Tahma

Olen kipeä­nä. Nenäkan­nus­ta valuu läpinä­ky­vää limaa lavuaa­rin poslii­nil­le. Päivien ensim­mäi­set kaksi­kym­men­tä sekun­tia ovat täynnä toiveik­kuut­ta, ennen kuin kehoni paino asettuu minuun, kaikkial­la sätei­le­vä kipu. Odotan muutos­ta tapah­tu­vak­si joka kerta, kun yö leikkau­tuu päiväk­si: uusi alku ja mahdol­li­suus muutok­sel­le. Lohdu­tan itseä­ni sillä, että joku päivä tämäkin olo on poissa, muuttu­nut muuksi. Mieles­sä­ni käy ajatus, että mitä jos muutos­ta ei tulekaan. Jos olenkin kerta kaikki­aan väsynyt, ja nyt se kaikki on paljas­tu­nut minus­sa, paluu­ta ei ole.

Odotan, että uusi teos syntyy. Että jokin alkai­si liikku­maan sisäl­lä­ni, valtaa­maan minus­ta tilaa. Pääsi­sin virran valtaan, jota en voi estel­lä. Mutta en ole vielä siellä, vaan epätie­toi­suu­des­sa ennen uutta. Miele­ni on täynnä epäilyk­siä. Kehoni jäykkä levot­to­muu­des­ta. Pelkään pahoin, että minul­la ei ole enää mitään sanot­ta­vaa. Tämä oli tässä, ei ole enää tarvet­ta ilmais­ta mitään. Aiemmat luovuu­den puuskat ovat vain sattu­neet osumaan kohdal­le­ni, kerta­luon­toi­sia oikkuja.

Niiden hetkien jälkeen, kun on saanut jotakin aikai­sek­si, tunnen itses­sä­ni samaan aikaan täytty­mys­tä ja tyhjyyt­tä. Jokin on irrot­tau­tu­nut minus­ta, olen saanut sen ravis­tel­tua itses­tä­ni ulos. Hetki happea niistä­mi­sen jälkeen. Siinä kohdas­sa piilee kokoi­se­ni kolo, mahdol­li­suus siirtyä pyöräs­tä pois, tekemään mitä tahan­sa muuta. Kuvit­te­len täydel­li­sen tasai­sen arjen, jossa rutii­nit kiinnit­ty­vät minuun ja koko olemuk­se­ni on suora­kai­tei­sem­pi. Toistai­sek­si en ole mennyt sille puolen, vain kurkis­ta­nut suuau­kol­ta. Sen sijaan jään odottamaan.

Ja tosiaan: nyt odotan. Mitä tässä hetkes­sä oikein tapah­tuu? Jotain epämää­räis­tä, hahmo­ton­ta liiket­tä minus­sa. Pyörit­te­len silmä­la­si­ko­te­loa­ni pöydäl­lä, eksyn puheli­mel­le. Kuulen ilmas­toin­nin hurise­van. Hiljai­suus tunkeu­tuu korva­käy­tä­vii­ni ja ajatte­len ryhti­ni suoris­ta­mis­ta. Odotan, että teksti ilmes­tyi­si. Haluan kirjoit­taa tästä hetkes­tä ennen mitään. Kohdas­ta, jossa on loput­to­mas­ti mahdol­li­suuk­sia alkaa jotain.

Päivät venyvät. Tieto­ko­nee­ni täyttyy keske­ne­räi­sis­tä dokumen­teis­ta, jotka muodos­ta­vat kaoot­ti­sen hahmot­te­lun maise­man. Siellä täällä lainauk­sia ja epämää­räi­siä lausee­nal­ku­ja, jotka eivät loput­to­mas­ta editoin­nis­ta huoli­mat­ta taivu kaunii­seen muotoon. En erota niistä tärkei­tä ja turhan­päi­väi­siä. On vain yhtä massaa.

-merisu­mu
-liikah­ta­mi­nen
-odotta­mi­nen
-epätie­toi­suus
-napsah­dus, toinen tila

ja

As it turns out, it wasn’t: the world is apparent­ly full of lesbian gulls. But this kind of “repro-centric” environ­men­tal position remains dominant; it has even been used to argue that the increa­sing promi­nence of trans­gen­de­red indivi­duals (human and other) is clear evidence of environ­men­tal conta­mi­na­tion¹.

sekä

Kate McIntosh In Many Hands: se ilon ja kokemi­sen hetki!!
Katie Pater­son To Burn, Forest, Fire: rituaa­lit, tuoksut, yhteen kerääntyminen

toisaal­la

Tämän talon ovet narise­vat niin, että olen varma raken­teis­sa asuvan oravia. Narina on kirkas­ta ja eläimel­lis­tä vikinää, sitä kuuluu sekä omasta asunnos­ta­ni että vierei­sis­tä, äänet kulke­vat horme­ja pitkin korvii­ni. Ja niin kuulen pörröis­ten eläin­ten vastai­le­van toisil­leen, elävän omaa elämään­sä talon uumenissa.

myös

Kuvatai­tei­li­jal­la on valin­ta: oletko tulove­ron vai elinkei­no­ve­ro­lain piirissä?

ja

Muista Maggie Nelso­nin sanat: Kirjoi­tuk­se­ni vilisee epävar­muuk­sia, editoin itsee­ni rohkeutta

Nuhani pitkit­tyy. Kirkkau­den on korvan­nut loppu­ma­ton tahma, se irtoaa aivois­ta­ni saakka. Miten yksi pieni pää voi tuottaa tällai­sen kasan räkää. Olen limako­ne ja saan aikai­sek­si ainoas­taan käytet­ty­jen nenälii­no­jen kasaa. Kasvaes­saan se alkaa näyttää veistok­sel­li­sel­ta. Tunnen oleva­ni loput­to­mas­sa väliti­las­sa. Odotan viikko­ja kokonai­sia ajatuk­sia, kerään yöpöy­däl­le­ni kasaa kirjois­ta, jotka voisi­vat inspi­roi­da minua, liikaut­taa toimin­nan suuntaan. Mutta kaikki vaikut­taa säily­vän hahmot­to­ma­na. Minus­ta irtoa­va lima kietou­tuu yhteen epämää­räis­ten ajatus­ten kanssa. Kuinka kauan on mahdol­lis­ta odottaa, sietää tätä epätietoisuutta?

Välileh­dil­lä­ni auki:

Miksi joka päivä ei tapah­du mitään?
Tiedos­ta­ma­ton, trauma & luovuus
Muuka­lai­se­na maail­mas­sa
Kuinka ajatel­laan ei-mitään?

Näen unen, jossa vedän suusta­ni mustia pitkiä hiuksia. Ne tuntu­vat karhea­na vanana kurkkua­ni vasten. Hiukset ovat solmit­tu­ja toisiin­sa niin, että niiden muodos­ta­ma pötkö on metrien mittai­nen. Vedän sitä kaksin käsin suusta­ni. Tiedän, että hiuksia on vedet­tä­vä niin kauan, kun niitä vain on tullak­seen. Olo on saman­lai­nen, kun tikku jää sormeen: pieni mutta häirit­se­vä tunne, johon kaikki huomio keskit­tyy. Koen unessa häpeää. Piilou­dun muilta, menen suojaan raken­nuk­sen kulman taakse jatka­maan välttä­mä­tön­tä operaa­tio­ta. Kun olen saanut hiukset vedet­tyä suusta­ni, tuon lähei­se­ni kasan äärel­le, ja osoitan: katso­kaa, tuo lähti minusta.

Uni toistuu myöhem­min. Sen mahdol­li­set merki­tyk­set koros­tu­vat toiston kautta. Minut vallan­nut tunne kulkee mukana­ni päivis­sä, joissa monikaan asia ei tunnu yhtä eläväl­tä. Tunnis­tan unessa jotain samaa kuin taiteen tekemi­ses­sä. Kutinan, jota ei voi jättää raapi­mat­ta: jonkin, joka on vain yksin­ker­tai­ses­ti saata­va ulos minusta.

Taiteel­li­nen proses­si on kehol­li­nen ja epämää­räi­nen, sanat seuraa­vat sitä jälki­kä­teen. Vasta kun asiat ovat osoitet­ta­via, minus­ta irral­li­sia, niistä tulee kommu­ni­kaa­tio­ta, jotain jaetta­vaa. Proses­sin mähmäi­syyt­tä ei mielel­lään esitte­le muille. Se on käten­sä upotta­mis­ta tunnis­ta­mat­to­maan ainee­seen, selkeä­reu­nais­ten asioi­den etsimis­tä tahman seasta. Sotkua syntyy väistä­mät­tä. Tässä nyt kuiten­kin olen tämän keske­ne­räi­syy­den kanssa. Hauraas­ta paikas­ta sanon teille: tadaa. Huomaan vältte­le­le­vä­ni kirjoit­ta­mis­ta. Se jokin ei ilmisel­väs­ti­kään ole vielä irron­nut minusta.

Miten puhua siitä, kun tarkkaa suuntaa ei vielä ole? Vain vapaut­ta, joka ahdis­taa. Miten saattaa sanoik­si se epämää­räi­nen veteleh­ti­mi­nen, jota taiteen tekemi­nen toisi­naan vaatii? Miten sanoa: jotta jokin taiteen tekemi­ses­sä kirkas­tuu, tulee teoksek­si, tarvit­see tekemi­nen ympäril­leen epämää­räi­sen massan, josta olennai­sen on mahdol­lis­ta erottua.

Samal­la tapaa koen asutta­va­ni luovuut­ta, taiteen tekemis­tä. Se on minul­la lainas­sa. Samaan aikaan

sinap­pi
keksi­pa­ket­ti
kaura­lei­pä
suklaa­le­vy per ihminen
paulii­nal­le pussi­ruo­kaa saaril­le
punkki­pih­dit, korvatulpat

Mietin materia­li­suuk­sia. Örön jäätä

Huomaan etsivä­ni pehmeyttä

Tulee hetki, kun suljen tieto­ko­neel­ta­ni keske­ne­räi­siä lauseen­pät­kiä ja listo­ja. Luuli­si, että olisin tässä vaihees­sa jo tottu­nut, mutta yllätyn joka kerta, kun selkeys saapuu minuun. Jokin voima, otus, loinen, valtaa minut sisäl­tä päin ja alkaa keikut­ta­maan sisäl­myk­siä­ni tiettyyn suuntaan. Proses­sin ottama tarkka­ra­jai­sem­pi muoto tuntuu samaan aikaan hätkäh­dyt­tä­väl­tä ja itses­tään selväl­tä. Se on ollut kaiken aikaa läsnä, mutta nyt vain esiin raapu­tet­tu­na. Totta­kai! Miten en ollut nähnyt tätä aikai­sem­min, ainoaa mahdol­lis­ta suuntaa. Helpo­tus tuntuu huokauk­se­na koko kehos­sa. Enää ei tarvit­se arpoa, voi vain antau­tua liikkeel­le minussa.

Paulii­na Heinä­nen on kuvatai­tei­li­ja ja Uumenen toimit­ta­ja ja kirjoittaja.

• ¹ Morti­mer-Sandi­lands, Catrio­na ja Erick­son, Bruce, 2010, 12. “A Genea­lo­gy of Queer Ecolo­gies”. Teokses­sa Queer Ecolo­gies, Sex, Nature, Politics. Desire India­na: India­na Univer­si­ty Press.