Sisällä mönjässä

Työhuo­neen lattial­la lojuu kippo­ja ja kuppe­ja. Hätäi­ses­ti lounaak­si syöty­jen eines­keit­to­jen kulho­ja, raejuus­to­purk­ke­ja, pakas­te­rasioi­ta. Kippo­jen sisäpuo­lel­le kerros­tu­neet värikal­vot muistut­ta­va maalaus­ten peitty­neis­tä kerrok­sis­ta. Muistan, että tuon mintun­vih­reän alla on orans­sia, joka ei sitten­kään toimi­nut tässä maalauk­ses­sa. Tuohon kuppiin liimau­tu­neet payne’s grayn jämät pelas­ti­vat tämän maalauk­sen liian ätläk­kään suuntaan liuku­neet värit. Joskus kompas­tun kippoi­hi­ni ja sotkeu­dun värei­hi­ni. Olen vahvas­ti sisäl­lä mönjäs­sä.

Totut­te­len maalauk­sen kanssa epämää­räi­syyk­sien läsnä­oloon. Kiinnos­tun raois­ta esiin työnty­väs­tä ylimää­räi­ses­tä ainees­ta. Välil­lä houkut­te­len sitä esiin tarkoi­tuk­sel­la. Sekoi­tan kipois­sa­ni väriai­neis­ta erilai­sia juokse­via nestei­tä sekä tahmai­sia tahno­ja. Teen monen­lais­ta mönjää.

Viridia­nin­vih­reä spray­maa­li­purk­ki menee tukkoon kesken tärkeän yksityis­koh­dan maalaa­mi­sen. Kaivan maali­pur­kin sisäl­lä olevaa putkea auki teräväl­lä puuti­kul­la. Putki aukeaa ja vihre­ää maalia suihku­aa kasvoil­le­ni. Onnek­si on hengi­tys­suo­jain, ja reflek­si sulkee silmä­ni, mutta hetken ajan silmä­luo­mia­ni koris­taa uusi vihreä meikki. Mönjä meinaa ottaa ylivallan.

Onko taiteel­li­nen työsken­te­ly­ni pelkkää holti­ton­ta sekoi­lua ja läträä­mis­tä? Vauvo­jen värikyl­pyä keski-iässä, tai Heinä­ha­tun ja Viltti­tos­sun taiki­na­te­ra­pi­aa? Koikke­leh­din värik­käi­den eines­purk­kie­ni seassa, ja oho!, sattui­pa onnekas vahinko.

Mutta juuri tästä, sotkeu­tu­mi­ses­ta, maalaa­mi­ses­sa­ni tuntuu olevan kysymys. Sotkeu­tu­mi­ses­ta nestei­siin, tahnoi­hin ja geelei­hin. Ei pelkäs­tään väreis­tä värisä­vyi­nä, aineet­to­mi­na aallon­pi­tuuk­si­na, vaan myös sotke­vis­ta litkuis­ta ja töhnis­tä. Mutta onnek­kai­ta vahin­ko­ja sattuu kuiten­kin harvem­min. Se mikä saattaa näyttää helpol­ta ja keveäl­tä, vaatii yleen­sä keskit­ty­nyt­tä yrittä­mis­tä, paljon epäon­nis­tu­mi­sia ja useita kokeiluja.

Väriläis­kien kieli
Maala­tes­sa ajatte­lu muuttuu väriläis­kien ja eripak­suis­ten maali­ker­ros­ten kielel­le. En ajatte­le laitan­pa tuohon kökkä­reen preus­sin­si­nis­tä, vaan ajatte­len preus­sin­si­ni­sen kökkä­reen. Maali siirtyy kipois­ta ja purkeis­ta kankaal­le tunnus­te­lun ja visuaa­li­sen ajatte­lun avulla. 

Sama tapah­tuu minul­le toisi­naan maalauk­sia katsoes­sa­ni. Koen väriker­rok­set, sivel­ti­men­ve­dot, pinnat ja purso­tuk­set fyysi­ses­ti. Sanal­li­nen ja käsit­teel­li­nen ajatte­lu väistyy sivuun. En etsi maalauk­ses­ta aina muuta sisäl­töä. Toisi­naan väripig­ment­ti­pi­toi­seen mönjään tallen­tu­neet jäänteet läsnä­olos­ta riittävät.

Taide­maa­la­ri Amy Sillman kirjoit­taa, kuinka maala­ri osaa silmät sidot­tu­na­kin erottaa, kummas­sa kädes­sä on tuubi kadmiu­min punais­ta, kummas­sa kobolt­ti­vio­let­tia. Hän tuntee eron painon perus­teel­la.¹ Pigment­tien paino, väriai­nei­den raken­ne ja koostu­mus ovat taide­maa­la­ril­le olennais­ta tietoa, joka opitaan tunte­mal­la, kehol­li­sen tekemi­sen kautta.

Käänteis­tä alkemi­aa
Maali on armoton­ta, se paljas­taa epäröin­ti­ni, huoli­mat­to­muu­te­ni ja pelku­ruu­te­ni. Toisi­naan se kuiten­kin yllyt­tää uskal­ta­maan ja ylittä­mään omia rajoja­ni. Maalaa­mi­nen on minul­le jatku­vaa tasapai­noi­lua oman rajoit­tu­nei­suu­te­ni kohtaa­mi­sen ja itseni ylittä­mi­sen välillä. 

Amy Sillman kirjoit­taa, kuinka kaikki maala­rit puhuvat säännöl­li­ses­ti heidän värien­sä muuttu­mi­ses­ta mudak­si. Pigment­ti itse on käänteis­tä alkemi­aa, kultaa, joka muuttuu työhuo­neil­lam­me paskak­si ja tehtä­väm­me on yrittää muuttaa tuo paska takai­sin kullak­si, Sillman jatkaa.² Sillma­nin esimerk­ki kuvaa maalaa­mi­sen vaikeut­ta ja aina väijy­vää epäon­nis­tu­mi­sen mahdol­li­suut­ta hyvin. Voin samas­tua tähän kääntei­seen alkemiaan.

Taide­maa­la­rin käyttä­mät värit ovat luksus­tuot­tei­ta. Purso­tan kobol­tin­si­nis­tä (litra­hin­ta 250 €) ja sekoi­tan siihen raakaa umbraa (okei, se on halvem­paa). Syntyy aika paskan väris­tä, harmaa­ta mössöä. Ohutta metal­lia oleva luksus­tuu­bi ryttään­tyy ja sotkeu­tuu väriin. Tästä sotkus­ta olisi ny jalos­tet­ta­va kultaa, maalaus­tai­det­ta. Sivel­ti­men­jäl­ki ei tunnu sopival­ta tämän värin olemuk­seen.

Palet­ti­veit­si sievis­te­lee ja näyttää liikaa itsel­tään. Lopul­ta levitän väriä sormin, moneen kertaan käyte­tyt kerta­käyt­tö­hans­kat kädes­sä. Aiemmin suihkut­ta­ma­ni azo-orans­sin rinnal­la sekoit­ta­ma­ni harmaa mössö alkaa­kin toimia. Jos nyt ei ihan kultaa, niin ainakin hyker­ryt­tä­vää mönjää kankaalla.

Muinai­nen mönjä
Maalaus on taide­muo­to­na ikivan­ha. Minus­ta on jollain taval­la lohdul­lis­ta olla pikku­rui­nen osa maalaa­vien ihmis­ten jatku­moa. Taidet­ta voisi tehdä niin monel­la muulla­kin menetel­mäl­lä, ja olen toki tehnyt­kin. Aina kuiten­kin palaan maalien ja kankai­den pariin. Maalaus houkut­te­lee arkaa­isuu­del­laan ja perus­ta­van­laa­tui­sel­la yksin­ker­tai­suu­del­laan. Maalien kanssa puuhaa­mi­nen tuottaa nautin­toa ja vahvis­taa elossao­lon tunnet­ta. Niin kuin maalauk­sen katsominenkin.

Maylis de Keran­ga­lin romaa­nis­sa Maail­ma käden ulottu­vil­la³ päähen­ki­lö Paula Karst, ammatil­taan koris­te­maa­la­ri, päätyy mukaan jäljen­tä­mään Lascaux’n luola­maa­lauk­sia. Lascaux’n luolas­to on ollut lähes 60 vuotta suljet­tu­na yleisöl­tä, koska uloshen­gi­tyk­sen hiili­diok­si­di vahin­goit­taa tuhan­sia vuosia vanho­ja maalauk­sia. Alkupe­räi­sen luolas­ton lähei­syy­teen on kuiten­kin raken­net­tu tarkka kopio suurim­mis­ta luolis­ta maalauk­si­neen. Edes Lascaux’ta jäljen­tä­vil­lä koris­te­maa­la­reil­la ei ole asiaa alkupe­räis­ten äärel­le, mutta erääl­lä Paula Karstin työto­ve­ril­la on ollut tilai­suus päästä sisäl­le Lascaux’n luolaan ja nähdä alkupe­räi­set maalauk­set. Huomaan kadeh­ti­va­ni tätä kuvit­teel­lis­ta romaa­ni­hen­ki­löä. Minul­la ei tule koskaan olemaan mahdol­li­suut­ta kokea alkupe­räis­tä Lascaux’ta, ja siihen on todel­la­kin hyvä syy. Kopion äärel­le pääsi­sin, mutta ainakaan vielä en ole mennyt. Miksi? Miksi lähes täydel­li­nen kopio ei riitä? Miksi minul­le on tärke­ää, että magnaa­niok­si­din on levit­tä­nyt luolan seinäl­le joku 17000 vuotta sitten, eikä joku 1900- tai 2000-luvul­la? Vaikka maalat­tu kuva on sama. 

Walter Benja­mi­nil­la oli tälle selitys jo yli 80 vuotta sitten, taide­teok­sen aura. Kun teos jäljen­ne­tään, sen aura, eli tässä ja nyt ‑arvo heikke­nee.⁴ Miksi välit­täi­sin jostain auras­ta? Eikö siitä ole viimeis­ten vuosi­kym­men­ten aikana lähin­nä yritet­ty päästä eroon häivyt­tä­mäl­lä tekijyyt­tä⁵? Walter Benja­mi­nin teoria taide­teok­sen auras­ta tosin käsit­te­li lähin­nä taide­teok­sen teknis­tä repro­dusoi­mis­ta, ei niinkään mekaa­nis­ta jäljen­tä­mis­tä, eikä hänkään pitänyt auran heikke­ne­mis­tä miten­kään huono­na asiana. Enhän itsekään ole niin sekai­sin, että olettai­sin vaikka­pa Bachin itsen­sä olevan tuossa soitta­mas­sa konsert­to­jaan. Muiden tulkin­nat, jäljen­nök­se ja tallen­teet kelpaa­vat varsin hyvin. Maalaus­ten kohdal­la aural­la tuntuu kuiten­kin edelleen olevan jotain merki­tys­tä. On hienoa, että varsin suurel­la osalla ihmisis­tä on muuta­man napin painal­luk­sel­la pääsy taide­teos­ten repro­duk­tioi­den äärel­le, mutta onhan se ihan eri asia nähdä alkupe­räi­nen maalaus, kuin sen kuva Instagramissa.

Taide­his­to­rioit­si­ja Isabel­le Graw kutsuu maalauk­sen kokemis­ta vitalis­ti­sek­si fanta­siak­si, jossa elotto­mas­sa esinees­sä, maalauk­ses­sa, kuvitel­laan olevan elolli­sia piirtei­tä, kuten jääntei­tä taitei­li­jan läsnä­olos­ta⁶. Ehkä juuri tämä fanta­sia luo tarpeen kokea maalaus alkupe­räi­se­nä ja sotkea itsen­sä mönjään aina uudelleen.

Miksi kukaan enää maalaa?
Mitä koris­te­maa­la­ri oikeas­taan tekee valmis­taes­saan kopion maalauk­sis­ta, joita hän ei ole nähnyt? Nyt ollaan syväl­lä jossain Plato­nin luolas­sa ja taiteen olemuk­ses­sa. Eikö kaikes­sa taiteen tekemi­ses­sä olekin mukana jonkin­lais­ta näkymät­tö­män tavoit­te­lua ja pyrki­myk­siä välit­tö­mäs­tin aistein havait­se­mat­to­man tekemi­sek­si näkyväk­si? Koris­te­maa­la­ril­la on tavoit­teen­sa saavut­ta­mi­sek­si selkeä suunni­tel­ma ja ohjeet valmii­na. Taide­maa­la­ri joutuu keksi­mään reittin­sä itse. Mutta molem­mil­le maali on merki­tyk­sel­lis­tä. On tärke­ää tuntea väriai­nei­den­sa koostu­mus ja materi­aa­li­set ominai­suu­det. On oltava sisäl­lä mönjässä.

Palataan­pa työhuo­neel­le väripurk­kien ja maali­tah­ro­jen keskel­le, josta eksyin ties mihin muinai­siin luoliin. Mietin, että tämän tyyppi­ses­sä tekemi­ses­sä, johon olen itse sotkeu­tu­nut, välinet­tä ja sisäl­töä on hyvin vaike­aa erottaa toisis­taan. Ne kietou­tu­vat yhteen, yhtä ei ole ilman toista. Mietin myös, että kaiken­lai­set puheet maalaus­tai­teen kuole­mas­ta ovat luoneet taide­maa­la­reil­le tarpeen perus­tel­la valit­se­maan­sa vanhan­ai­kais­ta välinet­tä. Miettii­kö­hän kukaan laula­ja koskaan, että miksi ihmees­sä vielä laulaa, kun musiik­kia voi tehdä tieto­ko­neel­la­kin? Laulu ja maalaus liene­vät ilmai­su­muo­toi­na lähes yhtä vanhoja.

Lähden­kin tästä maalaa­maan. Ihana laven­te­lin­vä­ri­nen tahna odottaa valmiik­si sekoitettuna.

Katri Mononen (s. 1981) on Nokial­la asuva kuvatai­tei­li­ja. Monosen teokset ovat pääasial­li­ses­ti, akryy­li- ja spray­tek­niik­kaa yhdis­tä­viä maalauk­sia ja maalaus­kol­laa­se­ja. Toisi­naan hän tekee kolmiu­lot­tei­sia teoksia, jotka hän mieltää myös maalauk­sik­si. Mononen on valmis­tu­nut taiteen maiste­rik­si vuonna 2008 Taide­teol­li­ses­ta korkea­kou­lus­ta ja kuvatai­tei­li­jak­si (AMK) Tampe­reen ammat­ti­kor­kea­kou­lus­ta 2004. Hän on pitänyt yksityis­näyt­te­lyi­tä mm. tm•galleriassa Helsin­gis­sä 2021 ja Galerie Pleikus­sa, Berlii­nis­sä 2018. Hänen teoksi­aan on nähty ryhmä­näyt­te­lyis­sä esimer­kik­si Lappeen­ran­nan taide­museos­sa 2019 ja RARE Galle­rys­sa, New Yorkis­sa 2014. Seuraa­van kerran Monosen töitä on esillä ryhmä­näyt­te­lys­sä Kultur­bahn­hof Elleris­sä, Düssel­dor­fis­sa ja Galle­ria Himmelblaus­sa, Tampereella.

www.katrimononen.com / insta­gram: @katrimononen_artist

• ¹ Sillman, Amy, 2016, 103. “On Color”. Teokses­sa Painting beyond Itself, The Medium in the Post-medium Condi­tion. Toim. Isabel­le Graw ja Ewa Lajer-Burcharth. Stern­berg Press, Berliini. 
• ² Sillman, 2016, 110–111.
• ³ de Keran­gal, Maylis, 2018. Maail­ma käden ulottu­vil­la. Suom. Ville Keynäs ja Anu Parta­nen. Silta­la, Helsinki.
• ⁴ Hauta­mä­ki, Irmeli, 2003, 134. Avant­gar­den alkupe­rä. Moder­nin estetiik­ka Baude­lai­res­ta Warho­liin. Gaudea­mus, Helsinki. 
• ⁵ ks. Kalha, Harri, 2014. “Ainut­ker­tai­suu­den ambiva­lens­si: Walter Benja­min, aura ja ‘taide­teol­lis­tu­mi­sen’ uhka.” Tahiti 03/2014. http://tahiti.fi/03–2014/tieteelliset-artikkelit/ainutkertaisuuden-ambivalenssiwalter-benjamin-aura-ja-”taideteollistumisen”-uhka
• ⁶ Graw, Isabel­le, 2018, 22. The Love of Painting. Genea­lo­gy of a Success Medium. Stern­berg Press, Berliini.