
Dinosaur Act
Palaan yhtäkkiä vuoteen 2005, ilma on lämmin ja kuiva. Istun bussissa ja kuuntelen tätä samaa biisiä kannettavalta CD-soittimeltani; sama pieni sininen soitin oli mukana edellisellä reissullani, silloin matkustin Chicagoon enkä ollut tavannut Blairia vielä. Silloin kaipaus oli ollut erilaista, täynnä odotusta ja halua. Nyt, tässä kuumassa intialaisessa bussissa, kaipaus tuntuu Dinosaur Actin jokaisesta soinnusta ja stemmasta kohoavalta, kurkkuuni takertuvalta pölyltä.
Ennen lähtöäni, juhlimme ehkä syntymäpäivääni. Blair oli lakannut kyntensä ja veljeni kynnet uudella kynsilakallani ja sytyttänyt kakun kynttilät liian aikaisin. Kun suutuin, itkimme. Jos kaipaus on kestänyt liian kauan, tuntuuko se enää miltään? Jos kaipaus on yhtä kuin rakkaus, voiko rakkautta olla ilman kaipausta?
Bussissa istuessani kirjoitan vihkooni, kuvailen pölyä, ihmisiä, jotka haluavat koskea ihoani ja hiuksiani, kuvailen tuoksua, hikeä ja suitsukkeita. Ja tätä kaipausta, jossa ei enää ole voimaa.
Heterotopia
Aalto-yliopiston Visual Cultures, Curating and Contemporary Art ‑koulutusohjelman lopputyössäni Recollections: Heterotopias of Nostalgia tutkin nostalgiaa Michel Foucault’n ‘heterotopia’-käsitettä hyödyntäen.1 Kuten Foucault esittää, utopia on täydellinen paikka, joka on määritelmällisesti epätodellinen – saavuttamaton paratiisi. Heterotopia sen sijaan on ristiriitainen epäpaikka, joka on yhtä aikaa olemassa ja olematon. Se on monesti maantieteellisesti paikannettavissa, mutta sisältää viittauksen kohteeseen, joka ei ole paikassa suoraan läsnä. Foucault mainitsee esimerkkeinä muun muassa museot, laivat, saaret, hautausmaat ja kasvitieteelliset puutarhat.2
Foucault koki utopian epätyydyttävänä käsitteenä, koska täydellisyyttä ei voi saavuttaa; eli utopiaa ei voi olla olemassa. Heteropiassa sen sijaan hän näki samanaikaisesti viittauksen useaan olemassa olevaan, epätäydelliseen paikkaan sekä täydellisyyden mahdollisuuden. Heterotopiassa keskeistä on aina ristiriita kahden paikan välillä.

Nostalgia
Kun muutama vuosi sitten huomasin kiinnostuvani nostalgiasta identiteettiä vahvistavana ja yhteisöllisyyttä lisäävänä tunteena, uppouduin omaan menneisyyteeni, luin uudestaan lapsuuden tärkeät kirjani, kuuntelin teini-iän rakkaimmat levyni. Huomasin, että muistoissani menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat; kaipauksen kohde saa uusia merkityksiä nykyisyyden kautta. Nostalgiassa ja kaipauksessa kyse on selvästä ristiriidasta; muistot sekoittuvat tulkintoihin, eikä totuutta ole. Innostuin tästä ristiriidasta siinä määrin, että päätin tutkia nostalgian monia ristiriitoja tarkemmin ja rinnastaa nostalgian Foucault’n määrittelemään heterotopiaan. Jos heterotopian määrittää ristiriita ja nostalgia on ristiriitoja täynnä, niin eikö nostalgia ole heterotopia, epätodellinen epäpaikka, johon voi kaivata, mutta jota ei voi saavuttaa? Nostalgisen kaipuun kaunisteltu kohde on määritelmällisesti etäinen ja tietyssä mielessä aina epätodellinen.
Nostalgian ristiriitaisuus ilmenee monella eri tavalla. Sama paikka voi esimerkiksi viitata useaan eri narratiiviin, useaan eri identiteettini puoleen ja elämäni kertomukseen. Kun itse kaipaan lapsuuteni Kykladeille Kreikan saaristoon, kaipaan sekä lapsuuttani ja perhettäni että myöhempiä ystäviäni, joiden kanssa seikkailtiin teini-ikäisinä samoilla saarilla ja nautittiin viinistä ja vapaudesta, ja samanaikaisesti, kaipauksen keskellä kamppaillessani, nykyinen minä haluaa jakaa kaikki nämä kokemukset puolisoni ja lasteni kanssa. Kun ajattelen Kykladeja, ajattelen samanaikaisesti kaikkia näitä aikajanoja, ja näiden viittausten yhteensulautuminen on mahdollista ja täysin luontevaa. Sama paikka rakentaa minuuttani usean eri tarinan kautta.
Samoille saarille palaaminen vahvistaa niiden merkitystä muistoissani; toisto vahvistaa sidettä. On ollut kesiä, jolloin en saarille pääsyt; silloin jouduin kohtaamaan menetyksen, ja kaipaus yhdistyi epätoivoon. Tämä sisäinen taistelu on toinen esimerkki nostalgiaan liittyvästä ristiriidasta.
Muistoja kuvaava unenomaisuus ja runollisuus myös puoltavat nostalgian paikkaa heterotopiana. Muistot ovat usein hämäriä ja epävarmoja, emmekä aina voi luottaa muistoihimme palatessamme mielessämme tärkeisiin paikkoihin tai hetkiin. Tietyt muistojemme paikat eivät välttämättä ole tietyllä tapaa edes olemassa, vaikka toki viittaus olemassa olevaan paikkaan onkin olemassa. Muistan itse hyvin selvästi, miltä Lappeenrannan Skinnarilan asuntomme näytti katonrajasta katsottuna, sillä osasin viisivuotiaana lentää; muistan sen varmasti.
Tietyllä tapaa menneisyyden tapahtumat ja paikat ovat aina tulkintoja, jotka teemme nykyisyyden lähtökohdista. Muisti ja aika ovat riippuvaisia toisistaan, sillä ajan kuluessa muistot muuttuvat, elävät ja hämärtyvät. Objektiivisuudella ei ole merkitystä, kun puhumme muistoista tai nostalgiasta; menneisyyden tapahtumat ovat aivan yhtä totta kuin muistomme niistä. On myös täysin mahdollista, että minun muistoni eroavat täysin toisen henkilön muistoista, vaikka olisimme kokeneet saman tapahtuman. Kumman muisto on enemmän totta? Tämä on selvä nostalginen ristiriita: henkilöiden muistot tai henkilön ja yhteisön muistot voivat erota toisistaan. Kun kerron tarinan menneestä parisuhteestani, jonka pilasi silloisen puolisoni epäluotettava käytös ja holtittomuus, niin tämä versio tarinasta on toki totta; mutta yhtä totta on hänen versionsa suhteen päättymisen syistä, minun epävarmuuteni kenties.
Mutta kenties merkittävin ristiriita liittyen kaipaukseen on tämä: paikkaan voi kaivata, kunnes siellä on. Kun paikka on saavutettu, sinne ei enää voi kaivata. Siksipä nostalgian paikkaa ei ole olemassa; sinne ei voi mennä, sillä vaikka sinne menisi, paikka ei enää ole sama. Muistojen kaipauksen kohde on olemassa ainoastaan muistoissa, ja nostalgia ainoastaan mielikuvissa. Nostalgian kohde on ja ei ole olemassa, eli se on heterotopia.

The Nostalgia EP
Kaikkia näitä ristiriitoja hyödynsin taidegrafiikkanovellisarjakuvassani The Nostalgia EP. Monotypialla toteutetussa, 50-sivuisessa sarjakuva-albumissa nostalgia ja sen ristiriidat ovat keskeinen osa tarinankerrontaa ja johdattelevat lukijaa.
Albumin kuusi nostalgisoitua, tietoisen subjektiivista ja sentimentaalista tarinaa tapahtuvat viidessä eri maantieteellisessä lokaatiossa: Ateenassa (albumin ensimmäinen ja viimeinen tarina), Glasgow’ssa, Helsingissä, Japanin maaseudulla (jota päähenkilö katsoo junan ikkunasta matkalla Osakasta Kyotoon) sekä Serifoksella, Kreikan saaristossa. Ensimmäinen, Ateenaan sijoittuva tarina kertoo kahdesta nuoresta tytöstä, nimettömästä päähenkilöstä sekä tämän Roxani-nimisestä ystävästä, jotka juoksevat pitkin Ateenan kiemurtelevia katuja yrittäessään löytää Decadence-klubille. Albumin viimeinen tarinaa kuvaa päähenkilön viimeistä muistikuvaa samaisesta, sittemmin suljetusta klubista, vuosia myöhemmin. Näiden kahden tarinan väliin mahtuu jatkokertomus epäonnistuneesta parisuhteesta: Helsingissä asuvan päähenkilön kaipaus Skotlantiin, rakkaan luo, Skotlannissa unelman muuttuminen arjeksi, ikävine muistoineen ja pettymyksineen, Japanissa luovuttaminen ja suhteen epäonnistumisen myöntämisen vaikeus, ja viimein Serifoksella ero ja sen tuomat ristiriitaiset tuntemukset.
Tarinat on omaelämäkerralliseksi tarkoitettu. Olen kuitenkin aivan varma, että niin Roxani kuin skotlantilainen entinen rakkaani muistavat tapahtumista erilaiset versiot. Muistini tekee välillä tepposet, ja sarjakuvassa korostan tätä muistojen ominaisuutta. Kuvaan esimerkiksi piirroksessa vessan lattialla itkevän päähenkilön samalla, kun teksti kertoo: It was the best of times.3 Teksti ja kuva kertovat kahta eri versiota tarinasta, ja näin heterotooppisia ja nostalgisia ristiriitoja on helppo muodostaa. Albumin piirrokset kertovat, miltä päähenkilöstä eli minusta tuntui tapahtumien aikana, kun taas teksti kertoo, mitä haluan muistaa.
Paitsi kuvan ja tekstin välinen ristiriita myös tarinoiden järjestys ohjaa tulkintaa. Ihmisillä on taipumus tarinallistaa episodisia muistoja ja rakentaa kokonaisuuksia. The Nostalgia EP:ssä olen esittänyt tapahtumat eri järjestyksessä kuin miten ne todellisuudessa tapahtuivat. Näin lukija muodostaa narratiivin, jossa päähenkilö riemuitsee vapaudesta epäonnisen parisuhteen jälkeen.
Kaikki albumin viisi tapahtumapaikkaa ovat olleet minulle elämäni aikana erittäin tärkeitä. Kaikkiin näihin paikkoihin liittyy paljon muistoja, niin hyviä kuin ikäviäkin, joten paikkojen tunnelma kiteytyy haikeankauniisiin hetkiin, joissa korostuu ystävyys, rakkaus ja yhteenkuuluvuus. Albumissa keskeistä ei ole suru tai pettymys, vaan nimenomaan kaipaus; kuinka ilon (tai surunkin) keskellä haikailen toisaalle ja kaipaan jotain, mitä minulla ei juuri silloin ole. Muistoni värittyvät hyvin voimakkaasti kaipauksen kautta nykyhetkestä päin katsottuna. Kaipaan menneisyyttäni, tai tiettyjä asioita menneisyydestäni, joten tarinoissa korostuu itse nostalgia. Ehkä eniten Glasgow’hun sijoittuvassa tarinassa tunnelmaa muuttaa tieto siitä, että parisuhteelle kävi lopulta huonosti. Todellisuudessa Glasgow’n vuosiini mahtuu hyvin paljon myös onnea ja naurua. Mutta taaksepäin katsoessa on hyvin vaikea irrottaa hyvät hetket suhteen päättymisen aiheuttamasta kivusta ja se tuska näkyy iloisissakin muistoissa.
Japaniin sijoittuvassa tarinassa olen yrittänyt tiivistää mahdollisimman paljon tunnetta lyhyeen hetkeen. Ristiriita kumpuaa siitä, että mitäänsanomattoman lyhyessä hetkessä ja vain muutamassa kuvassa ilmaisen isoja tunteita; hetki on käännekohta elämässäni, ja se välittyy. Tarinan päähenkilö välttelee rakkaansa hellyydenosoituksia katsomalla ulos junan ikkunasta, vastaamatta. Tässä hyvin vähäeleisessä sarjakuvassa on muutamaan kuvaan kiteytetty liuta tunteita parisuhteen loppumisen aiheuttamasta pettymyksestä, syyllisyyteen siitä, etten uskaltanut ottaa asiaa puheeksi, rakkaus toista kohtaan, joka oli yhä voimakas, vaikka olikin muuttunut lähes tunnistamattomaksi, sekä harmi siitä, että Japanin-matka oli muuttumassa ikäväksi. Haluan tietoisesti taiteessani pysähtyä pohtimaan yksittäisten hetkien suuria merkityksiä.
Serifoksen saarelle sijoittuva tarina kiteyttää sen, minkä jo tutkimuksessani havaitsin: sama paikka voi viitata useaan eri narratiiviin ja symbolisoida monia identiteetin aspekteja. Suhteeni Serifokseen on muuttunut ja kehittynyt vuosien varrella; saari muistuttaa vanhempieni ja sisarusteni kanssa vietetyistä kesälomista, ja ne muistot tuovat turvaa, samalla, kun muistot nuoruuden reissuista kavereiden kanssa herättävät tunteita odotuksesta, rajattomista mahdollisuuksista ja itseni ja toisten hyväksymisestä. Nykyään, puolisona ja kahden lapsen äitinä suhteeni saaristoon on muuttunut jälleen vastuun lisääntymisen myötä. Huomaan kuitenkin, että kaikissa näissä eri muistojen kerrostumissa tärkeintä ovat olleet ne ihmiset, keiden kanssa kokemuksen jaoin; sisarukset, ystävät, rakkaat, perhe. Paikka itse on läheisten kanssa jaetun ajan symboli, itsessään lähes merkityksetön. Paikka on tärkeä, mutta samaan aikaan muiston fokus on ihmisissä ja tunteessa; paikka on, mutta samalla se voisi olla mikä tahansa paikka, se on siis heterotopia.
Taidegrafiikan jälki korostaa muistojen häilyvyyttä, ja myös sarjakuva on minulle henkilökohtaisella tasolla nostalginen media. The Nostalgia EP:ssä onnistuin tuomaan yhteen kaikki rakastamani asiat: muistot, ystäväni, 90-luvun klubit, tarinat, taidegrafiikan ja sarjakuvat. Pop-musiikkia sivuan albumin viimeisessä tarinassa ja seuraavassa teoksessani se saakin entistä suuremman roolin.

Unoriginal Score
Seuraavassa teoksessani aion käsitellä osittain samoja aiheita, mutta laajennan tutkimustani käsittelemään enemmän pop-nostalgiaa, nostalgian kerroksia ja nostalgian esittämistä analogisen median keinoin. Minua kiinnostaa tutkia kaipausta sellaista paikkaa tai aikaa kohtaan, jota en tunne henkilökohtaisesti vaan jonka olen kohdannut ainoastaan kulttuurituotteiden kautta.
Unoriginal Score ‑nimisen sarjakuva-albumin kehyksenä toimivat tällä kertaa pop-kappaleet. Kerron tarinoita, jotka liittyvät The Nostalgia EP:stä tuttuun tapaan emotionaalisesti voimakkaisiin menneisyyteni hetkiin. Muistoja aktivoimassa ja tunnelmaa luomassa ovat kuitenkin paikkojen sijaan kaksitoista valittua biisiä. Tutkin, miten musiikki ja kaipaus liittyvät toisiinsa, ja miten biisit rakentavat katkerankaunista narratiivia; muistot ovat joskus kauniita, joskus kipeitä, mutta identiteettini muodostumisen kannalta keskeisiä ja tavallaan aina täydellisiä. Muistojen täydellisyyden mahdottomuus piilee siinä, että vaikka voimme rakentaa tarinoista utopistisen kauniita, niin menneisyys on mennyttä ja kaipaus vain on jäljellä.
Tämän tekstin ensimmäisessä kolmessa kappaleessa kerroin tarinan siitä, kun istuin täydessä bussissa Intiassa ja ikävöin rakastani. Nostalgialla on tarinassa monta kerrosta; kaipaan Intiaan, jolloin kaipasin Ateenaan, jolloin kaipasin vielä kauemmas menneisyyteen, aikaan, jolloin en ollut Blairia vielä edes tavannut, ja vietimme monta tuntia päivässä kirjoitellen toisillemme viestejä. Muistoissani nämä eri ajat sulautuvat toisiinsa ja Dinosaur Act ‑kappaleen sanat korostavat tätä monitasoisuutta (fraasi ’dinosaur act’ viittaa tapahtumaan, joka on kestänyt niin kauan tai toistunut niin useasti, ettei sillä ole enää minkäänlaista vaikutusta). Kaipaus, musiikki, täydelliset muistot ja näiden monitasoiset kerrostumat; kuinka esittää näitä kaikkia yhtä aikaa, jopa samassa kuvassa? Miten kuvata visuaalisesti monisäikeistä tunnevyöryä? Tähän haluan jatkossa keskittyä.
Athanasía Aarniosuo on taiteilija, kuraattori ja taidejournalisti, joka käsittelee työssään nostalgian, identiteetin, muistojen, kaipauksen ja utopian teemoja henkilökohtaisten tarinoiden kautta. Aarniosuon töissä hänen muistoissansa sekoittuvat teini-iän tunne-elämä, musiikki, bändit, Ateenan ja Glasgow’n kadut ja klubit ja lapsuuden lauttamatkat Kykladeille. Hän luo romantisoivia, sentimentaalisia ja voimakkaan subjektiivisia ympäristöjä. Aarniosuo asuu ja työskentelee Vantaalla.
www.aarniosuo.com / instagram: @aarniosuo / instagram: @thenostalgiaep
- 1 Aarniosuo, Athanasía. Recollections: heterotopias of nostalgia. Espoo: Aalto-yliopisto; 2022.
- 2 Foucault, Michel. “Of Other Spaces.” Teoksessa Rethinking Architecture: A Reader in Cultural Theory, toimittanut Neil Leach, 330–336. NYC: Routledge, 1997.
- 3 Aarniosuo, Athanasía. The Nostalgia EP. Vantaa: Bucolic Press, 2022.