Hiekasta löytämiäni asioita eli huomioita muodonmuutoksista

1

Lauan­tai­na kello 11 otan bussin Edinburg­hin keskus­tas­ta Porto­bel­lo Beachil­le. Aion kävel­lä taas Mussel­burg­hin laguu­neil­le asti. Muistaak­se­ni matkan varrel­la on yksi pahaen­tei­nen voima­lai­tos, paljon aavaa, vuoro­ve­sien paljas­ta­maa hiekka­ran­taa ja kalas­ta­ja­ky­lä, jonka tienoil­la on hyvät merila­sia­pa­jat. Porto­bel­lon ranta­kah­vi­las­sa syön skons­sin sellai­sel­la paksul­la kermal­la, jonka suomen­nos­ta en tiedä, ja lähden sitten kohti lokkien valtaa­mia pitkiä laitu­rei­ta. Saattai­sin unohtaa pitkät laitu­rit, mutta niistä tulee lopul­ta melko tukevia muisto­ja, koska otan niistä valoku­via. Minul­la on onnek­si vielä suosik­ki­ka­me­ra­ni, jonka olen löytä­nyt kolmel­la punnal­la Tescon alelaa­ris­ta. Muovi­nen kamera on tullut Bratz-nuken pakkauk­ses­sa, ja sen valmiik­si jähmeä filmin­ke­laus­pyö­rä tulee seuraa­va­na vuonna jumiu­tu­maan lopul­li­ses­ti. Laitu­rei­den lisäk­si otan kuvia punarus­keas­ta, kivik­koi­ses­ta hiekas­ta, ranta­pro­me­na­dia reunus­ta­vis­ta mintun­vih­reis­tä takorau­ta­kai­teis­ta ja Firth of Forthin takana siintä­vis­tä kaukai­sis­ta silue­teis­ta. Kuvis­ta tulee rakei­sia, ristiin­ke­hi­tän ne koulun filmin­ke­hi­tys­ko­neel­la tahat­to­man punertaviksi.

Pitkien laitu­rei­den jälkeen ranta on kivik­koi­sem­paa. Vuoro­ve­si on vetäy­ty­nyt, ja kivisen hiekan lomas­sa pilkah­te­lee siellä täällä merila­sin palasia. Ne kimal­ta­vat aurin­gos­sa kuin kakkos­laa­tui­set jaloki­vet. Merila­si on pehmeän­muo­tois­ta, mereen kulkeu­tu­nut­ta lasia, joka on kymmen­ten tai satojen vuosien kulues­sa hioutu­nut särmät­tö­mäk­si ja saanut samet­ti­sen matta­pin­nan. Oman teoria­ni mukaan merila­sin palaset ovat hukku­nei­den viikin­kien kivet­ty­nei­tä silmiä. On myös mahdol­lis­ta, että merila­si on peräi­sin rannoil­la sijain­neil­ta kaato­pai­koil­ta, tai ajalta, jolloin merta itseään pidet­tiin harmit­to­ma­na kaato­paik­ka­na, tai ehkä haaksi­rik­kou­tu­neis­ta meriros­vo­lai­vois­ta. Joka tapauk­ses­sa veteen pääty­nyt lasi ajeleh­tii pitkin meren­poh­jaa, missä virtauk­set hakkaa­vat sirpa­leis­ta hiljal­leen pois niiden sirpa­lei­suu­den, vihai­sen särmän. Kun ne ovat tarpeek­si lauhkei­ta, meri palaut­taa ne rannal­le merilasina. 

Näillä seuduil­la vaalean sinivih­reä, merivaah­don värinen lasi on yleisin­tä. Smarag­din­vih­re­ää ja meripih­kan­rus­ke­aa merila­sia­kin paljon, tosin ne ovat peräi­sin pullois­ta. Joissain palasis­sa on vielä erotet­ta­vis­sa pullon­poh­jan teolli­nen kaari tai jäänteet pienis­tä, pohjan reunaa kiertä­vis­tä nyppy­röis­tä. Yhdes­tä vaalean­vih­reäs­tä palas­ta erottuu koris­teel­li­nen salavies­ti, Coca-Colan kouke­roi­nen ”C”. Kerään muuta­mia hauskim­pia merila­sin paloja pieneen läpinä­ky­vään muovipussiin.

Paitsi merila­sin­kap­pa­lei­ta, löydän myös oikei­ta merila­sie­si­nei­tä: vanhan apteek­ka­rin­pul­lon lasisen korkin ja matta­val­koi­sek­si huurtu­neen marmo­ri­kuu­lan. Muoton­sa säilyt­tä­neet esineet tuntu­vat huijauk­sel­ta. Nekin ovat altis­tu­net meres­sä kivien, hiekan ja suolan linkouk­sel­le, mutta veden voima ei ole tehnyt niiden jo valmiik­si symmet­ri­sil­le muodoil­le mitään. Marmo­ri­kuu­la on itsepin­tai­sen pyöreä edelleen. Sen rinnal­la muut merila­sin palaset näyttä­vät entis­tä kummallisemmilta.

On vaikea uskoa, että lasi on alun perin tehty hiekas­ta. Lasi on ilmei­ses­ti enimmäk­seen piiok­si­dia, kvart­si­hiek­kaa, joka jonkin­lai­sel­la alkemial­la muute­taan ihmisen toimes­ta ensin neste­mäi­sek­si, sitten kiinteäk­si ja läpinä­ky­väk­si. Atomit asettu­vat toiseen järjes­tyk­seen tai jotain sellais­ta. Onhan hiekas­sa ja lasis­sa kieltä­mät­tä jotain samaa: kovuus, terävyys, kimmel­tä­vyys. Lasi on kuiten­kin aina lasia, siinä missä hiekka on melkein mitä vain: epämää­räi­nen sidosai­ne, eri muotoi­hin raken­tu­va minkä tahan­sa maise­man osanen, kaikkial­la ilmene­vä, taskun pohjal­la, parvek­keen pöydäl­lä, varpai­den välis­sä. Meres­sä lasi alkaa luopua lasimai­suu­des­taan. Muuttues­saan merila­sik­si se luovut­taa pois läpinä­ky­vyy­ten­sä ja terävyy­ten­sä. Lasi haluaa palata hiekak­si. Hiekka haluaa ottaa lasin takai­sin itselleen.

Kun ohitan Fisherrow’n sataman, vuoro­ve­si on matalim­mil­laan. On miellyt­tä­vää kävel­lä hiekal­la. Se on vielä koste­aa aamun vuoro­ve­den jäljil­tä ja antaa ystäväl­li­sen pehmeäs­ti perik­si. Jos hieman kiemu­rai­ses­ti ajatel­laan, kävelen itse asias­sa lasin päällä. Hiekka­han on lasin toinen muoto.

Lokit, varik­set ja meriha­ra­kat ovat kerään­ty­neet tonki­maan paljas­tu­nut­ta meren­poh­jaa, jossa ulapal­ta huuhtou­tu­neet kasvin­osat lepää­vät kuin ruumiit. Menen katso­maan vedes­tä pilkot­ta­vaa epämää­räis­tä metal­li­häk­ky­rää. Se on ruostu­nut ostoskärry.

Puoli viidel­tä istun ranta­ki­vel­le vaihta­maan filmi­rul­laa kameraa­ni ja syömään viimei­sen mysli­pa­tu­kan. Bussi­mat­kal­la kaupun­kiin mietin, mitä tekisin uudel­la merilasikokoelmallani.

Merila­si ei tunnu lainkaan sellai­sel­ta valmiil­ta asial­ta, jonka voisi laittaa esille, vaikka koris­teek­si. Merila­si on jollain taval­la keske­ne­räis­tä, muodon­muu­tos, joka on yhä meneil­lään. Ei oikeas­taan sen kummem­pi kuin mikään muukaan asia alati muuttu­vas­sa maail­mas­sa, siis. Tuntui­si joka tapauk­ses­sa vääräl­tä vangi­ta se lasipurkkiin. 

Vasta myöhem­min huomaan, että kerää­mä­ni pussil­li­nen viikin­kien kivet­ty­nei­tä silmiä on jäänyt Mussel­burg­hin laguu­niin, rantahiekalle.

2

Eräänä talve­na olen Suomen ulkosaa­ris­tos­sa ja näen hylkeen. Kyllä sitä kai voi kutsua näkemi­sek­si, että havait­see meres­sä jonkun harmaan pallon, muttei oikein erota mikä se on, mutta onnek­si mukana sattuu olemaan kamera ja kameras­sa zoom-linssi, jolla voi ottaa harmaas­ta pallos­ta kuvan, mutta sitten unohtaa koko asian, ja vasta kun katsoo seuraa­va­na päivä­nä katsoo tieto­ko­neel­la muisti­kor­tin kuvia, voi harmaan pallon tunnis­taa hylkeen hymyi­le­väk­si pääksi. 

Jos ette tienneet, niin hylkeet­hän ovat merenih­mi­siä. Ne voivat halutes­saan ottaa ihmisen muodon riisu­mal­la nahkan­sa. Nahkaa ei parane hukata, koska silloin jää ikiajoik­si ihmisen kehoon eikä voi enää palata mereen. Tämän vuoksi minul­la on täysi syy huoles­tua, kun löydän Örön saaren länsi­ran­nal­ta hylätyl­tä vaikut­ta­van hylkeen­na­han puolik­si hiekkaan hautau­tu­nee­na. On joulu­kuun alku ja kulunut viikko zoom-linssin avusta­mas­ta hylje­ha­vain­nos­ta­ni. Nahan päälle on satanut ensilun­ta kuin kevyel­lä kädel­lä sirotel­tua tomusokeria.

Nahka on selväs­ti ollut paikal­laan jo viikko­kausia. Se ei siis ole näkemä­ni hymyi­le­vä hylje. Nahka on siner­tä­vän harmaa ja melko lailla meren­nei­don kokoi­nen. Pyrstö on repalei­nen ja kietou­tu­nut kuivu­nee­seen rakko­le­vään, jota rantaan on huuhtou­tu­nut metri­tol­kul­la. Vaikut­taa siltä, että nahka on hylät­ty tai unohtu­nut hylkeel­tä ihmis­muo­don ottami­sen yhteydessä.

Turis­ti­se­son­ki on päätty­nyt jo kuukausia aiemmin ja saarel­la on vain muuta­ma muu ihminen. Joku heistä on toden­nä­köi­ses­ti nahan omista­ja. En tiedä, mistä ihmisa­sui­sen hylkeen tunnis­taa. Skotlan­ti­lai­sis­ta kansan­ta­ruis­ta muistan, että he saatta­vat käyttäy­tyä jokseen­kin oudos­ti: ehkä he jäävät yhtäk­kiä tuijot­ta­maan merel­le kaihoi­sin silmin tai ahmivat ylettö­mät määrät raakaa turskaa.

Tulevi­na päivi­nä katse­len vastaan­tu­li­joi­ta uusin silmin. Päälli­sin puolin kenen­kään saarel­la liikku­jan käytös ei ole huomio­ta herät­tä­vän merel­lis­tä. Etelä­ran­nal­la päivit­täin ulkoi­le­va paris­kun­ta vaikut­taa aivan normaa­lil­ta, mitä nyt ovat tehneet vähän oudon päätök­sen asua läpi talven syrjäi­ses­sä ulkosaa­ris­tos­sa. Ravin­to­lay­rit­tä­jä on inhimil­li­sen toime­lias ja varaa meille mielel­lään sauna­vuo­ron torstaik­si. Luonto­po­lul­la vastaan tulee nuori paris­kun­ta, selväs­ti aitoja kaupun­ki­lai­sia, jotka eivät tunne syrjä­seu­tu­jen retkei­lye­ti­ket­tiä (kaikkia vastaan­tu­li­joi­ta kuuluu tervehtiä).

Yritän keksiä mahdol­li­sia syitä, miksi hylje haluai­si ottaa ihmisen muodon. Jos itse olisin hylje, olisi varmas­ti mukavaa kömpiä talvek­si kylmäs­tä meres­tä ihmis­ten lämmi­tet­tyi­hin asumuk­siin. Olisin lopen kylläs­ty­nyt kalan makuun. Jopa peruna­laa­tik­ko maittai­si ihan vaihte­lun vuoksi. Jaloil­la kävely vetris­täi­si koleas­sa vedes­sä kylmet­ty­nei­tä niveliäni.

Hylkeil­lä lienee omat salamyh­käi­set syynsä elää molem­mis­sa maail­mois­sa, sujah­taa puolel­ta toisel­le kuin satumaa­il­man vakoo­jat. Siltä kannal­ta ranta­hie­kal­la lojuva hylkeen­nah­ka on juuri siinä, minne se kuuluu. Hiekka­han on maan ja meren yhtei­nen ystävä, sidos kahden maail­man välil­lä. Kun katson rannal­ta suoraan merel­le, länti­sel­le ulapal­le, hiekka­ran­ta tuntuu selväl­tä rajal­ta, vaisul­ta muuril­ta, joka pitää maan ja meren maail­mat tiukas­ti erillään. Mutta kun käännän katsee­ni pohjoi­seen rannan suuntai­sek­si, tulee esiin pehmeäm­pi maise­ma. Siinä hiekka­ran­ta kiemur­te­lee sovit­te­le­va­na siirty­mä­ti­la­na veden ja maan välis­sä. Se kutsuu astumaan pois tutus­ta ja turval­li­ses­ta, kokei­le­maan muuksi tulemis­ta ja muuna olemis­ta: ”Jätä nahka­si tähän”. 

Viikon päästä hylkeen­nah­ka on edelleen paikoil­laan. Uutta lunta on satanut. Nahan ympäril­lä erottu­vat vain yhdet jalan­jäl­jet, ja niissä on sama sahalai­ta­ku­vio kuin minun talvikengissäni. 

3

Kesäkuus­sa kävelen levot­to­ma­na Hieta­nie­men rantaa pitkin etsimäs­sä jotain, mistä voisin kirjoit­taa. Keski­päi­vän aurin­ko on harmil­li­sen poltta­va. Ranta on puolil­laan lomai­li­joi­ta, mutta en suostu tunnus­ta­maan itsel­le­ni oleva­ni kateel­li­nen heidän kiireet­tö­myy­del­leen. Tarvit­sen kolman­nen hiekkaan liitty­vän tarinan, jotta teksti­ni ajatus kirkas­tuu. Toivon mukaan hiekas­ta pilkot­taa pian jotain yllät­tä­vää, joka ravis­te­lee jähmeät ajatuk­se­ni hereil­le. Rannal­ta löytyy kuiten­kin vain kaiken­lais­ta tavan­omais­ta; levää, höyhe­niä, pienen­pie­niä valkoi­sia simpu­kan­kuo­ria, pätkä sitä turkoo­sin­si­nis­tä nailon­köyt­tä, mitä kaikis­sa veneis­sä käyte­tään, pullon­kork­ke­ja, vesira­jaan kaivet­tu kuoppa, jonka pohjal­la on pieni kirkkaan­vih­reä muovilapio. 

Ensisi­jais­ta olisi löytää hiekas­ta jokin muoto­aan muutta­nut esine, sillä tekstis­sä­ni hiekka esiin­tyy jonkin­lai­se­na kehyk­se­nä muodon­muu­tos­ten ajatte­lul­le. Vaihtoeh­toi­ses­ti hiekka voisi tarjoil­la minul­le jonkin ei-muuttu­neen asian, esimer­kik­si miljoo­nia vuosia vanhan trilo­biit­ti­fos­sii­lin, joka on säilyt­tä­nyt muoton­sa kaiken muun muuttues­sa sen ympärillä. 

Palaan heltees­tä uupunee­na ja turhau­tu­nee­na työhuo­neel­le. Suoraan sanot­tu­na kirjoit­ta­mi­nen ei juuri nyt huvita, ja työhuo­neel­la lojuvat keske­ne­räi­set teosai­hiot ja luonnok­set vain muistut­ta­vat kaikes­ta siitä, mitä en tänäkään kevää­nä saanut valmiik­si. Olen loman tarpees­sa. Mutta olen päättä­nyt kirjoit­taa. Kirjoi­tan hakuko­nee­seen trilo­biit­ti. Wikipe­dia kertoo, että trilo­bii­tit olivat meres­sä asuvia nivel­jal­kai­sia ja ”aikan­sa menes­ty­neim­piä eläimiä”. Se aika oli joskus 500 miljoo­naa vuotta sitten. Niin ne ajat muuttuvat.

Löydän suoma­lai­sen netti­kau­pan, jossa 91 grammaa paina­va trilo­biit­ti­fos­sii­li olisi myynnis­sä 15 eurol­la. ”Ei kuvan­mu­kai­nen yksilö, mutta vastaa­van kaltai­nen komis­tus”, kerro­taan. Voisin tilata fossii­lin, piilot­taa sen hiekka­ran­nal­le, mistä, kappas vain, löytäi­sin sen, ja kirjot­taa tästä ihmeel­li­ses­tä sattu­mas­ta. Kuvai­li­sin runol­li­ses­ti, miten fossii­lin symmet­ri­set kiemu­rat pilkis­täi­si­vät kullan­kel­tai­sen hiekan alta. Esittäi­sin teorioi­ta, miten miljoo­nia vuosia vanha eläin on pääty­nyt keskel­le Helsin­kiä. Pohti­sin maail­man­kaik­keu­den ikää ja muutos­ta kaiken perim­mäi­se­nä voima­na. Käyttäi­sin hiekkaa taidok­kaas­ti kaikkea ympäröi­vän ajanku­lun symbo­li­na. Ohimen­nen voisin maini­ta tiima­la­sin, mutten miten­kään latteas­ti vaan mieli­ku­vi­tuk­sel­li­se­na sivuhuomautuksena.

Pienen tutkis­ke­lun jälkeen selvi­ää, ettei trilo­biit­te­ja ole löydet­ty muual­ta Suomes­ta kuin Ahvenan­maal­ta. Tuskin kukaan uskoi­si, että sellai­nen ilmes­tyi­si keskel­lä kesää Helsin­gin suosi­tuim­mal­le uimarannalle. 

Laura Kontti­nen on kuvatai­tei­li­ja ja Uumenen toimit­ta­ja ja kirjoittaja.

• Luetta­vaa & nähtävää:
• Google Street View / Karol Polito: Mussel­burgh Lagoons
• John Muir Way.org
• Lauri Levan­to: Matkao­pas lasin sulatukseen
• Duncan William­son: Land of the Seal People
• Google Street View / Esko Toivo­nen: Hieta­ran­ta
• Galle­ria Kivitas­ku: Trilo­biit­ti­fos­sii­li 15 euroa