rakas xx()/!”/=:))701384sojhgksädho, ( :)) )

kirjoi­tan paikas­ta käsin jossa en ole ennen ollut. se vaikut­taa kaupun­gil­ta, tai ehkä autio­saa­rel­ta
tai piilol­ta tai baaril­ta, on täynnä mutta samaan aikaan tyhjä, yhdis­ty­vä mutta itsenäi­nen. on siltoja

sortu­nei­ta raken­nel­mia ja niiden päälle koottu­ja uusia

katse­len ikkunan läpi rantaan hyökkää­viä aalto­ja niihin samais­tuen; tai ehkä ennem­min­kin niiden
yllä liitä­viin lintui­hin. mietin:
halua olla lipuvaa massaa, epämuo­to
halua olla täysin vapaa. lentää aurin­gon lämpi­män tulvan alle ja nähdä kaiken yhtenä siluettina

     kaukaa, kokonaisuutena

elää ilman tarvet­ta tunnis­taa pyhää kirkkoa viras­to­ra­ken­nuk­ses­ta
ja yrittää käyttäy­tyä sen mukai­ses­ti. unohtaa hierar­kiat
unohtaa minä hetkek­si unohtaa

ego

unohtaa minäver­rat­tu­na­mui­hin unohtaa

vertai­lu. tuho

        ta

jokai­nen peili josta en näe itseä­ni vaan sen vääris­ty­miä / josta en näe mitään muuta kuin itseni

keskit­tyä epämuo­to­na olemi­seen. vastaa­not­taa, olla osa, yhdistyä

sukel­taa ytimeen jossa majai­lee kaikki mikä ikinä on satut­ta­nut minua
ja kaikki millä minä ikinä olen satut­ta­nut
ja uudel­leen­jär­jes­tää ne niin että niillä on hyvä olla. ei riuhtoa
ulos
koska ne ovat osa tätä muotoa. mietin halua oppia hyväk­sy­mään se

:’*~~D¨¨////oooi;ly?.

moi taas

on ilta. hauraan­kel­tai­nen valo työntää itsen­sä läpi raollaan olevis­ta sälekaih­ti­mis­ta muodos­taen
seinään viirut, juuri ja juuri likai­sen valkoi­ses­ta maalis­ta erottu­vat. ne muistut­ta­vat sisärei­sie­ni
vaalei­ta arpia, niiden ympäril­lä kuprui­le­vaa ihoa

          kuin raako­ja appelsiineja

on kai syksy. ilma juoksee sierai­miin kuin peläs­ty­neet rotat
piste­le­väs­ti, varau­tuen, eri taval­la kuin kesän
en huoman­nut missä vaihees­sa aurin­ko vaihtoi asentoa

makaan sängyl­lä. tuolil­la sen vieres­sä puolik­si luettu vallan­ku­mouk­sen asennot (kovakan­ti­nen)
makaan kädet risti­sel­kään painet­tu­na. vatsa turvon­nee­na ja kasvo­ni muistut­ta­vat enimmäk­seen
liejua. haisen roska­la­val­ta ja tirisen. puren      kynsinauhoja

itken

           omaa kehoa­ni ulos

en viihdy siinä. se tuntuu vieraal­ta, väärän­lai­sel­ta. Haluun hyväk­syn­tää
likejä ruudun läpi mihin takertua

muutos

     plas

ma

     tinen

kudos

oon katko­nai­nen, takel­te­le­va
kaikkea epä

..///////0000000|||||||xo<‘3

sisäl­lä­ni on torak­ka joka puhuu rumia sanoja

sisäl­lä­ni on lisään­ty­mis­ky­kyi­nen käärme
joka muodos­taa minuun polku­ja. ainut asia mikä estää sen synnyt­tä­mäs­tä uusia poika­sia on rakastaa

sitä
;;;
rakas­taa lujaa ja kokonais­val­tai­ses­ti, tai edes vähän
tai edes uskoa sen kykyyn olla hyvä
tai edes yrittää uskoa

sisäl­lä­ni on hauras jokin. palanut­ta jonka tuhkas­ta nousee
uusia silto­ja
ja raken­nel­mia. mietin äärim­mäis­tä halua

osata näyttää tämä paikka (kaupunki/saari/piilo?baari??) sinulle

huonei­ta

on huone

jossa puhum­me ilman piikke­jä
kylmäs­tä riisut­tu­na
ja meitä yhdis­tää voima­kas kuunte­le­mi­sen halu

valun
väliti­laan joka ei kehity
koska ei oo olemas­sa valmis­ta. on huone joka on riittä­vä
ja jota pitelee pystys­sä nähdyk­si tuleminen

ota mut sylkkyyn

ku jokin kuoriu­tuu musta hitaas­ti ulos. viimein
ja hilsei­lee lattial­le
pitele,
ku patjaan kuivuu kii musta irtoa­via erittei­tä
;;; kulah­ta­nei­ta olemi­sen tapoja myrkyl­li­siä ajatuk­sia ruoki mua ku oon kasvu­vai­hees­sa
ku pudotan mun nahan jotta alta pääsis kuoriu­tuu uusi

oon alasti;;;
aseit­ta
alkio­na

sun edessä sitkee­nä limana täynnä ruoto­ja ja likaa
tyhjää kohinaa

kuulet­sä

on huone jossa oon joutsen. kimal­te­le­va smarag­din­vä­ri­nen mut samal­la ruskee vesi
jonka sulat taipu­vat nivel­ten­sä yli uusiin asentoi­hin
ja johon raskas sade pyrkii sisäl­le. tunkeu­tuu pehmyt­ku­dok­seen tehden mut kipeeks
jos en uskal­la antau­tua. silitän myötä­kar­vaan vaik tekis mieli runnoa

on huone jossa laihat kadut eivät tunnu uhkaa­vil­ta
eivät­kä varjot juokse

jossa osaam­me pyytää anteeksi

on uusiu­tu­vaa
ja tyhjä hylkää­mi­sen pelosta

on huone joka ei lopu

ja huonei­ta
joissa hutera yö
nojaa aamun­koi­ta vasten

muttei kuole ;;;
jokai­nen aamu synnyt­tää sen uudelleen

Emma Larko­vuo on Helsin­gis­sä asuva kuvatai­tei­li­ja. Hänen työsken­te­ly­me­dian­sa ovat ääni, teksti ja piirus­tus. Tällä hetkel­lä hän työsken­te­lee äänipro­jek­ti Vïíran paris­sa yhdis­tel­len kenttä-äänityk­siä, tieto­ko­neel­la tehtyä musiik­kia sekä spoken wordia tutkien teemo­ja kuten metamor­foo­si, kehol­li­suus, häiriin­ty­nyt kehon­ku­va, kiinty­mys ja irti päästä­mi­nen (~asiois­ta, ihmisis­tä, ajatuksista~).

insta­gram: @goottikeiju