Saaren käsikirjoitus

Pieni­ko­koi­set asiat ovat jollain erityi­sel­lä taval­la puoleen­sa­ve­tä­viä: tihrus­tus­ta vaati­va käsia­la, nuken vaattees­ta irron­nut vaalean­kel­tai­nen nappi, vain paket­ti­kor­teil­le tarkoi­tet­tu kirje­kuo­ri, sellai­nen kamii­na­läm­mit­tei­nen mökki, jossa ei ihan mahdu viettä­mään taval­lis­ta elämää. Ne ovat lohdul­li­sia minia­tyy­re­ja asiois­ta, jotka taval­li­sen kokoi­si­na kuulu­vat taval­li­sen maail­man taval­li­seen maail­man­me­noon. Pienet asiat vavisut­ta­vat maail­man mitta­kaa­vaa hauskas­ti. Ne voisi­vat olla peräi­sin pienem­mäs­tä, yksin­ker­tai­sem­mas­ta todel­li­suu­des­ta. Siellä keski­ty­tään olennai­seen, koska sinne ei mahdu ylimääräistä. 

Saari on paikka, joka saa aikaan saman­lai­sen kokemuk­sen. Saarel­la ollaan olennais­ten asioi­den äärel­lä. Siellä asiat eivät aina ole pienem­piä, mutta maail­ma tuntuu tiivis­ty­vän tiheäk­si ja käsitel­tä­vän kokoi­sek­si. Veden ympäröi­mäl­lä saarel­la kaikki on rajat­tua: kuljet­ta­vat matkat, resurs­sit, mahdol­li­suu­det. Juuri rajal­li­suus avaa koetta­vak­si uuden olemi­sen tavan.

Maantie­teel­li­ses­ti saari voi olla monen­lai­nen, minkä kokoi­nen hyvän­sä: ehkä niin iso, ettei siellä olija edes huomaa olevan­sa saarel­la. Se voi olla kaukai­nen, tunte­ma­ton kivi valta­me­res­sä tai kokonai­nen valtio. Joskus se on silto­jen reunus­ta­ma kaupun­gin lähiö tai sitten mitätön mäennyp­py­lä, joka muuttuu saarek­si ainoas­taan vuoro­ve­den noustes­sa. Saari on myös merki­tys­ten ja odotus­ten kudel­ma ja subjek­tii­vi­nen käsitys, joka ei juuri­kaan ota huomioon maapal­lon tosia­sial­lis­ten saarten moninai­sia luontei­ta. Saaren asukkaal­le se on luulta­vas­ti keskus, jonka ympäril­lä elämä pyörii – ei välttä­mät­tä veteen rajau­tu­vas­ti vaan siitä ammen­taen ja siihen soljuen. Saares­ta haavei­le­val­le ulkopuo­li­sel­le romant­ti­nen saari­myyt­ti on koetta­vis­sa täysin rinnoin: saari on kaukai­nen paratii­si, eksoot­ti­nen ja vieras, näyttä­mö pakomat­koil­le ja seikkailuille. 

Olen ollut pitkään kiinnos­tu­nut saaris­ta taitei­li­ja­na ja paikko­jen roman­ti­soin­tiin taipu­vai­se­na ihmise­nä. Saari edustaa minul­le mystee­riä, joka ei ole täysin ratkais­ta­vis­sa. Saari­vil­li­tyk­ses­sä­ni olen keksi­nyt oman saaris­ton­kin, joka sijait­see kuvit­teel­li­sel­la Valome­rel­lä ja josta olen toteut­ta­nut valoku­va­sar­jan. Sattu­moi­sin olen vielä­pä kotoi­sin­kin erääl­tä saarelta. 

Tässä tekstis­sä saari on karkeas­ti yleis­tet­ty eikä aivan ongel­ma­ton kulttuu­ri­nen objek­ti. Esitän saaren kokemuk­ses­ta esimerk­ki­kä­si­kir­joi­tuk­sen, joka mukai­lee länsi­mais­ta ajatus­ta saares­ta identi­tee­tin raken­nus­paik­ka­na. Narra­tii­vin vaara­na on taipu­vai­suus saarten eksoti­soin­tiin ja esineel­lis­tä­mi­seen. Ajatte­len kuiten­kin, että saaren merki­tyk­siä purka­mal­la voi ymmär­tää maantie­teel­li­sen saaren ja kulttuu­riob­jek­ti­saa­ren eron.

Matka saarel­le

Ennen saarel­le saapu­mis­ta on kuljet­ta­va hanka­la, ehkä vaaral­li­nen­kin matka. Matkan tehtä­vä on irrot­taa saari tavan­omai­ses­ta elämäs­tä ajalli­ses­ti ja sijain­nil­li­ses­ti. Sen ansios­ta saares­ta tulee heti erityi­nen, erilli­nen ja toismaa­il­mal­li­nen. Siksi saaren on hyvä olla tarpeek­si kaukainen. 

Owe Ronströ­min mukaan kaukai­suus on yksi moder­nin saari­ko­ke­muk­sen olennai­sin element­ti. Kaukai­set saaret toimi­vat erinomai­si­na näyttä­möi­nä tarinoil­le etäisyy­des­tä ja erilai­suu­des­ta, mutta myös lähei­syy­des­tä ja yhtei­söl­li­syy­des­tä. Kaukai­suus ei ole Ronströ­min mukaan ”löydet­tä­vis­sä”, vaan se on tuotet­tua. Se on maantie­teel­li­seen etäisyy­teen proji­soi­tu idea, venyvä ajatus tilas­ta, ajasta ja vierau­des­ta. Liian suora ja vaiva­ton matka tuhoaa kaukai­suu­den heti alkuun­sa.¹

Kaukai­suu­den kokemus­ta jahda­tes­sa voi kääntää päälael­leen ”kolmen tunnin säännön”, johon monet lomalen­to­yh­tiöt perus­ta­vat reitti­suun­ni­tel­man­sa. Matkus­ta­jien mukavuu­den kannal­ta kolme tuntia on kriit­ti­nen raja; sitä pidem­män istumi­sen jälkeen he alkavat käydä kärsi­mät­tö­mik­si.²

Saarel­le suunna­tes­sa on siis hyvä joutua matkus­ta­maan vähin­tään kolme tuntia. Eduksi on, että matkaa hanka­loit­ta­vat liiken­ne­vä­li­nei­den vaihdot, odotusa­jat, ja jänni­tys siitä, muistaa­ko seudun ainoa taksi­kus­ki tulla sovitus­ti paikalle. 

Saaret, jotka ovat yhtey­des­sä mante­ree­seen sillal­la, on syytä unohtaa. Tunnel­maan virit­tää laiva­mat­ka, jonka aikana maise­ma tai sääolot muuttu­vat radikaa­lis­ti merki­ten irtaan­tu­mis­ta turval­li­sis­ta normeis­ta. Alkava myrsky entei­lee antau­tu­mis­ta hallit­se­mat­to­mil­le luonnon­voi­mil­le. Jos taas on epäta­val­li­sen tyyntä, ollaan mahdol­li­ses­ti matkat­tu jo maail­man­reu­nan yli. 

Kun saaren äärivii­vat siintä­vät vihdoin horison­tis­sa, voi tuntea sanka­ril­lis­ta onnis­tu­mis­ta. Saaren näkemi­nen ulkopuo­lel­ta on havah­dut­ta­va alku: samal­la nimit­täin katsoo koko avautu­mai­sil­laan olevaa tarinaa, jonka näyttä­mö­nä saari toimii. Saarel­la kaikki on valmii­na, odotta­mas­sa juuri sinua.

Saaren kartoit­ta­mi­nen

Joulu­kuus­sa 2021 olin juuri saapu­nut taitei­li­ja­re­si­dens­siin hiljai­sel­le Örön saarel­le. Ensim­mäi­si­nä päivi­nä kuljes­ke­lin saarta ympäriin­sä, kiersin karttaan merki­tyt luonto­po­lut ja ”erityi­sen kiinnos­tuk­sen kohteet”: linna­ke­rau­niot, bunkke­rit ja riippusil­lan. Kuvai­lin saarta muistiin­pa­nois­sa­ni näin:

Saari tuntuu video­pe­lil­tä, alkeel­li­sel­ta kävely­si­mu­laat­to­ril­ta. Aamul­la värit saapu­vat hiljal­leen yksi kerral­laan, koskaan kuiten­kaan varsi­nai­ses­ti sytty­mät­tä. Päivä on lyhyt, aamiai­sen ja muuta­man kilomet­rin kävelyn mittainen.

Maasto on enimmäk­seen tasais­ta, tiet suoria (kuin mallin­nus­oh­jel­man vakio­ase­tus), värit kellan­har­maa­ta heinää, kevyt lumiker­ros siellä täällä, samean­vih­re­ää kataja­mat­toa. Puut ovat kummal­li­sen kiero­ja (mallin­ta­ja on tavoi­tel­lut aavemais­ta tunnel­maa), ympäröi­vä meri tasai­sen harmaa.

Tapah­tu­ma­pai­kat on ripotel­tu tasai­ses­ti saaren eri osiin. Raken­nuk­set ovat sopivan ränsis­ty­nei­tä, taval­li­sen punai­sia. Linna­ke­jään­nök­siä lähes­tyes­sään tulee selväk­si, että ne ovat tarinan kannal­ta merki­tyk­sel­li­siä. Pahaen­tei­ses­ti humise­va tutka­tor­ni, hylätyt bunkke­rit. Länsi­ran­ni­kol­la puut ovat koukkusel­käi­siä ja vanhoja.

Saarel­la asuu kuulem­ma tasan viisi peuraa. Kummi­tuk­sia varmaan enemmän.

Saaren tarinan lavas­teet ja tapah­tu­ma­pai­kat asetel­laan paikoil­leen tutus­tu­mal­la saareen. Metri metril­tä saaren ominai­suu­det piirty­vät selkeäm­mik­si, paikko­jen väliset etäisyy­det hahmot­tu­vat, polut alkavat johtaa jonne­kin. Saarta kartoi­te­taan ensisi­jai­ses­ti omassa mieles­sä, mutta proses­sin tehos­ta­mi­sek­si on suota­vaa tehdä muistiin­pa­no­ja, piirtää saares­ta kartta, valoku­va­ta, maala­ta, tai ainakin todeta itsel­leen: tässä kohdas­sa asiat ovat näin. 

Sopiva saari kartoit­ta­mi­seen melko pieni, muttei kuiten­kaan mikään piskui­nen luoto, jonka jokai­sen kolkan näkee jo yhdel­lä silmäyk­sel­lä. Saaren tulee tarjo­ta mahdol­li­suus eksymi­seen ja tutki­mi­seen, mutta se ei saa olla niin suuri, että sen läpikäy­mi­nen kohtuul­li­ses­sa ajassa on mahdotonta. 

Saari­kä­si­tyk­siä tutki­neen Françoi­se Péronin mukaan saaren kartoit­ta­mi­nen on tärkeä osa moder­nia saari­ko­ke­mus­ta. Saari ikään kuin kutsuu vierai­li­jan tutki­maan sen jokai­sen kolkan ja kulke­maan jokai­sen polun päästä päähän. Narra­tii­vi toistuu saari­ta­ri­nois­sa, joissa haaksi­rik­kou­tu­neil­le saaren tunte­mi­nen on selviy­ty­mi­sen ehto. Tutki­mus­ret­kel­lään vierai­li­ja käy läpi symbo­li­sen omista­juu­den riitin. Kun saaren mikro­kos­mok­sen oppii tunte­maan läpiko­tai­sin, voi samal­la kokea ottaneen­sa haltuun­sa makro­kos­mok­sen, koko maail­man. Saaren viehä­tys perus­tuu sen mahdol­lis­ta­maan illuusioon, että siellä ”todel­li­suu­den” voi kokea kokonai­suu­des­saan.³

Kartoit­ta­mi­seen sopii hyvin saari, joka on asuma­ton, tai jolla on vakitui­sia asukkai­ta jonkin verran. Asukkai­siin tutus­tu­mi­nen on osa proses­sia. Vierai­li­jal­le he ovat ovia, jotka muuta­mal­la taika­sa­nal­la saatta­vat tarjo­ta uuden näkymän saaren salai­suuk­siin. Saaren yhtei­söt ovat omalei­mai­sia ja kummal­li­sia. Yhtei­sön sisäi­set suhteet ovat arvoi­tuk­sel­li­sia, ja katke­ruuk­sil­la saattaa olla pitkät ja kiemu­rai­set juuret. Saaren asukkais­ta voi tunnis­taa selkei­tä arkki­tyyp­pe­jä kuin tarot-korttien hahmo­ja; tietä­jä, erakko, sovit­te­li­ja. Kaikil­la on oma tehtä­vän­sä saaren organis­min ylläpi­dos­sa. Kirjoi­tet­tu histo­ria ja suulli­nen perimä­tie­to monipuo­lis­ta­vat saaren luonnet­ta. Huhuja tai korkea­len­toi­sia kerto­muk­sia ei tule vähätel­lä hölyn­pö­lyk­si. Mitä kauem­min on kerrot­tu tarinaa haaksi­rik­kou­tu­neen sotalai­van kummi­tuk­sis­ta tai pouka­maan hukku­neis­ta pikku­po­jis­ta, sitä tiiviim­min ne kuulu­vat osaksi saaren rakennetta.

Paitsi saaren paikat ja olennot, myös ajalli­set tapah­tu­mat voi kartoit­taa. Saarel­la vuoden- ja vuoro­kau­de­na­jat näyttäy­ty­vät kaikes­sa komeu­des­saan, täyte­läi­si­nä ja verevi­nä. Saari muuttaa muoto­aan niiden rytmis­sä sulavas­ti kuin venyt­te­le­vä kissa. Horison­tis­ta kohti valuvan yön saari vastaa­not­taa kääntä­mäl­lä esiin pimeän puolen­sa. Saarel­la yö on puhtaim­mil­laan: se on salape­räi­nen ja vaaral­li­nen, eikä sen uumeniin tule rynnä­tä kevyin sydämin. Vuode­nai­ko­jen vaihtues­sa saari omaksuu täysin uuden luonteen. Ikuisel­ta tuntu­va kesä on saarel­la vehreä näyttä­mö muhkeil­le romans­seil­le, tarinoil­le vapau­des­ta ja täydes­tä elämäs­tä. Talvel­la saari on sydäme­tön. Uhka ympäröi­vän veden muuttu­vas­ta olomuo­dos­ta ylläpi­tää jatku­vaa epävar­muut­ta siitä, voiko mante­reel­le palata enää lainkaan vai onko joutu­nut eristyk­siin loppuiäkseen.

Saarel­la aika kulkee hitaam­min kuin mante­reel­la, usein nyrjäh­del­len paikoil­taan. Ajan tempoa tahdit­ta­vat kallioi­hin hulju­vat aallot tai iltatai­vaal­la uupunees­ti ajeleh­ti­vat pilvet. Toisi­naan tuntuu, ettei aika liiku ollen­kaan. Elämän­ryt­miä ankku­roi­vat pienet virstan­pyl­väät: viikoit­tai­nen yhtey­sa­luk­sen saapu­mi­nen, hiiri­hauk­ka, joka ilmes­tyy saalis­tus­kier­rok­sel­le aina yhden­tois­ta aikaan pyykki­na­ru­jen ylle. Näiden toistu­vien tapah­tu­mien merki­tys paisuu saarel­la suurek­si. Toisto luo turvaa irral­li­seen ajatto­muu­teen. Se vakuut­taa, että saari on lopul­ta loogi­nen järjes­tel­mä, ja siellä pätevät tietyt laina­lai­suu­det. Saattaa erehtyä kuvit­te­le­maan, että saaren voi ymmär­tää kokonaan, saada sen tosiaan­kin haltuun­sa kaikin tavoin.

Sosio­lo­gi Godfrey Baldacc­hi­non mukaan saaren ajatuk­ses­sa on läsnä hermos­tu­nut kaksi­ja­koi­suus. Saari elää vasta­koh­dis­taan; se edustaa toisaal­ta paikal­lis­ta, toisaal­ta koko maail­maa. Se on intii­mi, mutta kuiten­kin vieras.⁴ Saareen tosiaan ikään kuin sisäl­tyy koko maail­ma, mutta varsi­nais­ta maail­maa viehät­tä­väm­mäs­sä muodos­sa, nimit­täin saarta on mahdol­lis­ta käsitel­lä, omistaa, hallin­noi­da ja manipu­loi­da, ottaa sylei­lyyn­sä ja hyväil­lä.⁵

Saaren viehä­tys perus­tuu mieles­tä­ni juuri­kin sen kykyyn imitoi­da maail­maa, pienen­tää sen selkeäk­si ja rajatuk­si paikak­si. Saari tiivis­tää elämän käsitel­tä­vän kokoi­sek­si, mikä jo itses­sään on miellyt­tä­vää. Saarel­la esite­tään henki­lö­koh­tais­ta näytel­mää, – mikä sekin on miellyt­tä­vää – jonka teema­na on päähen­ki­lön suhde maail­maan ja itseen­sä. Tarinas­sa on sopivas­ti seikkai­lua, hiljai­suut­ta, vastoin­käy­mi­siä ja ripaus mystiik­kaa, mitä nyt kukin saarel­ta haluaa löytää. Saarel­la jokai­nen voi olla oman elämän­sä Odysseus. 

Saaren merki­tys

Eräänä kesänä vietin viikon Ahvenan­maal­la pienel­lä saarel­la, joka kuhisi käärmei­tä. Kirjoi­tin muistiinpanoihini:

Oli kuin saari olisi ulotta­nut okkult­ti­sen sisuk­sen­sa, gootti­lai­sen geomet­rian­sa, ulos päivän­va­loon käärmeen­muo­toi­si­na lonke­roi­na. Käärmeet olivat saaren äärira­jat, sen hermos­ton aistie­li­met, jotka tunnus­te­li­vat tulijoi­den tarkoi­tus­pe­riä. Käärmeet lepäsi­vät aurin­gos­sa arvoi­tuk­sel­li­si­na kiemu­roi­na kuin muinai­sen maail­man rauniot, kauka­na mante­reen todel­li­suu­des­ta. Ulkopuo­li­sen lähes­tyes­sä ne luiker­te­li­vat takai­sin koloi­hin­sa muistut­taen, ettei saari ollut vielä valmis paljas­ta­maan kaikkea.

Käärmees­tä tuli saari­mat­ka­ni keskei­nen symbo­li, jonka merki­tys­tä pohdin pitkään. Miksi saari tarjo­si käärmei­tään? Oliko käärme muisto paratii­si­myy­tis­tä tai merkki, että nyt on aika luoda nahkan­sa uudel­leen? Ilmei­set selityk­set mateli­joi­den yleises­tä esiin­ty­vyy­des­tä on syytä unohtaa, sillä saari­ta­ri­nois­sa kyse ei ole luonnon­tie­teis­tä vaan henki­lö­koh­tai­sis­ta, mieli­val­tai­sis­ta­kin merkityksistä.

Saari­ta­ri­nat ovat aina ihmis­kes­kei­siä. Nykyajan saari­kä­si­tyk­ses­sä saari on aina paikka, jossa identi­teet­tiä luodaan: saarel­le saavu­taan raken­ta­maan itseään uudel­leen yksilö­nä ja sosiaa­li­se­na olento­na⁶. Saari tarjo­aa otolli­sen näyttä­mön itsetut­kis­ke­lul­le. Omitui­set­kin ajatuk­set saavat tilaa ja luvan olla olemas­sa. Ajanta­jun ja maail­man mitta­kaa­van horjues­sa alita­jun­nas­ta nousee pintaan jotain olennais­ta tahto­mat­ta­kin. Saarel­la toiveet, odotuk­set ja pelot kiinnit­ty­vät helpos­ti osaksi ympäris­töä. Pienis­tä asiois­ta ja tapah­tu­mis­ta tulee erityi­sen merki­tyk­sel­li­siä syväs­ti henki­lö­koh­tai­sel­la taval­la. Navak­ka pohjois­tuu­li tuntuu merkil­tä alkavas­ta epäon­nes­ta, polul­ta aamuhä­mä­ris­sä löyty­vä linnun­mu­na toiveik­kaal­ta vihjeel­tä. On jokai­sen omalla vastuul­la ratkais­ta saaren tarjoa­ma symbo­liik­ka, osata nostaa tarinan kohokoh­dat esiin ja kiinnit­tää sivujuon­teet toisiin­sa. Perim­mäi­nen teema on kuiten­kin aina sama: saari on kohdat­ta­va sellai­se­na kuin se on, ja saarel­la on kohdat­ta­va itsensä.

Françoi­se Péronin mukaan ajatus saares­ta romant­ti­se­na ja jännit­tä­vä­nä pakopaik­ka­na – jota tämäkin teksti tuottaa ja vahvis­taa – on länsi­mai­sen kulttuu­rin keksin­töä. Péron johtaa saari­kä­si­tyk­sen juuret valis­tuk­sen ajan kirjal­li­suu­teen, jossa fiktii­vi­nen saari kuvat­tiin alkukan­tai­se­na, viatto­ma­na ja hyveel­li­se­nä paikka­na. Eristäy­ty­nei­syy­ten­sä ansios­ta saaren saattoi ajatel­la säily­vän ”puhtaa­na”, sillä se ei joutu­nut alttiik­si nykymaa­il­man ylivi­reäl­le kehityk­sel­le. Kaukais­ten ja koske­mat­to­mien saarten saavut­ta­mi­nen tuli mahdol­li­sek­si höyry­lai­vo­jen ja löytö­ret­kien myötä, ja tuolloin saari aktivoi nostal­gi­sen kaipuun ihmisyy­den alkujuu­ril­le. Koske­mat­to­man saaren löytä­mi­nen ikään kuin mahdol­lis­ti paluun paratii­siin, jota ei oltukaan lopul­li­ses­ti menetet­ty.⁷

Länsi­mai­ses­sa saari­kä­si­tyk­ses­sä on epämiel­lyt­tä­vä kolonia­lis­min kaiku. Saari edustaa eksoot­tis­ta toiseut­ta, vielä valloi­tet­ta­vis­sa olevaa aluet­ta. Fiktii­vis­ten saarten synnyt­tä­mäs­tä saari­myy­tis­tä viehät­ty­neet turis­tit suuntaa­vat todel­li­sil­le saaril­le suorit­ta­maan omia pakomat­ko­jaan ja kasvu­ta­ri­noi­taan, joskus ympäris­tön ja paikal­lis­ten kustan­nuk­sel­la. Dubain ranni­kol­la miljo­nää­reil­le raken­ne­taan keino­te­koi­sia saaria, joilla he voivat elää eksoot­tis­ta, valmiik­si kuratoi­tua saari­ko­ke­mus­taan. Toisaal­ta saari­myyt­ti voi myös edistää monien saarten asukkai­den elinkei­no­ja ja kulttuu­ri­pe­rin­tei­den säily­mis­tä. Saaren kaksi puolta, maantie­teel­li­nen saari, sekä käsitys siitä, mitä saari on, ovat mutkik­kaas­sa symbioo­sis­sa keskenään. 

Saari, jolta olen itse kotoi­sin, ei ole minul­le saari­mai­nen lainkaan. Se ei sijait­se merel­lä vaan Päijän­teel­lä, ja se on yhtey­des­sä mante­ree­seen sillal­la (tai itse asias­sa toiseen saareen, josta kulkee silta kolman­teen saareen, josta kulkee silta mante­reel­le). Koska saari oli kotini, puuttui sieltä kaukai­suus, vieraus ja ulkopuo­li­suus – klassi­sen saari­ko­ke­muk­sen tärkeim­mät ominaisuudet.

Se, että olen kasva­nut saarel­la, on synnyt­tä­nyt minus­sa kuiten­kin jonkin­lai­sen saari­kat­seen: tavan hahmot­taa maail­maa tietty­jen visuaa­lis­ten element­tien pohjal­ta. On varmaan­kin psyko­lo­gi­nen tosiseik­ka, että näkymät, joita lapsuu­des­saan on eniten katsel­lut, säily­vät visuaa­li­sen hahmo­tus­ky­vyn taustal­la. Kun ajatte­len sanaa maise­ma, näen yksin­ker­tai­sen saaris­ton: vedes­tä kohoa­vat saarten silue­tit asettu­vat tasai­ses­ti limit­täin, taivas on laaja ja hallit­se­va, horisont­ti on aina yhtä kauka­na. Samaa näkymää toistan teoksis­sa­ni pakko­miel­tee­seen asti. Maise­mat järjes­ty­vät mielel­lään tietyl­lä taval­la. Ne mukai­le­vat kotisaa­re­ni rannoil­ta katse­le­mia­ni näkymiä kohti muita saaria: suika­lei­ta veden ja taivaan välissä.

En voi olla ajatte­le­mat­ta saaria kulis­sei­na. Vettä vasten saari on visuaa­li­ses­ti lavas­teen omainen. Se on merki­tys­ten näyttä­mö. Jos saarta ei ole koskaan nähnyt tai ajatel­lut sen ulkopuo­lel­ta, on mahdo­ton­ta ymmär­tää saaren tarjoa­maa tarinal­lis­ta poten­ti­aa­lia. Saarta pitää katsoa tietyl­tä etäisyy­del­tä – tarpeek­si kaukaa, jotta sen ymmär­tää kaukai­sek­si ja erilli­sek­si, mutta sen verran lähel­tä, että sen muoto erottuu selkeä­nä ja sen kutsu tuntuu ytimis­sä. Silloin voi nähdä saaren henki­lö­koh­tai­se­na teatte­ri­na, kehik­ko­na mitä jännit­tä­vim­mil­le illuusioil­le, kotina olennai­sil­le asioille. 

Laura Kontti­nen on kuvatai­tei­li­ja ja Uumenen toimit­ta­ja ja kirjoit­ta­ja. www.laurakonttinen.net/islands

• ¹ Ronström, 274, 281, 284.
• ² Ronström, 284.
• ³ Péron, 331.
• ⁴ Baldacc­hi­no, 248.
• ⁵ Baldacc­hi­no, 247.
• ⁶ Péron, 335.
• ⁷ Péron, 331–332.

• Lähteet:
• Baldacc­hi­no, Godfrey, 2005, 247–251, ”Islands: Objects of repre­sen­ta­tion” julkai­sus­sa Geogra­fis­ka Annaler, 87(4). https://doi.org/10.1111/j.0435–3684.2005.00196.x
• Péron, Françoi­se, 2004, 326–339, “The Contem­po­ra­ry Lure of the Island” julkai­sus­sa Tijdschrift voor Econo­mische en Socia­le Geogra­fie, 95, The Royal Dutch Geograp­hical Socie­ty KNAG. https://doi.org/10.1111/j.1467–9663.2004.00311.x
• Ronström, Owe, 2021, 270–297, “Remote­ness, islands and island­ness” julkai­sus­sa Island Studies Journal 16(2). https://doi.org/10.24043/isj.162