AVANTO

pimeys, paine, purskahdus

otamme merile­vän seassa päivä­unet
pidän sinua kädes­tä kiinni, kuin nukku­vat saukot
jotta emme vain unissam­me ajautui­si virto­jen vietä­vi­nä erikseen

ethän? älä päästä kädes­tä­ni irti
en halua eksyä makeas­sa vedessä

silmät kiinni leijai­lem­me läpi syvän veden
kuin kaksi kalpe­aa, pitkää aavet­ta
pysäh­ty­nei­nä ajassa

ihojem­me pinnoil­la on pieniä kuplia
ne liikku­vat suomu­jem­me yli tanssah­taen
kyynär­var­siem­me ja hiuksiem­me ja pyrstö­jem­me ympäri
sierai­miim­me, toises­ta sisään, toises­ta ulos

niiden liikkei­tä voi kuulla vain, jos on tarpeek­si hiljais­ta
mutta jää ympäril­läm­me valit­taa
ulvoo

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ufonnä­köi­nen bluetooth-kauitin emittoi mumise­vaa poppia. Sanoja ei erota, lähes pelkkä basso kuuluu.
Suljen silmät ja

hetken olen toises­sa maail­mas­sa, sakeam­mas­sa ja utuises­sa. Lakkaan liikku­mas­ta mutta kohoan. Pääni puhkai­see veden­kal­von ja näen kaksi hahmoa lojumas­sa mökki­lai­tu­ril­la. Järven­pin­ta kumpui­lee. He puhuvat simulaa­tio­teo­rias­ta. Toinen nostaa hikeen­ty­neen kyynär­tai­peen­sa kurtis­tet­tu­jen silmien­sä suojaksi.

All eyes on me, hätkäh­dän ja tajun­taa­ni iskey­tyy taas se poppi, sanat luiker­te­le­vat selkei­nä oikeaan korvaa­ni. Vasen on tukos­sa, olen tunke­nut sen täyteen aptee­kis­ta saata­vaa siliko­nia. Melanie on ottanut mukaan­sa isoim­man pyyhkeen­sä ja flip-flopit. Hän tepsut­te­lee päättä­väi­se­nä edellä­ni. Olemme taas laitu­ril­la, puisel­la, jykeväl­lä. Jyrkät portaat kaatu­vat avantoon, vesi velloo ruskea­na metal­lia vasten. En haluai­si riisuun­tua. Aion pitää villa­su­kat jalas­sa. Niiden nöyhtä tarraa askel­mien liukues­tee­nä toimi­vaan kuviointiin.

On semmoi­nen ajatus
että veden­pin­ta on raja kahden todel­li­suu­den välillä

Musta, kylmä reikä. Pohjaa ei näy. Tulee sellai­nen reaktio niin kuin lapse­na, kun kiipe­si parvi­sän­kyyn. Joten­kin sitä tiesi, että jalko­ja ei kanna­ta jättää roikkumaan. 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

jokin herät­tää meidät

“Muista hengit­tää.”

“Enmä ehi, aivan saata­nan kylmää!”

”Hei apua, ihan ku joku ois koske­nu mun jalkaan?”

”Älä sano noin!”

”Mä oon tosissani!”

”Mulle riitti.”

”Onks täällä jotain haukia tai jotain, musta tuntuu et mua oikees­ti puri joku?”

”Näytä.”

”Mennään lämmit­te­lee ensin.”

olennot kääriy­ty­vät pyyhkei­siin­sä ja poistu­vat paikal­ta
heitä on helppo tarkkail­la salaa
pimeän pinnan alta
reiäs­sä

maussa oli jotain tuttua

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

portaa­li

valon entei­tä tai jäänteitä

maise­ma osuu minuun, vyöryy minua kohti, imee minua puoleen­sa
maail­man­poh­ja, musta horisont­ti jossa aineet liukenevat

kaikki on hidas­ta, hyhmäistä

tuhan­sia tonne­ja varta­loa­ni vasten
luuni ovat murtu­neet ja järjes­täy­ty­neet uudel­leen
kääntei­nen vetovoi­ma puskee minut vasten liejuis­ta taivas­ta
pilvien tilal­la on suomai­nen, mönjäi­nen humus
metreit­täin sakeaa ainet­ta joka jossain vaihees­sa tiivis­tyy läpitunkemattomaksi

jos päästän itses­tä­ni irti alan vähävä­häl­tä levitoida

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

*kop kop*

Tauko.

Kuului­ko toisel­ta puolel­ta vaimea kaiku? Vai oliko se mieli­ku­vi­tuk­sen tuotos­ta, toivea­jat­te­lua henkeen herän­nees­tä fanta­sia­maa­il­mas­ta fantasiaolentoineen.

k o p   k o p

Jää vastaa, vaiko joku muu? Kannat­taa varoa toivo­maan­sa.
Kannat­taa jatkaa kävelyä ja varoa pilkkireikiä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

sliiis­liis­liiiiiiis­liii
sssslll
kaislik­ko kuiskii ja seisoo limai­sil­la jaloillaan

olemme piilos­sa

irrotan ongen­kouk­kua poskes­ta­si
näytät vihai­sel­ta
järven kimal­le tirskuu kaislo­jen raois­ta
viimein­kin koukku irtoaa
kiinni­tän siihen rannan liettee­seen ajautu­neen kondo­min ja sukel­lan syvemmälle

tiedän tismal­leen missä katis­ka makaa
vapau­tan satimes­taan nuoren monnin
se terveh­tii minua muljaut­ta­mal­la samei­ta silmiään

huolel­li­ses­ti solmin ongen­kou­kun kondo­mei­neen katis­kan kahvaan
tämä on protesti

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

ahdas
ankara
hanka­la
ankea
tankea
tahmai­nen, vittu­mai­nen

talvi on kyl paha
olemme jumis­sa täällä
jään ja järven­poh­jan välissä

sinua ahdis­taa tämä matala katto ja pari nukku­vaa ahven­ta
minua ahdis­taa pimeys – tulee mieleen outoja kuvia ja yksinäi­nen olo

mutta onnek­si emme enää vietä talvia yksin
se olisi vielä paljon pahempaa

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Jäälle on aurat­tu kiiltä­vä luiste­lu­ra­ta. Yhdes­sä kohtaa, noin kahden­kym­me­nen sentin syvyy­des­sä, on kuplien keskel­le jähmet­ty­nyt outo, keller­tä­vä asia. Banaa­nia pienem­pi, siinä on myös jotain valkois­ta. Vuoro­tel­len kaikki konttaam­me jäällä, känny­kän tasku­lam­puil­la tiiraten.

Emme pääse asias­ta yksimie­li­syy­teen, ja arvoi­tus vaivaa minua vielä saunas­sa.
Kymme­nen minuu­tin kulues­sa juttu on jo vaihtu­nut, joku heittää löylyä ja kertoo Yellows­to­nen kiehu­vis­ta mutalähteistä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

jää yläpuo­lel­lam­me,
vai onko se alapuo­li, en enää ole niin varma,
on ikuis­ta­nut itseen­sä ilman­täyt­tä­miä onkaloi­ta
monimut­kai­sia kuvioita

mutta nekin, kuten mikään, ei ole onnek­si ikuis­ta
lohdu­tat minua, muistu­tat minua kevääs­tä
ja minä suoje­len sinua pimey­del­tä
sillä pimey­des­sä minä olen kotonani

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

muta on kylmää, mutta yhtä pehme­ää kuin kesäl­lä­kin
silkki­nen, melkein, vaiko samet­ti­nen
enhän minä tiedä noista maanpääl­li­sis­tä materiaaleista

otan pohjas­ta ison läjän kätee­ni ja puris­tan
muta pursu­aa sormien välis­tä ja tekee ympäröi­väs­tä vedes­tä sakean
tippui­lee pohjaan takai­sin ja sulau­tuu massak­si

yhdis­tää meidät ja heidät, tavallaan

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

teen sinul­le hauen luuran­gos­ta korun
sinä ripus­tat sen kaulaa­si ja hymyilet

sinä

terävät hampaa­si kiiltä­vät pimey­des­sä
kuin tuhan­net pienet piikit

hohdat

olet niin kauhea
ja niin vettä­sal­paa­van kaunis

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kurimus. Siis megalo­maa­ni­nen pyörre, whirl­pool, niinkuin se pesuko­ne­merk­ki. Valta­va vetinen madon­rei­kä, joka imee kaiken ympäril­tään ja sylkee sitten toisel­le puolel­le maail­maa, tai ehkä johon­kin rinnakkaistodellisuuteen.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

jääka­ton toisel­ta puolel­ta kuuluu taas puhetta

“Ihana nähdä sun naama! Ja loppu­var­ta­lo­kin toki.”

“Mieti, jos mun pelkkä naama ilmes­tyi­si paikalle.”

“Hahah joo ja sun suu ois iso tyhjä aukko, alkai­sin heittää sinne asioi­ta. Vaikka­pa haaru­koi­ta ja jotain välipa­lo­ja. Lopul­ta kiipeäi­sin itsekin sinne, HEIPPA!”

“Sitten kun mun naama tulee kotiin illal­la, niin mun kämppä on täynnä random roskaa.”

“Ja minä, the ultima­te trash”

“Ja sinä, istumas­sa sohvalla”

“Ehkä laite­taan tääkin keskus­te­lu sinne Mönjään. Metan metaa.”

 
”Iida, mulla on ikävä sua.”

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

yhtenä päivä­nä havah­dun siihen
että valo on syövyt­tä­nyt jäähän reiän

yksit­täi­nen säde tunkeu­tuu kalpean ihoni läpi
silmäs­tä sisään ja herään

se palaa vielä

veden alla ääni on erilais­ta
helis­tän hauki­luit
ne liikku­vat verkkaan kuin pakene­va unessa

ääneti

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Avannon reunat alkoi­vat muhjuun­tua joitain viikko­ja sitten.
Ensin rannan jää haperoi­tui, murtui ja hajosi paloik­si. Lopul­ta se muuttui kokonaan sohjok­si, kuin maitoon lillu­maan unohtu­neen maissi­hiu­ta­leet. Avanto on tiessään.

Mietin kevät­tä ja poden epämää­räis­tä levot­to­muut­ta. Olen puupa­jal­la työstä­mäs­sä veistos­ta. Puukap­pa­leis­ta alkaa hahmot­tua kaksi vesikäär­met­tä joilla on yhtei­nen pyrstö. Leppä on mukavaa veistet­tä­vää, se on pehme­ää ja lämpi­män­vä­ris­tä. Itäme­ren­suo­ma­lai­sis­sa kielis­sä sana leppä merkit­si myös verta, sillä haavoit­tu­neen lepän pinta muuttuu punaiseksi.

Yritän taltut­taa hanka­laa kulmaa dreme­lil­lä. Vinhas­ti pyöri­vä nysty­räi­nen sylin­te­ri jyrsii puuta ja jättää jälkeen­sä viiva­mais­ta tekstuu­ria. Kuperal­la pinnal­la pora alkaa äkkiä pomppia ja haluaa karata käsis­tä. Ennen kuin ehdin tajuta, se on jyrsi­nyt vasem­man etusor­me­ni ylitse.

Hanave­si syöksyy altaa­seen ja muodos­taa viemä­riin mikro­ku­ri­muk­sen, pienen verisen vortek­sin. Minua pyörryt­tää, mutta uskal­tau­dun katso­maan, mitä sormel­le kävi. Kynsi on haljen­nut ikäväs­ti, ja ihoon on ilmes­ty­nyt ruhjei­nen kuvio. Ei viivaa, vaan suomuja.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

katto siirtyy
kohta pinnas­sa näkyy taas heilu­via jalkoja

herkul­li­sia, lihai­sia, tuoreita

joskus kuvit­te­len sinun katso­van niitä haikail­len, eikä nälkäi­se­nä,
ja toivon että olen väärässä

veteen­kir­joi­tet­tuun sopimuk­seem­me kuuluu, että olemme yhdes­sä aina

Burnout Mermaids on Iida Nissi­sen ja Melanie Oreniuk­sen taitei­li­ja­duo. Vedena­lais­ten alter-egojen­sa kautta he tutki­vat paitsi pelko­jaan ja fantasioi­taan, myös queeriyt­tään, muodon­muu­tok­sia, ruumiil­li­suut­ta ja sen rajoja. Duo kulkee ajoit­tain myös nimil­lä Burnout Bitches ja Burnout Witches

insta­gram: @11d4_ (Iida Nissi­nen) / @melapotamus (Melanie Orenius) / @burnoutwitches (Burnout Mermaids)