essee | mönjä

Vetinen mieli vetisessä miljöössä

Kuva: Maria Kojonen
19.04.2022

Seison kuvit­teel­li­ses­sa suvan­nos­sa, leveäs­sä ja syväs­sä kohtaa virta­vet­tä. Siinä vesi liikkuu vierei­siä osia hitaam­min, koska väljem­mäs­sä uomas­sa on vedel­le enemmän tilaa. Mietin kuvatai­tei­li­ja Roni Hornin totea­mus­ta: vedes­tä ei voi puhua ilman, että puhui­si itses­tään1.

Edessä­ni keittiön pöydäl­lä on kertaal­leen käytet­ty­jä leipä­lau­ta­sia, joita säästel­lään vielä pesuko­nee­seen menol­ta, pakas­te­rasioi­ta, vitamii­ni­purk­ki, talous­pa­pe­ria, surkas­tu­nut vappu­pal­lo ja tee- ja kahvi­kup­pe­ja. Valkois­ta poslii­ni­kup­pia reunus­ta­vat kuivu­neet pisaran­muo­toi­set kahvi­tah­rat. Yksi pisara on valunut vanana alas kohti pöytää.

Vilkai­sen ikkunas­ta ulos ja ymmär­rän sadesään vaikut­ta­van tekstiin.

Taisin ryhtyä kirjoit­ta­maan vedes­tä, koska se oli keino puhua itses­tä­ni. Keino ihmisel­le, joka ei ole tottu­nut puhumaan itses­tään, tunteis­taan. Vertaus­ku­val­li­ses­sa suvan­nos­sa vesi soljui hitaam­min, tunteil­le tuli enemmän tilaa, ja vesi alkoi tunkeu­tua ajatuk­sii­ni enemmän ja enemmän niin konkreet­ti­sis­sa kuin kuvaan­nol­li­sis­sa muodois­sa. Tuntui itsek­kääl­tä ja vähän vääräl­tä puhua itses­tään veden kautta, vaikka­kin niin helpol­ta ja houkut­te­le­val­ta. Ikään kuin vesi aateloi­si jokai­sen kokemuk­se­ni tai ainakin vähin­tään voite­li­si tunteeni.

Kulttuu­ris­sam­me vesi nähdään usein joko mystis­ro­man­ti­soi­tu­na ihmis­mie­len unelmien ja pelko­jen heijas­te­li­ja­na tai elämäl­le tärkeä­nä hyödyk­kee­nä. Aloin kiinnit­tää huomio­ta siihen, millai­sia narra­tii­ve­ja vedes­tä kohta­sin. Luin kirjoi­tuk­sia ja katsoin taidet­ta vedes­tä – usein surus­ta ja jostain tunte­mat­to­mas­ta, jossa kaikki peittyy eteeri­syy­teen tai eksyy tuntei­den muodot­to­muu­teen. Olemme hukas­sa ja kotona veden edessä, haemme siltä lohtua ja toivoa, hukutam­me sinne surum­me ja dumppaam­me jätteem­me. Tai kuten ekofe­mi­nis­ti­nen teoree­tik­ko Astri­da Neima­nis asian muotoi­lee: upotes­sam­me meren pohjaan löydäm­me kokonai­sen kirjon hylät­ty­jä halujam­me: säily­ke­tölk­ke­jä, auton renkai­ta, kemikaa­li­jää­miä ja hiilen vallan­ku­mouk­sen2.

Samaan tahtiin kun mieli­ku­vis­sa uppou­dum­me kohti meren lohdut­ta­vaa sylei­lyä, uppou­tuu viimeis­tään nyt ympäris­tö­huo­len aikakau­te­na Neima­ni­sin sanat tajun­taan: ja aivan kuten kuvit­te­lem­me sen siivoa­van kaikki sotkum­me, kuvit­te­lem­me sen jollain tapaa määrät­tö­män ehtymät­tö­mäk­si3. Niin, kuvit­te­lem­me veden olevan loppuun­ku­lu­ma­ton resurs­si: pumpa­ten sitä aavikoi­den halki, nostaen sitä ikivan­hois­ta pohja­ve­si­ker­rok­sis­ta, pullot­ta­mal­la sitä pieniin kerta­käyt­töi­siin lieriöi­hin, käyttä­mäl­lä kolme tynny­riä puhdas­ta vettä saadak­sem­me tynny­ril­li­sen öljyä4.

On helppoa tuudit­tau­tua riittä­vyy­den ajatuk­seen sellai­ses­sa todel­li­suu­des­sa, jossa puhutaan tuhan­sien järvien maasta ja puhdas­ta vettä virtaa taukoa­mat­ta hanois­ta. Mutta tällä­kään hetkel­lä kaikkial­la veteen liitty­vät resurs­sit eivät ole samat, tulevai­suu­des­sa resurs­sit eivät tule olemaan samat, ja osaksi ottaen mieli­ku­vat Keski-Suomen kimmel­tä­vis­tä järvis­tä ja omasta Itäme­res­täm­me ovat tuudit­ta­via mieli­ku­via, mainos­lausei­ta ja mökki­läi­sen unelmia. Sisäve­sien rehevöi­ty­mi­nen on ongel­ma yhä edelleen, ja Itäme­ri voi huonos­ti. Länsi­mai­nen vaate­teol­li­suus pilaa jokive­siä Afrikas­sa, kaupal­li­nen kalas­tus troolaa meren pohjat vetisek­si autio­maak­si, ja likai­nen juoma­ve­si sairas­tut­taa lapsia kuolet­ta­vaan ripuliin.

Mutta, mehän tiedäm­me jo kaiken tämän! Sama lista on toista­nut itseään jo pitkään. Silti emme usein­kaan toimi niin, että vesis­tö­jen tulevai­suus olisi turvat­tu ja sen myötä kaiken elolli­sen elämä. Neima­nis uskoo, että toimiak­sem­me toisin ja huomioi­dak­sem­me vesi toimin­nas­sam­me meidän tulee oppia ajatte­le­maan toisin, täytyy oppia ajatte­le­maan veden kanssa5.

Päätän keskit­tyä ajatte­le­maan vettä vetenä, aktii­vi­se­na oleva­na, enkä vain passii­vi­se­na tausta­na. Yritän nähdä veden toisin, parem­min. Miten vesi haluai­si tulla nähdyksi?

~

Suvan­to­ke­sä­nä pyöräi­len Rovanie­mel­tä Jääme­rel­le. Kahden viikon aikana kohtaan lukemat­to­mia vesis­tö­jä ja telttai­len niiden rannoil­la. Ojia, lampia, tuntu­ri­pu­ro­ja, jokia, järviä ja viimein meren. Pyöräil­les­sä pitkiä matko­ja jatku­va kuiva tunne suussa muistut­taa kuinka paljon tarvit­sen­kaan vettä. Säännös­te­len vettä, lasken poljet­tu­ja kilomet­re­jä ja juotu­ja desilit­ro­ja. Poljet­tua­ni tarpeek­si ylös pohjoi­seen uskal­lan luottaa tuntu­ri­pu­ro­jen veden puhtau­teen, enkä ole enää riippu­vai­nen huoltoa­se­mis­ta ja kaupois­ta janoni kanssa. 

Toisaal­ta yritän vältel­lä vettä mahdol­li­sim­man paljon: en halua kastua satees­sa, en halua kömpiä makuu­pus­siin nihkeä­nä, en halua jatkaa matkaa seuraa­va­na päivä­nä kosteis­sa varus­teis­sa, vilus­tua ja pilata retkeä. Sateen sattues­sa puen litran Minigrip-pussit jalkaa­ni kenkien sisään estääk­se­ni kosteu­den pääsyn iholle ja suojau­dun TPU-kalvol­la päällys­tet­tyyn sadea­suun. Kehoni erittää kosteut­taan kilomet­rien kulues­sa ja pienet, melkein olemat­to­mat vesipar­tik­ke­lit kalvon molem­min puolin tiivis­ty­vät pisaroik­si. Sadea­sun alla on lämmin­tä ja sumuis­ta, ero kehoni ja kostean­val­kean ilman välil­lä tasoit­tuu. Hikipi­ra­sa valuu alas pitkin rinta­ke­hää­ni kunnes hetken päästä sade kylme­nee ja kuivaa hien pois.

On mahdo­ton­ta nähdä vesi vetenä, oma olemi­se­ni kietou­tuu liiak­si sen ympäril­le. Ajatel­les­sa­ni vettä ajatuk­set palaa­van itsepin­tai­ses­ti itsee­ni, vaikka kuinka – ajan hengen mukai­ses­ti ja täysin aiheel­li­ses­ti – yritän nähdä ihmis­kes­kei­sen ajatte­lun ulkopuo­lel­le tai sen ahtai­den ja haital­lis­ten rajojen ylitse.

~

Käännyn ihaile­ma­ni taitei­li­jan puoleen. Jo aiemmin sitee­raa­ma­ni Horn tarkas­te­lee vettä valoku­va- ja teksti­teok­ses­saan Another Water. Valoku­vat toista­vat Thames-joen veden pintaa kuva kuval­ta eri sääolo­suh­teis­sa, eri valo-olosuh­teis­sa, eri päivi­nä ja eri vuode­nai­koi­na. Samea vihreän­kel­tai­nen vesi kuin kulah­ta­nut­ta silkkiä, levot­to­mas­ti värei­le­vä sinihar­maa pinta, hypnoot­ti­nen tekstuu­ri petroo­lin­si­ni­ses­sä materias­sa, vaahtoa muodos­ta­va ruskean­li­kai­nen keitos, sirpa­lei­se­na kimmel­tä­vä liikeh­din­tä, sateen hajot­ta­ma tekstuu­ri, yksit­täi­nen pyörre ja tummaa­kin tummem­pi musta virta.

Vesiä on niin monia, jopa yhdes­sä joessa.

Rutii­nin­omai­sen ja toistei­sen metodin kautta tapah­tu­va tarkas­te­lu herät­tää entis­tä syvem­män kysymyk­sen siitä, mitä vesi oikeas­taan on, ja miten valit­tu näkökul­ma vaikut­taa tulkin­taan. Jokai­ses­sa kuvas­sa vesi näyttäy­tyy erilai­se­na ja silti tuttu­na, paljas­ta­mat­ta itses­tään juuri sen enempää.

Joskus kun katson jokea, voin nähdä sen sisään hieman. En kovin kauas; en enempää kuin tuuman tai kaksi, mutta se antaa vaiku­tel­man, että vettä täyttää melkein koko joen täydel­tä jokin muu kuin vesi – ehkäpä toinen vesi.6

Valoku­vien yhtey­des­sä kulke­vat numero­viit­teil­lä varus­te­tut teksti­huo­miot vedes­tä. Toinen vesi sijait­see pinnan alla katseen havait­se­mat­to­mis­sa mutta myös tulkin­nois­sa, luennois­sa, pelois­sa ja toiveis­sa, joita ihmis­mie­li heijas­te­lee veteen. Hornin viehä­tys jokeen ja sen veteen on pinnan alainen vesi, joka kutsuu upottau­tu­maan ja katoa­maan. Pelon, viehä­tyk­sen ja helpo­tuk­sen teemat ovat läsnä teksteis­sä. Toistu­va sisäl­tö teksti­pät­kil­le on infor­maa­tio Thame­sis­ta löyde­tyis­tä ruumiis­ta, jokeen hukuttautuneista.

Thames näyttää identi­tee­tin liuoti­nai­neel­ta, eikö niin? Voiko joki liuot­taa identi­tee­tin, jos vain seisos­ke­let vieres­sä katsoen sitä?7

Veden virtauk­ses­sa ja pinnan alaises­sa on jotain lohdul­lis­ta, joka ottaa kantaak­seen osan olemas­sao­los­ta Hornin näkemyk­sis­sä lopul­li­nen olemas­sao­los­ta luopu­mi­nen. Hornin toinen vesi on irti päästä­mis­tä, identi­tee­tin liuke­ne­mis­ta veden pinnan alla olevaan toiseen veteen, ja lopul­ta ruumiin hajoa­mis­ta veteen.

Joka kerta kun lähes­tyn jokea, kuulen sen sanovan, ”Hei siellä. Astu sisään.”8

Mietin millai­nen Hornin luenta vedes­tä olisi, jos tarkas­te­lun kohtee­na olisi jokin muu kuin Thame­sin läpinä­ky­mä­tön vesi. Lempeäm­pi, toiveik­kaam­pi? Kun Horn miettii pinnan alais­ta tunte­ma­ton­ta, hän kuvit­te­lee sinne jättei­tä, kondo­me­ja, viruk­sia, baktee­re­ja, koleraa ja hepatiit­tia (joita suurkau­pun­gin vesi kieltä­mät­tä kuljet­taa mukanaan). Hän kirjoit­taa jokeen prosti­tuoi­tu­jen palasia ja pienen­pie­niä vasta­syn­ty­nei­tä vauvo­ja. Teos alkaa käydä mutai­sak­si ja raskaak­si, pohja­mu­tia luotaavaksi.

Vesi on suvait­se­va. Se hyväk­syy kaiken mikä tulee sen luo ja kaikki asiat, joita laitam­me sinne.9

Valit­si­ko Horn Thame­sin siksi, että se on tumma, läpinä­ky­mä­tön ja houkut­te­lee itsemur­han tekijöi­tä ympäri maail­maa? Ehkä hän valit­si Thame­sin siksi, että halusi tehdä teoksen mielen sopukas­sa olevas­ta toivees­ta päästää irti, ja joen vedes­tä tuli väline tai alusta tälle. Tutkiel­ma vedes­tä onkin heijas­tus mieles­tä. Ja Horn myöntää itsekin: nämä muistiin­pa­not ovat ”kogni­tion murusia”, ”näkemi­sen ja tietä­mi­sen heijastumia”.

~

Vesi kykenee säilö­mään ja kuljet­ta­maan kogni­tion murus­ten lisäk­si muuta­kin. Käytän­nön tasol­la vesi on välit­tä­jä­ai­ne: maape­räs­sä se kuljet­taa ravin­tei­ta kasvien juuriin, kehos­sa ylimää­räis­tä lämpöä pois hikenä ja meres­sä siniva­lai­den kommu­ni­kaa­tio­ta jopa satojen kilomet­rien päähän. Makuais­ti tunnis­taa veteen liuen­nei­ta ainei­ta mutta ei itse vettä, ja hajut­kin kulkeu­tu­vat parem­min ilmas­sa olevan kosteu­den avulla. Värjään­ty­nyt tai kummal­li­sen makui­nen vesi saa meidät epäile­mään siihen pääty­neen vierai­ta, epäter­veel­li­siä aineita. 

Voisi melkein ajatel­la veden uhraa­van itsenä muiden ainei­den ja elävän vuoksi.

Jossain vaihees­sa elämää opimme tunte­maan veden H20‑merkkiyhdistelmänä. Tämä vesi on väritön, hajuton ja mauton aine. Se ei ole samaa vettä kuin lapsuu­den kuralä­täk­kö­jen vesi, kipeäs­ti kasvoi­hin sattu­va äkäinen rankka­sa­de tai Hornin kuvai­le­ma Thames. Se on kenties tislat­tua vettä koeput­kes­sa tai nuoli­kaa­vio koulu­kir­jas­sa. Filoso­fi Ivan Illich kriti­soi moder­nin länsi­mai­sen yhteis­kun­nan kehit­tä­neen vedes­tä tieteel­li­sen abstrak­tion. Tässä abstrak­tios­sa vesi nähdään hyödyk­kee­nä ja välttä­mät­tö­myy­te­nä, jolta on riistet­ty pois sen histo­ria ja sosiaa­li­set ulottu­vuu­det ja täten esimer­kik­si sen merki­tys ihmis­ko­ke­muk­sel­le. Haital­li­ses­ti tämä näkemys erottaa veden myös ihmises­tä erilli­sek­si ja estää näkemäs­tä ihmis­tä osana luontoa.

 Luonto­suh­teen kanssa kipui­lu onkin pääsään­töi­ses­ti meidän länsi­mais­ten, yliku­lu­tus­kult­tuu­ris­sa elävien ihmis­ten ongelma.

Vesi on joutu­nut asemaan, jossa se tunnis­te­taan elämän edelly­tyk­se­nä, mutta silti se on sivuu­tet­tu hyödy­ke ja alistei­nen ihmis­toi­mi­jal­le. On olemas­sa lakeja, säädök­siä ja ympäris­tö­lu­pia, jotka mahdol­lis­ta­vat ihmis­ten väliset sopimuk­set jättei­den laske­mi­ses­ta vesis­töi­hin ja öljyn poraa­mi­sen meren pohjas­ta vahin­gol­li­sin seurauksin.

Vesi on liian suvait­se­va. Se menet­tää itsen­sä.10

~

Neima­nis ja Mielle Chand­ler muistut­ta­vat meidän olevan vetisiä kappa­lei­ta toisten vetis­ten kappa­lei­den ympäröi­mä­nä, onhan kehos­tam­me noin kaksi kolmas­osaa vettä. Koska maapal­lol­la oleva veden määrä ei (aivan mität­tö­män pieniä määriä lukuu­not­ta­mat­ta) lisään­ny, sama vesi kiertää elämäs­tä ja elämän­muo­dos­ta toiseen haihtu­mal­la, satamal­la, liuke­ne­mal­la, imeyty­mäl­lä ja poistu­mal­la. Se kiertää ojissa, meris­sä, lihak­sis­sa, ruuan­su­la­tus­jär­jes­tel­mäs­sä, teräleh­dis­sä, energia­juo­mis­sa, hiessä ja virtsas­sa. Ympäril­läm­me oleva vesi on konkreet­ti­ses­ti osa meitä, se on kulke­nut lävit­sem­me ja tulee kulke­maan jatkos­sa­kin. Yhteys on siis muuta­kin kuin kuvit­teel­li­nen kutsu tai tavoit­ta­ma­ton toive. Halusim­me­pa tai emme, olemme osa hydro­lo­gis­ta kiertoa, ja tällä kierto­ku­lul­la on histo­ria, joka ulottuu aikaan ennen ihmistä.

Ehkä yrityk­se­ni nähdä vesi vetenä, itseni ulkopuo­li­se­na, on turhaa ja aivan väärä lähestymistapa.

Alan pohtia halua­ni nähdä vesi aktii­vi­se­na tekijä­nä passii­vi­sen taustan sijaan. Länsi­mai­ses­sa ajatte­lus­sa ihminen on nähty aktii­vi­se­na tekijä­nä ja luonto passii­vi­se­na tausta­na. Aktii­vi­suus on korkeam­mal­le arvos­tet­tu olemi­sen tapa, ja näin ollen passii­vi­se­na pidet­ty tai ainakin ei päätän­tä­val­taa omaava­na luonto on aina vähem­piar­voi­nen. Neima­ni­sin ja Chand­le­rin mieles­tä vesi ei ole jaotel­ta­vis­sa aktii­vi­seen tai passii­vi­seen olemi­sen muotoon, vaan veden olemi­sen tapa (yksi monien joukos­sa) on kannat­te­le­va ja mahdollistava.

Veden aktii­vi­sen ja passii­vi­sen välil­lä häily­väs­sä kyvys­sä ylläpi­tää ja synnyt­tää elämää on epäit­sek­kyyt­tä ja huolen­pi­toa, saman­lais­ta toisten tarpei­siin vastaa­mis­ta kuin ihmis­ten välises­sä sosiaa­li­suu­des­sa ja eetti­syy­des­sä. Neima­nis ja Chand­ler käyttä­vät termiä gesta­tio­nal, joka viittaa ihmisen tai muun eläimen raskausai­kaan: aikaan, jolloin eläin kantaa toista elävää olentoa sisäl­lään mahdol­lis­taen sen kehit­ty­mi­sen ja antaen jotain itses­tään kanna­tel­lak­seen toisen olennon elämää. Vesi on kannat­te­le­va tausta ja tekijä, aktii­vi­nen ja passii­vi­nen mahdol­lis­ta­ja, eikä kuiten­kaan oikein mikään näistä kahtia­ja­ko­jen osapuo­lis­ta. Se on erityi­nen elämän miljöö, joka epäit­sek­kääs­ti lainaa itseään muille kierto­ku­lus­saan ja mahdol­lis­taa moninai­sia elämänmuotoja.

Sen sijaan, että arvos­tai­sim­me vettä asetta­mal­la siihen ihmis­toi­mi­joi­den sanele­man aktii­vi­suu­den ajatuk­sen, voisim­me­ko arvos­taa vettä ottamal­la oppia siitä? Neima­nis ja Chand­ler näkevät veden proto-eetti­se­nä materia­na, jonka kykyä epäit­sek­kää­seen toisten kannat­te­luun ihminen toisin­taa sosiaa­li­ses­sa toimin­nas­saan. He ehdot­ta­vat, että voisim­me opetel­la ajatte­le­maan veden kanssa ja veden lailla: laajen­taa oma eetti­syy­tem­me koske­maan ihmisen lisäk­si myös muita veden kierto­ku­lun osana olevia vetisiä kappa­lei­ta ja maapal­lon vetis­tä miljöö­tä kokonai­suu­des­saan. Tämä tarkoit­tai­si yksisuun­tai­sen hyöty­suh­teen sijaan huolen­pi­toon pohjau­tu­vaa vasta­vuo­rois­ta suhdet­ta, jossa ihminen ottaa toimin­nas­saan huomioon myös sen mitä vesi tarvitsee.

~

Myöhem­min, suvan­to­ke­sän jälkei­se­nä syksy­nä, vietän aikaa Ahvenan­maan saaris­tos­sa. Meri on kylmen­ty­nyt ja pimeä laskee aikai­sin. Nostan vedes­tä kuollei­ta meduuso­ja, jotka syksyn tullen ovat ajautu­neet kohti rantaa. Kalliois­ten ranto­jen kiven­ko­lois­sa kelluu siellä täällä eloton, hyyte­lö­mäi­nen ruumis. Valoku­vaan läpinä­ky­vää ruumis­ta kämme­nel­lä­ni vasten tummaa ranta­vet­tä. Luen, että sillä on kaksi soluker­ros­ta, joiden välis­sä hyyte­lö­mäi­nen mesoglea.Se ei tarvit­se veren­kier­toa eikä sydän­tä kuljet­ta­maan happea varta­los­saan, joka koostuu noin 95-prosent­ti­ses­ti vedes­tä. Sen häiväh­dyk­sen­omai­nen varta­lo imee koko pinta-alallaan happea suoraan solui­hin ympäröi­väs­tä vedes­tä. Meres­sä kuollut meduusa liuke­nee vähitel­len ympäröi­vään veden massaan. Jos meduusa ajautuu rannal­le, vesi haihtuu sen ruumiis­ta ilmaan kosteudeksi.

Aivoton, sydäme­tön ja ontelovatsainen.

Kylmä, syksyi­nen meri saa käteni palele­maan. Vedes­sä iho kelme­nee ja menet­tää lihan punai­suu­den, sormen­päät rypis­ty­vät huokoi­sek­si aallo­kok­si verisuon­ten puris­tues­sa kasaan.

Kristii­na Wallin kirjoit­taa runoko­koel­mas­saan Meduusa­me­ri, että kaipuu houkut­te­lee meduusat esiin, niiden leiju­van ja sykki­vän liikkeen11. Ajatte­len, että Wallin kirjoit­ti meduusat esiin, koska kaipuu tarvit­si toisen nimen tullak­seen esille. Kaipuu tarvit­si nimen lisäk­si muodon tullak­seen ymmär­re­tyk­si, tullak­seen vähän helpom­mak­si käsitel­lä. Kaipuun muodok­si tuli ihmis­to­del­li­suu­del­le ja ‑kokemuk­sel­le jotain vieras­ta ja erilais­ta: vedena­lai­ses­sa maail­mas­sa elävä kuulas kupoli, joka aistii valoa, paino­voi­maa ja koske­tus­ta, vaikka siltä puuttuu­kin ihmis­ke­hos­sa keski­öön noste­tut aivot ja sydän. Kaipuu keijuu jossain meduusa­par­ven seassa, mielen valtaa­va­na mutta osittain vieraa­na ja selit­tä­mät­tö­mäk­si jäävä­nä. Luonnon­tie­teel­li­sen koulu­tuk­sen saanut ja myöhem­min runou­den puoleen käänty­nyt filoso­fi Gaston Bache­lard väittää­kin, että kaipauk­sen kaltai­sia ajatuk­sia ja ideoi­ta ei voi todel­la käsit­tää abstrak­til­la tasol­la, vaan ne täytyy elävöit­tää maail­mas­sa oleval­la material­la. Bache­lar­dil­le vesi näyttäy­tyy tällai­se­na materia­na, joka “vastaa­not­taa, säilöö ja ylentää” näitä mielikuvia.

Kuinka paljon kokemus­maa­il­mas­ta puuttui­si ilman meduusa­par­ven tarjoa­maa toiseu­den ihmetys­tä ja mahdol­li­suut­ta peila­ta omaa todel­li­suut­tam­me toiseen todel­li­suu­teen? Kuinka paljon vesi ja veden mahdol­lis­ta­mat elämät synnyt­tä­vät ja muokkaa­vat kokemuksia? 

Toisaal­ta epäilen kuinka “toinen” veden todel­li­suus loppu­jen lopuk­si on ihmisen todel­li­suu­des­ta. Olemme kaikki vetisiä kappa­lei­ta vetises­sä miljöös­sä. Erilai­set kalvot, ihot, nahat, suomut ja kuoret tekevät kappa­leet erilli­sik­si ja erilai­sik­si, mutta sama vesi kulkee ja kiertää kaikis­sa kappa­leis­sa – kussa­kin sen elämään tarvit­ta­vas­sa määräs­sä. Veden kanssa ajatte­lu on myös uuden arvos­tuk­sen antamis­ta vedel­le, tai oikeas­taan arvos­tuk­sen palaut­ta­mis­ta näkemyk­seen, jossa vesi ei ole eristet­ty hyödy­ke vaan histo­rian ja elämän omaava muuntu­va materia, johon olemme riippu­vuus­suh­teen lisäk­si vuoro­vai­ku­tuk­ses­sa sosiaa­li­ses­ti ja emotionaalisesti.

Maria Kojonen on kuvatai­tei­li­ja, joka työsken­te­lee media­tai­teen ja sanal­li­sen ilmai­sun paris­sa. Teoksis­saan hän tarkas­te­lee usein ihmisen suhdet­ta ympäris­töön ja ilmiöi­hin narra­tii­vien ja kielel­lis­ten merki­tys­suh­tei­den kautta. Kojonen valmis­tui kuvatai­teen maiste­rik­si Kuvatai­dea­ka­te­mias­ta vuonna 2019.

www.mariakojonen.tilda.ws / insta­gram: @m.a.kojonen

  • Sitaa­tit:
  • 1 Roni Horn*, 2 — 4 Astri­da Neima­nis*, 5 Cecilia Chen, Janine MacLeod, Astri­da Neima­nis*, 6 — 10 Roni Horn*,11 Kristii­na Wallin
  • * Suomen­nok­set kirjoittajan.
  • Lähtei­tä:
  • Chand­ler, Mielle & Neima­nis, Astri­da 2013. “Water and Gesta­tio­na­li­ty: What Flows beneath Ethics”. Teokses­sa Thinking with Water. Toim. Cecilia Chen, Astri­da Neima­nis, Mielle Chandler.
  • Horn, Roni 2011. Another Water.
  • Ilmasto-opas.fi. “Suomen sisäve­sien tulevai­suus”. Viitat­tu 15.3.2022.
  • Itämeri.fi. “Rehevöi­ty­mi­nen pahin ympäris­tö­on­gel­ma”. Viitat­tu 15.3.2022.
  • Jaakko­la, Heikki 2021. “Kaiken takana onkin vesi”. Loimu 2/2021.
  • Linton, Jamie 2010. What is water? The Histo­ry of Modern Abstrac­tion.
  • MacLeod, Janine 2013. “Water and the Material Imagi­na­tion: Reading the Sea of Memory against the Flows of Capital”. Teokses­sa Thinking with Water. Toim. Cecilia Chen, Astri­da Neima­nis, Mielle Chandler.
  • Natio­nal Ocean Service. “What are jelly­fish made of?” Viitat­tu 15.3.2022.
  • Neima­nis, Astri­da. “We Are All at Sea”. Luento Riboca2 ‑biennaa­lis­sa. 16.7.2020.
  • Siemen­puu-säätiö. “Luonnon­suo­je­lun dekolo­ni­saa­tio”. Panee­li­kes­kus­te­lu. 9.3.2022.
  • Yle. “Vaattei­den värjäyk­seen käyte­tyt kemikaa­lit pilaa­vat jokia Afrikas­sa – ratkai­su ongel­maan on, mutta vaate­teol­li­suus ei ole vielä tarttu­nut siihen”. Viitat­tu 15.3.2022.
  • Wallin, Kristii­na 2020. Meduusa­me­ri.