Ja sitten

Tuijo­tan syvyy­teen, siellä liikkuu jotain, se kimal­taa, kutsuu, katsoo takai­sin
Kuplii kuin tulivuo­ri, joka ei koskaan kuiten­kaan kokonaan purkau­du
Sitten liike pysäh­tyy, laime­nee, loive­nee, lasit­tuu
Siinä se on, pinta.

Katson alaspäin, ylöspäin, joka suunnas­sa on aivan tyyntä
Se kietoo, se kiehtoo
Ensim­mäi­nen koske­tus, jälki, joka jää
Viiva
Viivo­ja
Venyviä
Valuvia

(Vai voiko viiva valua)

Ensin sorme­ni, sitten koko kämme­ne­ni koskee tahmais­ta, kylmää pintaa
Kupla nousee hiljaa, se kiipe­ää aivan vieres­sä­ni, hitaas­ti iholla­ni, ja yhtäk­kiä se katoaa

Lieju lilluu
Löllyy
Lällyy

(Onko lima aina vihre­ää, pieni ihminen kysyy.)

Kuinka osaisin selit­tää sen miten se syntyy
Miltä se tuntuu
Mitä haluai­sin sillä ja siitä sanoa

Se on kuin käveli­si pois, mutta se tulee lähem­mäk­si
Kuin lentäi­si, samal­la kun sukel­taa
Kuin näkisi unta keskel­lä kirkas­ta päivää

Rakeis­ta, karhe­aa
Pehme­ää, pyöre­ää
Levitän
Puris­tan
Purso­tan

Muovaan, väritän, täytän tilaa
Koske­mal­la koske­mat­ta, liikkeel­lä liikku­mat­ta
Se ottaa kaiken valtaan­sa,
Silloin kun se syntyy

Kulje­tan kättä­ni pintaa pitkin
Se porei­lee
Ja kertoo miten paljon se välittää

Huoju­va torni, joka ei löydä muoto­aan
Epäsel­vä epämuo­to
Mönjäi­nen ja mahta­va
Yököt­tä­vän ihana
Juuri oikean­lai­nen oikeastaan

Kävely­tin itseä­ni eilen ja mietin miten kovaa jokin idea voi juosta karkuun

(Ehkä noin gepar­din nopeu­del­la, sanoit.)

Joskus se taas liimau­tuu kiinni niin lujaa, piirtyy ihoon tatuoin­nin lailla
Ja sitten sen on tulta­va ulos

Yleen­sä kokonai­se­na, usein paloi­na
Pölyi­si­nä pölkkyi­nä ja kiiltä­vi­nä kuvina

(Katsot­han sitä kuitenkin?)

Salla Sillgren (s.1984) on turku­lai­nen kuvatai­tei­li­ja, joka työsken­te­lee laaja-alaises­ti eri medioin. Hän on kiinnos­tu­nut jäljen jättä­mi­ses­tä, sattu­mas­ta, jokapäi­väi­ses­tä ihmisyy­des­tä, siitä miten valo osuu maail­man rumuu­teen sekä ikkunas­ta ulos tyhjyy­teen tuijottamisesta.

www.sallasillgren.com / insta­gram: @sallasillgren