Seison kuvitteellisessa suvannossa, leveässä ja syvässä kohtaa virtavettä. Siinä vesi liikkuu viereisiä osia hitaammin, koska väljemmässä uomassa on vedelle enemmän tilaa. Mietin kuvataiteilija Roni Hornin toteamusta: vedestä ei voi puhua ilman, että puhuisi itsestään1.
Edessäni keittiön pöydällä on kertaalleen käytettyjä leipälautasia, joita säästellään vielä pesukoneeseen menolta, pakasterasioita, vitamiinipurkki, talouspaperia, surkastunut vappupallo ja tee- ja kahvikuppeja. Valkoista posliinikuppia reunustavat kuivuneet pisaranmuotoiset kahvitahrat. Yksi pisara on valunut vanana alas kohti pöytää.
Vilkaisen ikkunasta ulos ja ymmärrän sadesään vaikuttavan tekstiin.
Taisin ryhtyä kirjoittamaan vedestä, koska se oli keino puhua itsestäni. Keino ihmiselle, joka ei ole tottunut puhumaan itsestään, tunteistaan. Vertauskuvallisessa suvannossa vesi soljui hitaammin, tunteille tuli enemmän tilaa, ja vesi alkoi tunkeutua ajatuksiini enemmän ja enemmän niin konkreettisissa kuin kuvaannollisissa muodoissa. Tuntui itsekkäältä ja vähän väärältä puhua itsestään veden kautta, vaikkakin niin helpolta ja houkuttelevalta. Ikään kuin vesi aateloisi jokaisen kokemukseni tai ainakin vähintään voitelisi tunteeni.

Kulttuurissamme vesi nähdään usein joko mystisromantisoituna ihmismielen unelmien ja pelkojen heijastelijana tai elämälle tärkeänä hyödykkeenä. Aloin kiinnittää huomiota siihen, millaisia narratiiveja vedestä kohtasin. Luin kirjoituksia ja katsoin taidetta vedestä – usein surusta ja jostain tuntemattomasta, jossa kaikki peittyy eteerisyyteen tai eksyy tunteiden muodottomuuteen. Olemme hukassa ja kotona veden edessä, haemme siltä lohtua ja toivoa, hukutamme sinne surumme ja dumppaamme jätteemme. Tai kuten ekofeministinen teoreetikko Astrida Neimanis asian muotoilee: upotessamme meren pohjaan löydämme kokonaisen kirjon hylättyjä halujamme: säilyketölkkejä, auton renkaita, kemikaalijäämiä ja hiilen vallankumouksen2.
Samaan tahtiin kun mielikuvissa uppoudumme kohti meren lohduttavaa syleilyä, uppoutuu viimeistään nyt ympäristöhuolen aikakautena Neimanisin sanat tajuntaan: ja aivan kuten kuvittelemme sen siivoavan kaikki sotkumme, kuvittelemme sen jollain tapaa määrättömän ehtymättömäksi3. Niin, kuvittelemme veden olevan loppuunkulumaton resurssi: pumpaten sitä aavikoiden halki, nostaen sitä ikivanhoista pohjavesikerroksista, pullottamalla sitä pieniin kertakäyttöisiin lieriöihin, käyttämällä kolme tynnyriä puhdasta vettä saadaksemme tynnyrillisen öljyä4.
On helppoa tuudittautua riittävyyden ajatukseen sellaisessa todellisuudessa, jossa puhutaan tuhansien järvien maasta ja puhdasta vettä virtaa taukoamatta hanoista. Mutta tälläkään hetkellä kaikkialla veteen liittyvät resurssit eivät ole samat, tulevaisuudessa resurssit eivät tule olemaan samat, ja osaksi ottaen mielikuvat Keski-Suomen kimmeltävistä järvistä ja omasta Itämerestämme ovat tuudittavia mielikuvia, mainoslauseita ja mökkiläisen unelmia. Sisävesien rehevöityminen on ongelma yhä edelleen, ja Itämeri voi huonosti. Länsimainen vaateteollisuus pilaa jokivesiä Afrikassa, kaupallinen kalastus troolaa meren pohjat vetiseksi autiomaaksi, ja likainen juomavesi sairastuttaa lapsia kuolettavaan ripuliin.
Mutta, mehän tiedämme jo kaiken tämän! Sama lista on toistanut itseään jo pitkään. Silti emme useinkaan toimi niin, että vesistöjen tulevaisuus olisi turvattu ja sen myötä kaiken elollisen elämä. Neimanis uskoo, että toimiaksemme toisin ja huomioidaksemme vesi toiminnassamme meidän tulee oppia ajattelemaan toisin, täytyy oppia ajattelemaan veden kanssa5.
Päätän keskittyä ajattelemaan vettä vetenä, aktiivisena olevana, enkä vain passiivisena taustana. Yritän nähdä veden toisin, paremmin. Miten vesi haluaisi tulla nähdyksi?
~
Suvantokesänä pyöräilen Rovaniemeltä Jäämerelle. Kahden viikon aikana kohtaan lukemattomia vesistöjä ja telttailen niiden rannoilla. Ojia, lampia, tunturipuroja, jokia, järviä ja viimein meren. Pyöräillessä pitkiä matkoja jatkuva kuiva tunne suussa muistuttaa kuinka paljon tarvitsenkaan vettä. Säännöstelen vettä, lasken poljettuja kilometrejä ja juotuja desilitroja. Poljettuani tarpeeksi ylös pohjoiseen uskallan luottaa tunturipurojen veden puhtauteen, enkä ole enää riippuvainen huoltoasemista ja kaupoista janoni kanssa.
Toisaalta yritän vältellä vettä mahdollisimman paljon: en halua kastua sateessa, en halua kömpiä makuupussiin nihkeänä, en halua jatkaa matkaa seuraavana päivänä kosteissa varusteissa, vilustua ja pilata retkeä. Sateen sattuessa puen litran Minigrip-pussit jalkaani kenkien sisään estääkseni kosteuden pääsyn iholle ja suojaudun TPU-kalvolla päällystettyyn sadeasuun. Kehoni erittää kosteuttaan kilometrien kuluessa ja pienet, melkein olemattomat vesipartikkelit kalvon molemmin puolin tiivistyvät pisaroiksi. Sadeasun alla on lämmintä ja sumuista, ero kehoni ja kosteanvalkean ilman välillä tasoittuu. Hikipirasa valuu alas pitkin rintakehääni kunnes hetken päästä sade kylmenee ja kuivaa hien pois.
On mahdotonta nähdä vesi vetenä, oma olemiseni kietoutuu liiaksi sen ympärille. Ajatellessani vettä ajatukset palaavan itsepintaisesti itseeni, vaikka kuinka – ajan hengen mukaisesti ja täysin aiheellisesti – yritän nähdä ihmiskeskeisen ajattelun ulkopuolelle tai sen ahtaiden ja haitallisten rajojen ylitse.
~
Käännyn ihailemani taiteilijan puoleen. Jo aiemmin siteeraamani Horn tarkastelee vettä valokuva- ja tekstiteoksessaan Another Water. Valokuvat toistavat Thames-joen veden pintaa kuva kuvalta eri sääolosuhteissa, eri valo-olosuhteissa, eri päivinä ja eri vuodenaikoina. Samea vihreänkeltainen vesi kuin kulahtanutta silkkiä, levottomasti väreilevä siniharmaa pinta, hypnoottinen tekstuuri petroolinsinisessä materiassa, vaahtoa muodostava ruskeanlikainen keitos, sirpaleisena kimmeltävä liikehdintä, sateen hajottama tekstuuri, yksittäinen pyörre ja tummaakin tummempi musta virta.
Vesiä on niin monia, jopa yhdessä joessa.
Rutiininomaisen ja toisteisen metodin kautta tapahtuva tarkastelu herättää entistä syvemmän kysymyksen siitä, mitä vesi oikeastaan on, ja miten valittu näkökulma vaikuttaa tulkintaan. Jokaisessa kuvassa vesi näyttäytyy erilaisena ja silti tuttuna, paljastamatta itsestään juuri sen enempää.
Joskus kun katson jokea, voin nähdä sen sisään hieman. En kovin kauas; en enempää kuin tuuman tai kaksi, mutta se antaa vaikutelman, että vettä täyttää melkein koko joen täydeltä jokin muu kuin vesi – ehkäpä toinen vesi.6
Valokuvien yhteydessä kulkevat numeroviitteillä varustetut tekstihuomiot vedestä. Toinen vesi sijaitsee pinnan alla katseen havaitsemattomissa mutta myös tulkinnoissa, luennoissa, peloissa ja toiveissa, joita ihmismieli heijastelee veteen. Hornin viehätys jokeen ja sen veteen on pinnan alainen vesi, joka kutsuu upottautumaan ja katoamaan. Pelon, viehätyksen ja helpotuksen teemat ovat läsnä teksteissä. Toistuva sisältö tekstipätkille on informaatio Thamesista löydetyistä ruumiista, jokeen hukuttautuneista.
Thames näyttää identiteetin liuotinaineelta, eikö niin? Voiko joki liuottaa identiteetin, jos vain seisoskelet vieressä katsoen sitä?7
Veden virtauksessa ja pinnan alaisessa on jotain lohdullista, joka ottaa kantaakseen osan olemassaolosta – Hornin näkemyksissä lopullinen olemassaolosta luopuminen. Hornin toinen vesi on irti päästämistä, identiteetin liukenemista veden pinnan alla olevaan toiseen veteen, ja lopulta ruumiin hajoamista veteen.
Joka kerta kun lähestyn jokea, kuulen sen sanovan, ”Hei siellä. Astu sisään.”8
Mietin millainen Hornin luenta vedestä olisi, jos tarkastelun kohteena olisi jokin muu kuin Thamesin läpinäkymätön vesi. Lempeämpi, toiveikkaampi? Kun Horn miettii pinnan alaista tuntematonta, hän kuvittelee sinne jätteitä, kondomeja, viruksia, bakteereja, koleraa ja hepatiittia (joita suurkaupungin vesi kieltämättä kuljettaa mukanaan). Hän kirjoittaa jokeen prostituoitujen palasia ja pienenpieniä vastasyntyneitä vauvoja. Teos alkaa käydä mutaisaksi ja raskaaksi, pohjamutia luotaavaksi.
Vesi on suvaitseva. Se hyväksyy kaiken mikä tulee sen luo ja kaikki asiat, joita laitamme sinne.9
Valitsiko Horn Thamesin siksi, että se on tumma, läpinäkymätön ja houkuttelee itsemurhan tekijöitä ympäri maailmaa? Ehkä hän valitsi Thamesin siksi, että halusi tehdä teoksen mielen sopukassa olevasta toiveesta päästää irti, ja joen vedestä tuli väline tai alusta tälle. Tutkielma vedestä onkin heijastus mielestä. Ja Horn myöntää itsekin: nämä muistiinpanot ovat ”kognition murusia”, ”näkemisen ja tietämisen heijastumia”.
~
Vesi kykenee säilömään ja kuljettamaan kognition murusten lisäksi muutakin. Käytännön tasolla vesi on välittäjäaine: maaperässä se kuljettaa ravinteita kasvien juuriin, kehossa ylimääräistä lämpöä pois hikenä ja meressä sinivalaiden kommunikaatiota jopa satojen kilometrien päähän. Makuaisti tunnistaa veteen liuenneita aineita mutta ei itse vettä, ja hajutkin kulkeutuvat paremmin ilmassa olevan kosteuden avulla. Värjääntynyt tai kummallisen makuinen vesi saa meidät epäilemään siihen päätyneen vieraita, epäterveellisiä aineita.
Voisi melkein ajatella veden uhraavan itsenä muiden aineiden ja elävän vuoksi.
Jossain vaiheessa elämää opimme tuntemaan veden H20‑merkkiyhdistelmänä. Tämä vesi on väritön, hajuton ja mauton aine. Se ei ole samaa vettä kuin lapsuuden kuralätäkköjen vesi, kipeästi kasvoihin sattuva äkäinen rankkasade tai Hornin kuvailema Thames. Se on kenties tislattua vettä koeputkessa tai nuolikaavio koulukirjassa. Filosofi Ivan Illich kritisoi modernin länsimaisen yhteiskunnan kehittäneen vedestä tieteellisen abstraktion. Tässä abstraktiossa vesi nähdään hyödykkeenä ja välttämättömyytenä, jolta on riistetty pois sen historia ja sosiaaliset ulottuvuudet ja täten esimerkiksi sen merkitys ihmiskokemukselle. Haitallisesti tämä näkemys erottaa veden myös ihmisestä erilliseksi ja estää näkemästä ihmistä osana luontoa.
Luontosuhteen kanssa kipuilu onkin pääsääntöisesti meidän länsimaisten, ylikulutuskulttuurissa elävien ihmisten ongelma.
Vesi on joutunut asemaan, jossa se tunnistetaan elämän edellytyksenä, mutta silti se on sivuutettu hyödyke ja alisteinen ihmistoimijalle. On olemassa lakeja, säädöksiä ja ympäristölupia, jotka mahdollistavat ihmisten väliset sopimukset jätteiden laskemisesta vesistöihin ja öljyn poraamisen meren pohjasta vahingollisin seurauksin.
Vesi on liian suvaitseva. Se menettää itsensä.10
~
Neimanis ja Mielle Chandler muistuttavat meidän olevan vetisiä kappaleita toisten vetisten kappaleiden ympäröimänä, onhan kehostamme noin kaksi kolmasosaa vettä. Koska maapallolla oleva veden määrä ei (aivan mitättömän pieniä määriä lukuunottamatta) lisäänny, sama vesi kiertää elämästä ja elämänmuodosta toiseen haihtumalla, satamalla, liukenemalla, imeytymällä ja poistumalla. Se kiertää ojissa, merissä, lihaksissa, ruuansulatusjärjestelmässä, terälehdissä, energiajuomissa, hiessä ja virtsassa. Ympärillämme oleva vesi on konkreettisesti osa meitä, se on kulkenut lävitsemme ja tulee kulkemaan jatkossakin. Yhteys on siis muutakin kuin kuvitteellinen kutsu tai tavoittamaton toive. Halusimmepa tai emme, olemme osa hydrologista kiertoa, ja tällä kiertokululla on historia, joka ulottuu aikaan ennen ihmistä.
Ehkä yritykseni nähdä vesi vetenä, itseni ulkopuolisena, on turhaa ja aivan väärä lähestymistapa.
Alan pohtia haluani nähdä vesi aktiivisena tekijänä passiivisen taustan sijaan. Länsimaisessa ajattelussa ihminen on nähty aktiivisena tekijänä ja luonto passiivisena taustana. Aktiivisuus on korkeammalle arvostettu olemisen tapa, ja näin ollen passiivisena pidetty – tai ainakin ei päätäntävaltaa omaavana – luonto on aina vähempiarvoinen. Neimanisin ja Chandlerin mielestä vesi ei ole jaoteltavissa aktiiviseen tai passiiviseen olemisen muotoon, vaan veden olemisen tapa (yksi monien joukossa) on kannatteleva ja mahdollistava.
Veden aktiivisen ja passiivisen välillä häilyvässä kyvyssä ylläpitää ja synnyttää elämää on epäitsekkyyttä ja huolenpitoa, samanlaista toisten tarpeisiin vastaamista kuin ihmisten välisessä sosiaalisuudessa ja eettisyydessä. Neimanis ja Chandler käyttävät termiä gestational, joka viittaa ihmisen tai muun eläimen raskausaikaan: aikaan, jolloin eläin kantaa toista elävää olentoa sisällään mahdollistaen sen kehittymisen ja antaen jotain itsestään kannatellakseen toisen olennon elämää. Vesi on kannatteleva tausta ja tekijä, aktiivinen ja passiivinen mahdollistaja, eikä kuitenkaan oikein mikään näistä kahtiajakojen osapuolista. Se on erityinen elämän miljöö, joka epäitsekkäästi lainaa itseään muille kiertokulussaan ja mahdollistaa moninaisia elämänmuotoja.
Sen sijaan, että arvostaisimme vettä asettamalla siihen ihmistoimijoiden saneleman aktiivisuuden ajatuksen, voisimmeko arvostaa vettä ottamalla oppia siitä? Neimanis ja Chandler näkevät veden proto-eettisenä materiana, jonka kykyä epäitsekkääseen toisten kannatteluun ihminen toisintaa sosiaalisessa toiminnassaan. He ehdottavat, että voisimme opetella ajattelemaan veden kanssa ja veden lailla: laajentaa oma eettisyytemme koskemaan ihmisen lisäksi myös muita veden kiertokulun osana olevia vetisiä kappaleita ja maapallon vetistä miljöötä kokonaisuudessaan. Tämä tarkoittaisi yksisuuntaisen hyötysuhteen sijaan huolenpitoon pohjautuvaa vastavuoroista suhdetta, jossa ihminen ottaa toiminnassaan huomioon myös sen mitä vesi tarvitsee.
~
Myöhemmin, suvantokesän jälkeisenä syksynä, vietän aikaa Ahvenanmaan saaristossa. Meri on kylmentynyt ja pimeä laskee aikaisin. Nostan vedestä kuolleita meduusoja, jotka syksyn tullen ovat ajautuneet kohti rantaa. Kallioisten rantojen kivenkoloissa kelluu siellä täällä eloton, hyytelömäinen ruumis. Valokuvaan läpinäkyvää ruumista kämmenelläni vasten tummaa rantavettä. Luen, että sillä on kaksi solukerrosta, joiden välissä hyytelömäinen mesoglea.Se ei tarvitse verenkiertoa eikä sydäntä kuljettamaan happea vartalossaan, joka koostuu noin 95-prosenttisesti vedestä. Sen häivähdyksenomainen vartalo imee koko pinta-alallaan happea suoraan soluihin ympäröivästä vedestä. Meressä kuollut meduusa liukenee vähitellen ympäröivään veden massaan. Jos meduusa ajautuu rannalle, vesi haihtuu sen ruumiista ilmaan kosteudeksi.
Aivoton, sydämetön ja ontelovatsainen.
Kylmä, syksyinen meri saa käteni palelemaan. Vedessä iho kelmenee ja menettää lihan punaisuuden, sormenpäät rypistyvät huokoiseksi aallokoksi verisuonten puristuessa kasaan.
Kristiina Wallin kirjoittaa runokokoelmassaan Meduusameri, että kaipuu houkuttelee meduusat esiin, niiden leijuvan ja sykkivän liikkeen11. Ajattelen, että Wallin kirjoitti meduusat esiin, koska kaipuu tarvitsi toisen nimen tullakseen esille. Kaipuu tarvitsi nimen lisäksi muodon tullakseen ymmärretyksi, tullakseen vähän helpommaksi käsitellä. Kaipuun muodoksi tuli ihmistodellisuudelle ja ‑kokemukselle jotain vierasta ja erilaista: vedenalaisessa maailmassa elävä kuulas kupoli, joka aistii valoa, painovoimaa ja kosketusta, vaikka siltä puuttuukin ihmiskehossa keskiöön nostetut aivot ja sydän. Kaipuu keijuu jossain meduusaparven seassa, mielen valtaavana mutta osittain vieraana ja selittämättömäksi jäävänä. Luonnontieteellisen koulutuksen saanut ja myöhemmin runouden puoleen kääntynyt filosofi Gaston Bachelard väittääkin, että kaipauksen kaltaisia ajatuksia ja ideoita ei voi todella käsittää abstraktilla tasolla, vaan ne täytyy elävöittää maailmassa olevalla materialla. Bachelardille vesi näyttäytyy tällaisena materiana, joka “vastaanottaa, säilöö ja ylentää” näitä mielikuvia.
Kuinka paljon kokemusmaailmasta puuttuisi ilman meduusaparven tarjoamaa toiseuden ihmetystä ja mahdollisuutta peilata omaa todellisuuttamme toiseen todellisuuteen? Kuinka paljon vesi ja veden mahdollistamat elämät synnyttävät ja muokkaavat kokemuksia?
Toisaalta epäilen kuinka “toinen” veden todellisuus loppujen lopuksi on ihmisen todellisuudesta. Olemme kaikki vetisiä kappaleita vetisessä miljöössä. Erilaiset kalvot, ihot, nahat, suomut ja kuoret tekevät kappaleet erillisiksi ja erilaisiksi, mutta sama vesi kulkee ja kiertää kaikissa kappaleissa – kussakin sen elämään tarvittavassa määrässä. Veden kanssa ajattelu on myös uuden arvostuksen antamista vedelle, tai oikeastaan arvostuksen palauttamista näkemykseen, jossa vesi ei ole eristetty hyödyke vaan historian ja elämän omaava muuntuva materia, johon olemme riippuvuussuhteen lisäksi vuorovaikutuksessa sosiaalisesti ja emotionaalisesti.
Maria Kojonen on kuvataiteilija, joka työskentelee mediataiteen ja sanallisen ilmaisun parissa. Teoksissaan hän tarkastelee usein ihmisen suhdetta ympäristöön ja ilmiöihin narratiivien ja kielellisten merkityssuhteiden kautta. Kojonen valmistui kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2019.
www.mariakojonen.tilda.ws / instagram: @m.a.kojonen
- Sitaatit:
- 1 Roni Horn*, 2 — 4 Astrida Neimanis*, 5 Cecilia Chen, Janine MacLeod, Astrida Neimanis*, 6 — 10 Roni Horn*,11 Kristiina Wallin
- * Suomennokset kirjoittajan.
- Lähteitä:
- Chandler, Mielle & Neimanis, Astrida 2013. “Water and Gestationality: What Flows beneath Ethics”. Teoksessa Thinking with Water. Toim. Cecilia Chen, Astrida Neimanis, Mielle Chandler.
- Horn, Roni 2011. Another Water.
- Ilmasto-opas.fi. “Suomen sisävesien tulevaisuus”. Viitattu 15.3.2022.
- Itämeri.fi. “Rehevöityminen pahin ympäristöongelma”. Viitattu 15.3.2022.
- Jaakkola, Heikki 2021. “Kaiken takana onkin vesi”. Loimu 2/2021.
- Linton, Jamie 2010. What is water? The History of Modern Abstraction.
- MacLeod, Janine 2013. “Water and the Material Imagination: Reading the Sea of Memory against the Flows of Capital”. Teoksessa Thinking with Water. Toim. Cecilia Chen, Astrida Neimanis, Mielle Chandler.
- National Ocean Service. “What are jellyfish made of?” Viitattu 15.3.2022.
- Neimanis, Astrida. “We Are All at Sea”. Luento Riboca2 ‑biennaalissa. 16.7.2020.
- Siemenpuu-säätiö. “Luonnonsuojelun dekolonisaatio”. Paneelikeskustelu. 9.3.2022.
- Yle. “Vaatteiden värjäykseen käytetyt kemikaalit pilaavat jokia Afrikassa – ratkaisu ongelmaan on, mutta vaateteollisuus ei ole vielä tarttunut siihen”. Viitattu 15.3.2022.
- Wallin, Kristiina 2020. Meduusameri.