin ollut putki­vuo­to ja se olisi suljet­tu­na koko residens­si­ni ajan. Yritin sitten keksiä, mitä tehdä. Tajusin, että New Yorkin kadut ovat itses­sään mielet­tö­män hieno aineis­to. Aloin kuvata finans­sia­lan ja ‑tekno­lo­gian raken­nuk­sia Wall Stree­til­lä. Keräsin materi­aa­lin kahdes­sa kuukau­des­sa, jonka jälkeen tein teoksen kotona Tampereella.

Fotogram­met­rial­la tehdään malle­ja esimer­kik­si raken­nuk­sis­ta. Raken­nus valoku­va­taan ensin mahdol­li­sim­man mones­ta kulmas­ta vaikka dronel­la. En kuiten­kaan halua käyttää fotogram­met­ri­aa niin sanotus­ti oikein. En halua jäljen­tää todel­li­suut­ta tarkas­ti, vaan loppu­tu­lok­seen pitää jäädä aukko­ja, joita katso­ja voi täyden­tää. Valoku­vaus­vai­hees­sa työ on yleen­sä jo tosi pitkäl­lä. Alussa minul­la on yleen­sä jokin aihe, vaikka verkko­ta­lou­den histo­ria. Sen pohjal­ta lähden valikoi­maan paikko­ja ja aihei­ta teokseen.

Olen harras­ta­nut katuva­lo­ku­vaus­ta, ja työta­pa­ni johtaa juuren­sa siitä. Otan digijärk­kä­ril­lä raken­nuk­ses­ta kuvia muuta­man metrin välein, tilttaan ja panoroin kameraa. Syötän valoku­vat Meshroom-fotogram­met­ria­so­vel­luk­seen, joka raken­taa niiden pohjal­ta kolmiu­lot­tei­sen mallin. Aluksi kone etsii kuvis­ta saman­kal­tai­suuk­sia ja luo piste­pil­ven. Piste­pil­ven pistei­den välinen pinta täyte­tään tektuu­reil­la. Tulok­se­na on ikään kuin kollaa­si kaikis­ta raken­nuk­ses­ta ottamis­ta­ni kuvis­ta. Koska kuvaus­pro­ses­si­ni ei ole ollut täysin tarkka, jotkut kulmat ja kohdat jäävät peittoon, eikä kone pysty niitä kokonaan täyden­tä­mään, vaikka yrittää.

Vien fotogram­met­ria­mal­lin Blender-3D-ohjel­maan, jossa yleen­sä valai­sen mallin uudel­leen tai poistan joitain asioi­ta. Siinä on paljon minun­kin käden­jäl­keä­ni. Animaa­tio tulee Blende­ris­tä ulos png-kuvina. Leikkaus­oh­jel­ma osaa tulki­ta ne png-klipeik­si. Sitten on jäljel­lä vielä äänityöt ja muut taval­li­set video­työt ennen kuin video­teos on valmis.

LK: Kuulos­taa aika hauskal­ta yhteis­työl­tä tieto­ko­neen kanssa. 

TB: Proses­si on taval­laan hauska, mutta turhaut­ta­va. Työvai­heis­sa on paljon odotta­mis­ta. Teen nyt kolmat­ta teosta­ni fotogram­met­rial­la. Joka kerta tuntuu, että tämä teos on viimei­nen. Tuntuu, että tuhlaa tieto­ko­neen lasken­ta­te­hoa, kun ulos tulee usein täyttä jätet­tä. Fotogram­met­ria vaatii paljon tehoa tieto­ko­neel­ta ja synnyt­tää hukka­läm­pöä. Tällä hetkel­lä on kompo­nent­ti­pu­la­kin, ja sekin aiheut­taa kriit­ti­syyt­tä omaa tekemis­tä kohtaan. Tosin proses­si vastaa sähkön­ku­lu­tuk­sel­taan varmaan sitä, että pelai­si jotain peliä saman ajan. Kyse ei ole vain ekolo­gi­ses­ta näkökul­mas­ta. Aina oma käsia­la tai jälki alkaa jossain vaihees­sa henki­lö­koh­tai­ses­ti kylläs­tyt­tää. Säästän aina kaiken, ja kiinto­le­vyt täytty­vät täytty­mis­tään. Sellai­nen ekspan­sio rupeaa ahdistamaan.

LK: Ehkä kyse on samas­ta tuntees­ta, joka monel­la taitei­li­jal­la on, kun työhuo­neen nurkkiin alkaa kerään­tyä kaiken­lais­ta krääsää. Siellä se muistut­taa keske­ne­räi­sis­tä töistä, merki­tyk­set­tö­mil­tä tuntu­vis­ta kokei­luis­ta ja tuhla­tuis­ta resurs­seis­ta. Joskus tuntuu melkein pahal­ta hankkia uutta materi­aa­lia tuleviin teoksiin. Mistä löydät omat materi­aa­li­si? Kun taide­maa­la­ri menee taide­tar­vi­ke­kaup­paan ostok­sil­le, niin minne itse suuntaat? 

TB: Teoste­ni tekstiai­neis­ton löydän pitkäl­ti verkkoar­kis­tois­ta. Kolme viimei­sin­tä isoa teosta­ni liitty­vät myös vahvas­ti paikkoi­hin. Without friction ‑teoksen arkis­to­na toimi New Yorkin kadut, ja käytin paljon netti­läh­tei­tä. Liqui­di­tyssä on materi­aa­lia Euroo­pan eri kaupun­geis­ta. Nyt pande­mian seurauk­se­na työn alla oleva teokse­ni liittyy Tampe­ree­seen. Täällä puretaan tällä hetkel­lä paljon 70- ja 80-lukujen raken­nuk­sia esimer­kik­si Kalevas­sa ratik­ka­rei­tin nostaes­sa aluei­den arvoa. Satun asumaan Kalevas­sa sijait­se­van valtion entisen viras­to­ta­lon, Hippos­ta­lon lähel­lä. Samal­la kun remon­toin omaa kotia­ni, Hippos­ta­loa puret­tiin, ja aloin kuvata purkua eri vaiheis­sa. Nyt raken­nuk­ses­ta on jäljel­lä enää kuoppa.

LK: Viime­ai­kai­set teokse­si ovat liitty­neet talous­e­lä­mään ja verkos­toi­hin. Mikä sinua juuri Hippos­ta­los­sa kiinnos­taa? Onko sillä jokin yhteys näihin teemoihin?

TB: Minul­la on Hippos­ta­loon todel­la henki­lö­koh­tai­nen suhde, niin kuin moniin muihin­kin Tampe­reen raken­nuk­siin, koska olen asunut täällä niin pitkään. Luin Hippos­ta­lon raken­nus­his­to­rial­lis­ta selvi­tys­tä ja tulin siihen tulok­seen, että raken­nus on poikkeuk­sel­li­nen siksi, että siinä ei ole yhtään mitään poikkeuk­sel­lis­ta. Raken­nuk­sen julki­si­vus­sa näkyy aikakau­ten­sa tyypil­li­syys ja tiukan budjet­ti­ku­rin ratkai­sut: pintaan laitet­tiin vähän jotain väriä ja kaake­lia. Kuulem­ma Pasilas­sa on melkein täysin saman­lai­nen raken­nus. Jos ehdin Helsin­kiin, niin käyn kuvaa­mas­sa sen myös.

Hippos­ta­loa yritet­tiin aikoi­naan uudis­taa tieto­työ­läis­ten avokont­to­rik­si, mutta se ei onnis­tu­nut. Tampe­reen opiske­li­ja-asunto­sää­tiö TOAS osti talon ja aikoo nyt raken­taa tilal­le muun muassa asunto­ja. Tampe­re on muuttu­nut paljon viime vuosi­na. Tamme­lan kaupun­gin­osan 60- ja 70-luvun element­ti­ta­lo­jen julki­si­vut on remon­toi­tu muistut­ta­maan 50-lukujen taloja. Ei ole enää rupu-Tamme­laa, joka oli lapsuu­te­ni maisemaa.

LK: Kummas­ta pidät enemmän, uudis­tu­nees­ta Tampe­rees­ta vai budjet­ti­ku­rin aikai­sis­ta betonilaatikoista?

TB: Olisi hyvä, että kaikki aikakau­det näkyi­si­vät kaupun­gis­sa. Kaikkea ei voi säilyt­tää, ja ymmär­rän, että uudis­te­taan. Vähän kuiten­kin harmit­taa, että esimer­kik­si tuo vierei­nen Sähkö­lii­ton raken­nus [Kahvi­la Runon ikkunas­ta näkyvä raken­nus Aleksan­te­rin­ka­dul­la] tullaan varmas­ti purka­maan jossain vaihees­sa. Raken­nus on niin matala ja arvok­kaal­la keskus­ta­ton­til­la. Harmit­tai­si, jos sekin lähtisi.

Olen kiinnos­tu­nut kaupun­ki­ku­van muutok­ses­ta ja juuri­kin raken­nus­ten purka­mi­ses­ta, jota tekeil­lä oleva, Hippos­ta­loa käsit­te­le­vä teos Legacy myös dokumen­toi. Aiempi Wall Stree­tiä käsit­te­le­vä teos Without Friction dokumen­toi sitä, miten digita­li­saa­tio hävit­tää fyysi­siä raken­nuk­sia. Wall Stree­til­lä julki­si­vut ovat pitkäl­ti säily­neet, vaikka sisäl­tä raken­nuk­set ovat muuttu­neet. Ensin niihin tunget­tiin valta­via tieto­ko­nei­ta, ja myöhem­min raken­nuk­set tyhjen­net­tiin, ja tieto­ko­neet ovat jossain ihan muual­la. Wall Street on muuttu­nut kulis­sik­si, jossa vain näytel­lään pörssinäytelmää.

LK: Teoksis­sa­si näkyvät fyysi­set paikat ja digitaa­li­set paikat, arkis­tot ja niiden väliset suhteet. Olet kuvan­nut työme­to­dia­si virtu­aa­li­sek­si dérivek­si, harhai­luk­si. Olen itse harras­ta­nut sellais­ta esimer­kik­si seikkai­le­mal­la sattu­man­va­rai­sis­sa paikois­sa Google Street View’n katuku­vien luomas­sa maail­mas­sa. On hauska löytää netis­tä uusia ympäris­tö­jä, joihin uppou­tua. Minkä­lai­sia kiinnos­ta­via löytö­jä olet tehnyt netis­sä harhai­le­mal­la? Olisi­ko jotain suosi­tuk­sia, miten netis­sä voisi löytää mielen­kiin­toi­sil­le sivupoluille?

TB: Pidän kirjas­to­jen digitaa­li­sis­ta arkis­tois­ta. Esimer­kik­si Museum of American Financen kokoel­mis­ta löysin paljon avoimia digitaa­li­sia arkis­to­ja, joihin on skannat­tu PDF-muotoon vanho­ja kirjo­ja 1800-luvul­ta asti. Arkis­tois­sa on niin outoa tavaraa, ettei esimer­kik­si Google anna joiden­kin kirjo­jen kirjoit­ta­jis­ta yhtään hakutu­los­ta. Yhdys­val­ta­lai­sil­la insti­tuu­tioil­la näitä arkis­to­ja on paljon, ja varmas­ti Suomes­sa­kin nykyään. Esinei­tä­kin digita­li­soi­daan nykyään arkis­toi­hin fotogrammetrialla.

Yksi mielen­kiin­toi­nen paikka on Reddi­tin datahoar­der-yhtei­sö. Siellä joku saattaa ilmoit­taa omista­van­sa valta­van VHS-kaset­ti­ko­koel­man, joka on menos­sa kaato­pai­kal­le. Sitten löytyy joku toinen, joka käy hakemas­sa kasetit ja digitoi ne. Yhtei­sö keskit­tyy digitaa­li­seen tallentamiseen.

Kanavat, joita pitkin nettiin mennään ja joissa ollaan, ovat kaven­tu­neet taval­li­sen netin­käyt­tä­jän näkökul­mas­ta. Onhan netis­sä silti vaikka mitä sopukoi­ta. Tuntuu, että ehkä tekno­jät­tien monopo­lia­se­maa liioi­tel­laan: ei talou­del­li­ses­ta näkökul­mas­ta, mutta netin käytön näkökul­mas­ta ehkä hieman. Netis­tä voi kuiten­kin löytää vaikka mitä. 

LK: Sitten onkin vuoros­sa residens­si! Terve­tu­loa Mieli­ku­vi­tus­tai­tei­li­ja­re­si­dens­siin, Timo! Jatke­taan samal­la teemal­la, eli sinul­le myönne­tyn residens­sin paikka on inter­net, ja aikaa on yksi viikko. Tarkem­pi paikka on kauppalehti.fi ‑sivus­to. Saat sinne viikok­si kaikki järjes­tel­män­val­vo­jan oikeu­det. Sivua päivi­te­tään samal­la normaa­lis­ti, sinne tulee artik­ke­lei­ta, komment­te­ja ja muuta. Sinun olisi tarkoi­tus toteut­taa joku projek­ti tai teos sivus­tol­la. Mitä teet, ja mikä on projek­tin tai näytte­lyn nimi?

TB: Voinko käyttää aputyövoimaa?

LK: Voin tarjo­ta budje­tik­si oman palkkio­si lisäk­si tuhat euroa.

TB: Voisin pyytää kooda­ri­ka­ve­ria­ni Ismo Torvis­ta mukaan, mutta voi olla, että tonni ei riitä kooda­rin palkkioon… 

LK: Mieli­ku­vi­tus­re­si­dens­sin budjet­ti on valitet­ta­vas­ti vaati­ma­ton. Nämä ovat näitä taiteen kentän rahoitusongelmia.

TB: Kyllä me varmaan saisim­me silti Ismon kanssa tämän toteu­tet­tua. Tein Ismon kanssa digitaa­li­sen Unchar­ted-teoksen vuonna 2014. Se oli Unity-pelimoot­to­ril­la tehty saari, joka muutti muoto­aan pörssi­kurs­sin heilah­te­lu­jen mukaan. Teos seuraa Helsin­gin pörssin yleisin­dek­siä. Teoksen koodi ei kuiten­kaan enää toimi, ja olen haaveil­lut, että tekisin teoksen uudestaan.

Lähden ihan tällä ideal­la liikkeel­le. Teoksen nimi olisi Unchar­ted 2.0. Viikko on niin lyhyt aika alkaa ideoi­da nollas­ta uutta. Minul­la menee nykyään kaksi vuotta, että saan uuden teoksen aikai­sek­si. Tämän­kin teoksen toteut­ta­mi­nen menisi tosi tiukil­le, kun mietin tekni­siä ratkai­su­ja. Mietin aina ensin, että pystyn­kö toteut­ta­maan projek­tin tietys­sä ajassa. Monel­la taitei­li­jal­la aikatau­lut saatta­vat venyä, mutta ajatte­len, että minun pitää toteut­taa projek­ti siinä ajassa kuin olen esimer­kik­si apura­ha­ha­ke­muk­ses­sa luvannut.

Jos saisin Ismon mukaan residens­siin, niin voisim­me tehdä uuden version Kauppa­leh­den sivuil­le. Nyt kun Ismo lukee tämän haastat­te­lun, niin voin ehkä painos­taa häntä tähän.

Tekstis­sä mainit­tu­ja nettisivuja:

Reddit r/DataHoarder

Museum of American Finance

Kuvatai­tei­li­ja Timo Breden­berg asuu ja työsken­te­lee Tampe­reel­la. Hän työsken­te­lee liikku­van kuvan, ohjel­mis­to- ja instal­laa­tio­tai­teen paris­sa. Viime vuosi­na Breden­berg on keskit­ty­nyt tutki­maan verkko­yh­teis­kun­nan materi­aa­lis­ta ja ideolo­gis­ta kestä­vyyt­tä. Yhdis­tä­mäl­lä arkis­to­läh­tei­tä speku­la­tii­vi­sen fiktion kuvas­toi­hin Breden­berg pyrkii kysee­na­lais­ta­maan erilai­sia tulevai­suuss­ke­naa­rioi­ta sekä mahdol­lis­ta­maan nykyi­syy­den kuvit­te­lun toisin. Breden­berg on valmis­tu­nut taiteen maiste­rik­si Aalto-yliopis­tos­ta vuonna 2012, ja hänen teoksi­aan on ollut esillä useis­sa näytte­lyis­sä ja scree­ning-tilai­suuk­sis­sa Suomes­sa ja ulkomailla.

www.timobredenberg.com / www.av-arkki.fi/artists/timo-bredenberg