essee | utopia

Nostalgian heterotopiat

Kuvat: Athanasía Aarniosuo
20.09.2022
Kuva mustavalkoisesta sarjakuva-aukeamasta. Toisella sivulla lukee käsinkirjoitettuna Helsinki, toisella sivulla monotypia, jossa autoja, kerrostaloja ja mustaa väriä, joka peittää osittain näkymän.
Yksityis­koh­ta taide­gra­fiik­ka­sar­ja­ku­va­no­vel­li­ko­koel­mas­ta The Nostal­gia EP, monoty­pia, sivun koko 42 x 29,7 cm, 2022.

Dinosaur Act

Palaan yhtäk­kiä vuoteen 2005, ilma on lämmin ja kuiva. Istun bussis­sa ja kuunte­len tätä samaa biisiä kannet­ta­val­ta CD-soitti­mel­ta­ni; sama pieni sininen soitin oli mukana edelli­sel­lä reissul­la­ni, silloin matkus­tin Chica­goon enkä ollut tavan­nut Blairia vielä. Silloin kaipaus oli ollut erilais­ta, täynnä odotus­ta ja halua. Nyt, tässä kuumas­sa intia­lai­ses­sa bussis­sa, kaipaus tuntuu Dinosaur Actin jokai­ses­ta soinnus­ta ja stemmas­ta kohoa­val­ta, kurkkuu­ni taker­tu­val­ta pölyltä.

Ennen lähtöä­ni, juhlim­me ehkä synty­mä­päi­vää­ni. Blair oli lakan­nut kynten­sä ja velje­ni kynnet uudel­la kynsi­la­kal­la­ni ja sytyt­tä­nyt kakun kyntti­lät liian aikai­sin. Kun suutuin, itkim­me. Jos kaipaus on kestä­nyt liian kauan, tuntuu­ko se enää miltään? Jos kaipaus on yhtä kuin rakkaus, voiko rakkaut­ta olla ilman kaipausta?

Bussis­sa istues­sa­ni kirjoi­tan vihkoo­ni, kuvai­len pölyä, ihmisiä, jotka halua­vat koskea ihoani ja hiuksia­ni, kuvai­len tuoksua, hikeä ja suitsuk­kei­ta. Ja tätä kaipaus­ta, jossa ei enää ole voimaa.

Hetero­to­pia

Aalto-yliopis­ton Visual Cultu­res, Curating and Contem­po­ra­ry Art ‑koulu­tus­oh­jel­man loppu­työs­sä­ni Recol­lec­tions: Hetero­to­pias of Nostal­gia tutkin nostal­gi­aa Michel Foucault’n ‘heterotopia’-käsitettä hyödyn­täen.1 Kuten Foucault esittää, utopia on täydel­li­nen paikka, joka on määri­tel­mäl­li­ses­ti epäto­del­li­nen – saavut­ta­ma­ton paratii­si. Hetero­to­pia sen sijaan on risti­rii­tai­nen epäpaik­ka, joka on yhtä aikaa olemas­sa ja olema­ton. Se on mones­ti maantie­teel­li­ses­ti paikan­net­ta­vis­sa, mutta sisäl­tää viittauk­sen kohtee­seen, joka ei ole paikas­sa suoraan läsnä. Foucault mainit­see esimerk­kei­nä muun muassa museot, laivat, saaret, hautaus­maat ja kasvi­tie­teel­li­set puutar­hat.2

Foucault koki utopian epätyy­dyt­tä­vä­nä käsit­tee­nä, koska täydel­li­syyt­tä ei voi saavut­taa; eli utopi­aa ei voi olla olemas­sa. Hetero­pias­sa sen sijaan hän näki saman­ai­kai­ses­ti viittauk­sen useaan olemas­sa olevaan, epätäy­del­li­seen paikkaan sekä täydel­li­syy­den mahdol­li­suu­den. Hetero­to­pias­sa keskeis­tä on aina risti­rii­ta kahden paikan välillä.

Kuva mustavalkoisesta sarjakuva-aukeamasta, jossa hahmo katsoo junan ikkunasta. Aukeamalla lukee: "On a bullet train from Osaka to Kyoto, My lover whispered 'I love you' and I could bring myself to say it back, so I stared out the window."
Yksityis­koh­ta taide­gra­fiik­ka­sar­ja­ku­va­no­vel­li­ko­koel­mas­ta The Nostal­gia EP, monoty­pia, sivun koko 42 x 29,7 cm, 2022.

Nostal­gia

Kun muuta­ma vuosi sitten huoma­sin kiinnos­tu­va­ni nostal­gias­ta identi­teet­tiä vahvis­ta­va­na ja yhtei­söl­li­syyt­tä lisää­vä­nä tuntee­na, uppou­duin omaan mennei­syy­tee­ni, luin uudes­taan lapsuu­den tärkeät kirja­ni, kuunte­lin teini-iän rakkaim­mat levyni. Huoma­sin, että muistois­sa­ni mennei­syys ja nykyi­syys sekoit­tu­vat; kaipauk­sen kohde saa uusia merki­tyk­siä nykyi­syy­den kautta. Nostal­gias­sa ja kaipauk­ses­sa kyse on selväs­tä risti­rii­das­ta; muistot sekoit­tu­vat tulkin­toi­hin, eikä totuut­ta ole. Innos­tuin tästä risti­rii­das­ta siinä määrin, että päätin tutkia nostal­gian monia risti­rii­to­ja tarkem­min ja rinnas­taa nostal­gian Foucault’n määrit­te­le­mään hetero­to­pi­aan. Jos hetero­to­pian määrit­tää risti­rii­ta ja nostal­gia on risti­rii­to­ja täynnä, niin eikö nostal­gia ole hetero­to­pia, epäto­del­li­nen epäpaik­ka, johon voi kaiva­ta, mutta jota ei voi saavut­taa? Nostal­gi­sen kaipuun kaunis­tel­tu kohde on määri­tel­mäl­li­ses­ti etäinen ja tietys­sä mieles­sä aina epätodellinen.

Nostal­gian risti­rii­tai­suus ilmenee monel­la eri taval­la. Sama paikka voi esimer­kik­si viita­ta useaan eri narra­tii­viin, useaan eri identi­teet­ti­ni puoleen ja elämä­ni kerto­muk­seen. Kun itse kaipaan lapsuu­te­ni Kykla­deil­le Kreikan saaris­toon, kaipaan sekä lapsuut­ta­ni ja perhet­tä­ni että myöhem­piä ystäviä­ni, joiden kanssa seikkail­tiin teini-ikäisi­nä samoil­la saaril­la ja nautit­tiin viinis­tä ja vapau­des­ta, ja saman­ai­kai­ses­ti, kaipauk­sen keskel­lä kamppail­les­sa­ni, nykyi­nen minä haluaa jakaa kaikki nämä kokemuk­set puoli­so­ni ja laste­ni kanssa. Kun ajatte­len Kykla­de­ja, ajatte­len saman­ai­kai­ses­ti kaikkia näitä aikaja­no­ja, ja näiden viittaus­ten yhteen­su­lau­tu­mi­nen on mahdol­lis­ta ja täysin luonte­vaa. Sama paikka raken­taa minuut­ta­ni usean eri tarinan kautta.

Samoil­le saaril­le palaa­mi­nen vahvis­taa niiden merki­tys­tä muistois­sa­ni; toisto vahvis­taa sidet­tä. On ollut kesiä, jolloin en saaril­le pääsyt; silloin jouduin kohtaa­maan menetyk­sen, ja kaipaus yhdis­tyi epätoi­voon. Tämä sisäi­nen taiste­lu on toinen esimerk­ki nostal­gi­aan liitty­väs­tä ristiriidasta.

Muisto­ja kuvaa­va unenomai­suus ja runol­li­suus myös puolta­vat nostal­gian paikkaa hetero­to­pia­na. Muistot ovat usein hämäriä ja epävar­mo­ja, emmekä aina voi luottaa muistoi­him­me palates­sam­me mieles­säm­me tärkei­siin paikkoi­hin tai hetkiin. Tietyt muisto­jem­me paikat eivät välttä­mät­tä ole tietyl­lä tapaa edes olemas­sa, vaikka toki viittaus olemas­sa olevaan paikkaan onkin olemas­sa. Muistan itse hyvin selväs­ti, miltä Lappeen­ran­nan Skinna­ri­lan asuntom­me näytti katon­ra­jas­ta katsot­tu­na, sillä osasin viisi­vuo­ti­aa­na lentää; muistan sen varmasti.

Tietyl­lä tapaa mennei­syy­den tapah­tu­mat ja paikat ovat aina tulkin­to­ja, jotka teemme nykyi­syy­den lähtö­koh­dis­ta. Muisti ja aika ovat riippu­vai­sia toisis­taan, sillä ajan kulues­sa muistot muuttu­vat, elävät ja hämär­ty­vät. Objek­tii­vi­suu­del­la ei ole merki­tys­tä, kun puhum­me muistois­ta tai nostal­gias­ta; mennei­syy­den tapah­tu­mat ovat aivan yhtä totta kuin muistom­me niistä. On myös täysin mahdol­lis­ta, että minun muisto­ni eroavat täysin toisen henki­lön muistois­ta, vaikka olisim­me kokeneet saman tapah­tu­man. Kumman muisto on enemmän totta? Tämä on selvä nostal­gi­nen risti­rii­ta: henki­löi­den muistot tai henki­lön ja yhtei­sön muistot voivat erota toisis­taan. Kun kerron tarinan mennees­tä parisuh­tees­ta­ni, jonka pilasi silloi­sen puoli­so­ni epäluo­tet­ta­va käytös ja holtit­to­muus, niin tämä versio tarinas­ta on toki totta; mutta yhtä totta on hänen version­sa suhteen päätty­mi­sen syistä, minun epävar­muu­te­ni kenties.

Mutta kenties merkit­tä­vin risti­rii­ta liittyen kaipauk­seen on tämä: paikkaan voi kaiva­ta, kunnes siellä on. Kun paikka on saavu­tet­tu, sinne ei enää voi kaiva­ta. Siksi­pä nostal­gian paikkaa ei ole olemas­sa; sinne ei voi mennä, sillä vaikka sinne menisi, paikka ei enää ole sama. Muisto­jen kaipauk­sen kohde on olemas­sa ainoas­taan muistois­sa, ja nostal­gia ainoas­taan mieli­ku­vis­sa. Nostal­gian kohde on ja ei ole olemas­sa, eli se on heterotopia.

Kuva mustavalkoisesta sarjakuva-aukeamasta, jossa laakeita maisemia. Vasemmalla sivulla lukee käsinkirjoitettuna: "Yet when the wind tangles my hair, I feel compelled to brush it."
Yksityis­koh­ta taide­gra­fiik­ka­sar­ja­ku­va­no­vel­li­ko­koel­mas­ta The Nostal­gia EP, monoty­pia, sivun koko 42 x 29,7 cm, 2022.

The Nostal­gia EP

Kaikkia näitä risti­rii­to­ja hyödyn­sin taide­gra­fiik­ka­no­vel­li­sar­ja­ku­vas­sa­ni The Nostal­gia EP. Monoty­pial­la toteu­te­tus­sa, 50-sivui­ses­sa sarja­ku­va-albumis­sa nostal­gia ja sen risti­rii­dat ovat keskei­nen osa tarinan­ker­ron­taa ja johdat­te­le­vat lukijaa.

Albumin kuusi nostal­gi­soi­tua, tietoi­sen subjek­tii­vis­ta ja senti­men­taa­lis­ta tarinaa tapah­tu­vat viides­sä eri maantie­teel­li­ses­sä lokaa­tios­sa: Ateenas­sa (albumin ensim­mäi­nen ja viimei­nen tarina), Glasgow’ssa, Helsin­gis­sä, Japanin maaseu­dul­la (jota päähen­ki­lö katsoo junan ikkunas­ta matkal­la Osakas­ta Kyotoon) sekä Serifok­sel­la, Kreikan saaris­tos­sa. Ensim­mäi­nen, Ateenaan sijoit­tu­va tarina kertoo kahdes­ta nuores­ta tytös­tä, nimet­tö­mäs­tä päähen­ki­lös­tä sekä tämän Roxani-nimises­tä ystäväs­tä, jotka juokse­vat pitkin Ateenan kiemur­te­le­via katuja yrittäes­sään löytää Decadence-klubil­le. Albumin viimei­nen tarinaa kuvaa päähen­ki­lön viimeis­tä muisti­ku­vaa samai­ses­ta, sittem­min sulje­tus­ta klubis­ta, vuosia myöhem­min. Näiden kahden tarinan väliin mahtuu jatko­ker­to­mus epäon­nis­tu­nees­ta parisuh­tees­ta: Helsin­gis­sä asuvan päähen­ki­lön kaipaus Skotlan­tiin, rakkaan luo, Skotlan­nis­sa unelman muuttu­mi­nen arjek­si, ikävi­ne muistoi­neen ja petty­myk­si­neen, Japanis­sa luovut­ta­mi­nen ja suhteen epäon­nis­tu­mi­sen myöntä­mi­sen vaikeus, ja viimein Serifok­sel­la ero ja sen tuomat risti­rii­tai­set tuntemukset.

Tarinat on omaelä­mä­ker­ral­li­sek­si tarkoi­tet­tu. Olen kuiten­kin aivan varma, että niin Roxani kuin skotlan­ti­lai­nen entinen rakkaa­ni muista­vat tapah­tu­mis­ta erilai­set versiot. Muisti­ni tekee välil­lä teppo­set, ja sarja­ku­vas­sa koros­tan tätä muisto­jen ominai­suut­ta. Kuvaan esimer­kik­si piirrok­ses­sa vessan lattial­la itkevän päähen­ki­lön samal­la, kun teksti kertoo: It was the best of times.3 Teksti ja kuva kerto­vat kahta eri versio­ta tarinas­ta, ja näin hetero­toop­pi­sia ja nostal­gi­sia risti­rii­to­ja on helppo muodos­taa. Albumin piirrok­set kerto­vat, miltä päähen­ki­lös­tä eli minus­ta tuntui tapah­tu­mien aikana, kun taas teksti kertoo, mitä haluan muistaa.

Paitsi kuvan ja tekstin välinen risti­rii­ta myös tarinoi­den järjes­tys ohjaa tulkin­taa. Ihmisil­lä on taipu­mus tarinal­lis­taa episo­di­sia muisto­ja ja raken­taa kokonai­suuk­sia. The Nostal­gia EP:ssä olen esittä­nyt tapah­tu­mat eri järjes­tyk­ses­sä kuin miten ne todel­li­suu­des­sa tapah­tui­vat. Näin lukija muodos­taa narra­tii­vin, jossa päähen­ki­lö riemuit­see vapau­des­ta epäon­ni­sen parisuh­teen jälkeen.

Kaikki albumin viisi tapah­tu­ma­paik­kaa ovat olleet minul­le elämä­ni aikana erittäin tärkei­tä. Kaikkiin näihin paikkoi­hin liittyy paljon muisto­ja, niin hyviä kuin ikäviä­kin, joten paikko­jen tunnel­ma kitey­tyy haikean­kau­nii­siin hetkiin, joissa koros­tuu ystävyys, rakkaus ja yhteen­kuu­lu­vuus. Albumis­sa keskeis­tä ei ole suru tai petty­mys, vaan nimeno­maan kaipaus; kuinka ilon (tai surun­kin) keskel­lä haikai­len toisaal­le ja kaipaan jotain, mitä minul­la ei juuri silloin ole. Muisto­ni värit­ty­vät hyvin voimak­kaas­ti kaipauk­sen kautta nykyhet­kes­tä päin katsot­tu­na. Kaipaan mennei­syyt­tä­ni, tai tietty­jä asioi­ta mennei­syy­des­tä­ni, joten tarinois­sa koros­tuu itse nostal­gia. Ehkä eniten Glasgow’hun sijoit­tu­vas­sa tarinas­sa tunnel­maa muuttaa tieto siitä, että parisuh­teel­le kävi lopul­ta huonos­ti. Todel­li­suu­des­sa Glasgow’n vuosii­ni mahtuu hyvin paljon myös onnea ja naurua. Mutta taakse­päin katsoes­sa on hyvin vaikea irrot­taa hyvät hetket suhteen päätty­mi­sen aiheut­ta­mas­ta kivus­ta ja se tuska näkyy iloisis­sa­kin muistoissa.

Japaniin sijoit­tu­vas­sa tarinas­sa olen yrittä­nyt tiivis­tää mahdol­li­sim­man paljon tunnet­ta lyhyeen hetkeen. Risti­rii­ta kumpu­aa siitä, että mitään­sa­no­mat­to­man lyhyes­sä hetkes­sä ja vain muuta­mas­sa kuvas­sa ilmai­sen isoja tuntei­ta; hetki on käänne­koh­ta elämäs­sä­ni, ja se välit­tyy. Tarinan päähen­ki­lö vältte­lee rakkaan­sa hellyy­de­no­soi­tuk­sia katso­mal­la ulos junan ikkunas­ta, vastaa­mat­ta. Tässä hyvin vähäe­lei­ses­sä sarja­ku­vas­sa on muuta­maan kuvaan kitey­tet­ty liuta tuntei­ta parisuh­teen loppu­mi­sen aiheut­ta­mas­ta petty­myk­ses­tä, syylli­syy­teen siitä, etten uskal­ta­nut ottaa asiaa puheek­si, rakkaus toista kohtaan, joka oli yhä voima­kas, vaikka olikin muuttu­nut lähes tunnis­ta­mat­to­mak­si, sekä harmi siitä, että Japanin-matka oli muuttu­mas­sa ikäväk­si. Haluan tietoi­ses­ti taitees­sa­ni pysäh­tyä pohti­maan yksit­täis­ten hetkien suuria merkityksiä.

Serifok­sen saarel­le sijoit­tu­va tarina kiteyt­tää sen, minkä jo tutki­muk­ses­sa­ni havait­sin: sama paikka voi viita­ta useaan eri narra­tii­viin ja symbo­li­soi­da monia identi­tee­tin aspek­te­ja. Suhtee­ni Serifok­seen on muuttu­nut ja kehit­ty­nyt vuosien varrel­la; saari muistut­taa vanhem­pie­ni ja sisarus­te­ni kanssa viete­tyis­tä kesälo­mis­ta, ja ne muistot tuovat turvaa, samal­la, kun muistot nuoruu­den reissuis­ta kaverei­den kanssa herät­tä­vät tuntei­ta odotuk­ses­ta, rajat­to­mis­ta mahdol­li­suuk­sis­ta ja itseni ja toisten hyväk­sy­mi­ses­tä. Nykyään, puoli­so­na ja kahden lapsen äitinä suhtee­ni saaris­toon on muuttu­nut jälleen vastuun lisään­ty­mi­sen myötä. Huomaan kuiten­kin, että kaikis­sa näissä eri muisto­jen kerros­tu­mis­sa tärkein­tä ovat olleet ne ihmiset, keiden kanssa kokemuk­sen jaoin; sisaruk­set, ystävät, rakkaat, perhe. Paikka itse on läheis­ten kanssa jaetun ajan symbo­li, itses­sään lähes merki­tyk­se­tön. Paikka on tärkeä, mutta samaan aikaan muiston fokus on ihmisis­sä ja tuntees­sa; paikka on, mutta samal­la se voisi olla mikä tahan­sa paikka, se on siis heterotopia.

Taide­gra­fii­kan jälki koros­taa muisto­jen häily­vyyt­tä, ja myös sarja­ku­va on minul­le henki­lö­koh­tai­sel­la tasol­la nostal­gi­nen media. The Nostal­gia EP:ssä onnis­tuin tuomaan yhteen kaikki rakas­ta­ma­ni asiat: muistot, ystävä­ni, 90-luvun klubit, tarinat, taide­gra­fii­kan ja sarja­ku­vat. Pop-musiik­kia sivuan albumin viimei­ses­sä tarinas­sa ja seuraa­vas­sa teokses­sa­ni se saakin entis­tä suurem­man roolin.

Kuva mustavalkoisesta sarjakuva-aukeamasta, jossa hahmotelma huoneesta, jossa kissa, kuvaputkitelevisio, huonekasveja, kirjahylly ja kukallinen nojatuoli. Oikealla sivulla lukee: "The pride I took in having (finally!) a room of my own, giving out secrets of loneliness and longing."
Yksityis­koh­ta taide­gra­fiik­ka­sar­ja­ku­va­no­vel­li­ko­koel­mas­ta The Nostal­gia EP, monoty­pia, sivun koko 42 x 29,7 cm, 2022.

Unori­gi­nal Score

Seuraa­vas­sa teokses­sa­ni aion käsitel­lä osittain samoja aihei­ta, mutta laajen­nan tutki­mus­ta­ni käsit­te­le­mään enemmän pop-nostal­gi­aa, nostal­gian kerrok­sia ja nostal­gian esittä­mis­tä analo­gi­sen median keinoin. Minua kiinnos­taa tutkia kaipaus­ta sellais­ta paikkaa tai aikaa kohtaan, jota en tunne henki­lö­koh­tai­ses­ti vaan jonka olen kohdan­nut ainoas­taan kulttuu­ri­tuot­tei­den kautta.

Unori­gi­nal Score ‑nimisen sarja­ku­va-albumin kehyk­se­nä toimi­vat tällä kertaa pop-kappa­leet. Kerron tarinoi­ta, jotka liitty­vät The Nostal­gia EP:stä tuttuun tapaan emotio­naa­li­ses­ti voimak­kai­siin mennei­syy­te­ni hetkiin. Muisto­ja aktivoi­mas­sa ja tunnel­maa luomas­sa ovat kuiten­kin paikko­jen sijaan kaksi­tois­ta valit­tua biisiä. Tutkin, miten musiik­ki ja kaipaus liitty­vät toisiin­sa, ja miten biisit raken­ta­vat katke­ran­kau­nis­ta narra­tii­via; muistot ovat joskus kaunii­ta, joskus kipei­tä, mutta identi­teet­ti­ni muodos­tu­mi­sen kannal­ta keskei­siä ja taval­laan aina täydel­li­siä. Muisto­jen täydel­li­syy­den mahdot­to­muus piilee siinä, että vaikka voimme raken­taa tarinois­ta utopis­ti­sen kaunii­ta, niin mennei­syys on mennyt­tä ja kaipaus vain on jäljellä.

Tämän tekstin ensim­mäi­ses­sä kolmes­sa kappa­lees­sa kerroin tarinan siitä, kun istuin täydes­sä bussis­sa Intias­sa ja ikävöin rakas­ta­ni. Nostal­gial­la on tarinas­sa monta kerros­ta; kaipaan Intiaan, jolloin kaipa­sin Ateenaan, jolloin kaipa­sin vielä kauem­mas mennei­syy­teen, aikaan, jolloin en ollut Blairia vielä edes tavan­nut, ja vietim­me monta tuntia päiväs­sä kirjoi­tel­len toisil­lem­me vieste­jä. Muistois­sa­ni nämä eri ajat sulau­tu­vat toisiin­sa ja Dinosaur Act ‑kappa­leen sanat koros­ta­vat tätä monita­soi­suut­ta (fraasi ’dinosaur act’ viittaa tapah­tu­maan, joka on kestä­nyt niin kauan tai toistu­nut niin useas­ti, ettei sillä ole enää minkään­lais­ta vaiku­tus­ta). Kaipaus, musiik­ki, täydel­li­set muistot ja näiden monita­soi­set kerros­tu­mat; kuinka esittää näitä kaikkia yhtä aikaa, jopa samas­sa kuvas­sa?  Miten kuvata visuaa­li­ses­ti monisäi­keis­tä tunne­vyö­ryä? Tähän haluan jatkos­sa keskittyä.

Athanasía Aarnio­suo on taitei­li­ja, kuraat­to­ri ja taide­jour­na­lis­ti, joka käsit­te­lee työssään nostal­gian, identi­tee­tin, muisto­jen, kaipauk­sen ja utopian teemo­ja henki­lö­koh­tais­ten tarinoi­den kautta. Aarnio­suon töissä hänen muistois­san­sa sekoit­tu­vat teini-iän tunne-elämä, musiik­ki, bändit, Ateenan ja Glasgow’n kadut ja klubit ja lapsuu­den lautta­mat­kat Kykla­deil­le. Hän luo roman­ti­soi­via, senti­men­taa­li­sia ja voimak­kaan subjek­tii­vi­sia ympäris­tö­jä. Aarnio­suo asuu ja työsken­te­lee Vantaalla.

www.aarniosuo.com / insta­gram: @aarniosuo / insta­gram: @thenostalgiaep

  • 1 Aarnio­suo, Athanasía. Recol­lec­tions: hetero­to­pias of nostal­gia. Espoo: Aalto-yliopis­to; 2022.
  • 2 Foucault, Michel. “Of Other Spaces.” Teokses­sa Rethin­king Archi­tec­tu­re: A Reader in Cultu­ral Theory, toimit­ta­nut Neil Leach, 330–336. NYC: Routled­ge, 1997.
  • 3 Aarnio­suo, Athanasía. The Nostal­gia EP. Vantaa: Bucolic Press, 2022.