Odotus, matto

Olen usein kuullut sanot­ta­van että taiteen tekemi­nen vaatii epävar­muu­den sietä­mis­tä, mutta olen varma että epävar­muu­teen hakeu­tu­mi­nen on eksak­tein kuvaus aktin luontees­ta. Ocean Vuong puhuu On Being -podcas­tin vieraa­na väkival­tai­ses­ta varmuu­den kieles­tä, joka on luiker­rel­lut ilmaus­tem­me sisään.¹ Hän kuvaa sen uhkuvan varmuut­ta ja voittoa: You’re killing it! Own it! Drop dead gorgeous! Slay! Palavan tausta­kan­kaan, joka on myös elämä itse, edessä seisoo Boss Bitch. Uskon kaike­ti että se mitä olen, muodos­tuu siitä mitä teen. Siitä johtuen täytän päivä­ni toimin­nal­li­sel­la sahajau­hol­la joka pitää miele­ni järjes­tyk­sen kangas­tuk­ses­sa. Ajatus­te­ni tulisi uskoak­se­ni olla varmo­ja jotta voisin smash this, mutta haluan kai yrittää epävar­muu­den hien uhallakin.

Herään ja nousen. Poistan ansat sekä ulko- että parvek­keen ovien edestä, pidätän hengi­tys­tä katsoes­sa­ni ovisil­mäs­tä tyhjään rappu­käy­tä­vään ja nielai­sen vitamii­nit tahmea­na möykky­nä kämme­nel­tä­ni. Odottaes­sa­ni kahvin valmis­tu­mis­ta, avaan asunnon ainoan huoneen lattial­le muovi­sen piikki­ma­ton. Sen terävät piikit ovat ainoat jäljel­le jääneet rippeet terävien esinei­den maail­mas­ta, jonka muutoin olen hylän­nyt. Varon kaata­mas­ta maton vieres­sä seiso­vaa keraa­mis­ta vaasia, jonka sisään aaveet on säilöt­ty ja kumar­run kohti makaa­mis­ta. Laskeu­dun lattial­le siten, miten moni ihmise­läin: ensin kyyris­tyen ja sitten rulla­ten selkä­ran­gan nikama nikamal­ta vasten mattoa. Voisin kai kuvail­la tapah­tu­maa tarkem­min­kin, mutta minul­la ei ole aavis­tus­ta­kaan siitä miltä kehoni näyttää.

Malabou² mieles­sä­ni olen viime aikoi­na pyrki­nyt mietti­mään tarkem­min sitä, mihin aikani käytän ja olen siksi harjoi­tel­lut makaa­maan rinta­ke­hä avoin­na. Koko hartia- ja rinta­ke­hän seutu­ni on ollut niin jäykkä vuosien ajan, etten ole pysty­nyt makaa­maan seläl­lä­ni lainkaan. Tai ehkä on vain niin, että erinäi­sis­tä syistä johtuen olin alkanut uskoa että demonit laskeu­tui­si­vat rinta­ke­hä­ni päälle heti, jos rentou­tui­sin ja antai­sin käsie­ni levätä vasten latti­aa. Pelkään myös, että sydäme­ni saattai­si yhtäk­kiä lyödä itsen­sä ulos ihon läpi ja pysäh­tyä. Minkä tahan­sa näistä kohtaa­mi­nen seläl­lään olisi kamalin­ta, mitä osaan kuvitel­la. Ymmär­rän myös, ettei ihminen voi viettää koko elämään­sä vatsal­laan, ja siksi yritän muuttua: hengit­tää kuten videois­sa neuvo­taan ja maata paikal­laan. Myös nukku­mi­nen pitkään päivän puolel­le olisi kai yksi konkreet­ti­nen keino asettua hiljai­seen vallan­ku­mouk­seen elämän hytky­vää pulssia vastaan, mutta valitet­ta­vas­ti en ole sellai­nen. En ole hyvä pehmey­des­sä enkä hitau­des­sa. Kehos­sa­ni on liikaa turhau­tu­nut­ta liiket­tä, levot­to­ma­na nykiviä lihak­sia ja ylikier­rok­sil­la käyvää hermostoa.

Varmuu­den vaati­muk­sen keskel­lä olen vahin­gos­sa nielais­sut veiston, jonka sisään sanat ovat kiinnit­ty­neet. Olen kai vannou­tu­nut ajatte­le­maan että sanat typis­täi­si­vät monen sellai­sen kokemuk­sen, jotka ovat ainoas­taan aistit­ta­vis­sa kappa­lei­den välil­lä. Mahdot­to­mat piilot­taa ja hanka­lat sanoit­taa, kuten työväen­luok­ka tai pienes­sä uskon­nol­li­ses­sa yhtei­sös­sä kasva­mi­nen. Tai kun minul­le sanot­tiin, haluan kuolla ja kuvit­te­len sen ympäril­le kaiken minkä osasin.

Jossain kohtaa aloin kuiten­kin lähes­tyä sanoja, niiden tarjoa­mas­ta kieltäy­ty­mi­sen mahdol­li­suu­des­ta kiinnos­tu­nee­na. Sanojen käyttö itses­sään voisi tarjo­ta saman eleen kuin niiden nielai­su. Ystävä­ni, jotka tarvit­si­vat spesi­fe­jä sanoja siltaa­maan heidän identi­teet­tin­sä ja muiden katseen välil­le konkre­ti­aa, tekivät sanois­ta merki­tyk­sel­li­sim­piä. Kunnioi­tuk­ses­ta ja halus­ta ymmär­tää seura­sin sanoja ja lausuin niitä ääneen kerta toisen­sa jälkeen, jousta­mat­ta. Opin että sanat voivat olla myös väline, rohkeut­ta. Olla kykene­viä raken­ta­maan jotain, mitä ei ole vielä pystyt­ty kosket­ta­maan ja olla siten veistoa edellä. Selkey­den harhan sijaan ne voisi­vat luoda uuden­lais­ta todellisuutta.

Maates­sa­ni piikki­ma­tol­la ajatte­len haastat­te­lua, jossa kirjai­li­ja ja kirjal­li­suus­krii­tik­ko Andrea Long Chu kuvai­lee pitävän­sä Valerie Solana­sin (1936–1988) teksteis­tä, sillä Solanas “menee loppuun saakka”³. Sanoo kierte­le­mät­tä juuri sen, mitä ajatte­lee, ei sen vieres­tä. Katsot­tua­ni haastat­te­lun olen jäänyt pohti­maan varmuu­den ja loppuun saakka menemi­sen suhdet­ta, sillä en usko niiden välttä­mät­tä liitty­vän toisiin­sa. Usein, ainakin itsel­le­ni kiinnos­ta­va­na näyttäy­ty­vä taide on spesi­fi siinä mitä haluaa, mutta sen luonne pysyt­te­lee samal­la hyvin kauka­na varmuu­des­ta. Ei varsi­nai­ses­ti karttaak­seen sitä, vaan suuntaa­mal­la kohti halua­maan­sa, pistet­tä vailla valmii­ta ratkai­su­ja — pelko epävar­muu­des­ta on hyväk­syt­tä­vä. Siten reuna­mil­le jäänyt epävar­muu­den määrä on vakio. Loppuun saakka viemi­nen saattaa myös näyttäy­tyä epämu­ka­va­na, ei halut­ta­va­na, mutta voi olla ettei sitä ei olekaan raken­net­tu luomaan yhteyksiä.

Veisto­tai­tees­sa epävar­mo­ja kuvia tarjoi­le­va materi­aa­li toimii usein kai todel­li­suuk­sien kuljet­ta­ja­na, esittäen väitteen katso­jan kehon suhtees­ta objek­tiin. Myös sanat asetta­vat saman­kal­tai­sen jännit­teen, mutta eri taval­la. Pidän ehdot­to­muu­des­ta, jolla Long Chu aloit­taa kirjan­sa Females:

Every­one is female. The worst books are all by females. All the great art heists of the past three hundred years were pulled off by female, working solo or with other females. There are no good female poets, simply because there are no good poets. A list of things inven­ted by females would inclu­de: airpla­nes, telep­ho­nes, the small­pox vacci­ne, ghosting, terro­rism, ink, envy, rum (…) I am female. And you, dear reader, you are female, even – especial­ly – if you are not a woman. Welco­me. Sorry.⁴

Lukija nostaa katseen­sa ylös kohti tyhjää, nähdäk­seen mitä lause pitää sisäl­lään: kaiken tarvit­ta­van infor­maa­tion nykyhet­ken suhtees­ta mennee­seen ja tulevaan. Tekstis­sä materia, sana on päämää­rän väline, kulku­reit­ti. Sen sijaan että se olisi mykkä, se on halut­tu ja tarpeel­li­nen juuri sellai­se­naan, itsenään. Sanaa on käytet­ty juuri sen todel­li­suu­den kuvauk­seen jota halutaan luoda.

Ajatte­len henki­lö­koh­tai­ses­ti, että veiston akti tuottaa ruumiil­li­sen käsityk­se­ni todel­li­suu­des­ta. Ilman sitä, en omaa juuri minkään­lais­ta käsitys­tä siitä, mistä kehoni koostuu tai miten se sijoit­tuu maise­maan. Hetkek­si veisto sanoo tästä koostut ja luulen kysei­sen tunteen olevan minä, yhtä kuin identi­teet­ti. Todel­li­suu­des­sa ajatte­len kuiten­kin minuu­den koostu­muk­sen olevan yhtä sekava ja jatku­vas­ti veitsen teräl­lä, kuten Everyt­hing Everyw­he­re All at Once -eloku­vas­sa. Arvasin, ajatte­lin astues­sa­ni huoles­tu­nee­na ulos teatte­ris­ta kysei­sen eloku­van jälkeen. Toisi­naan sanat tai kuvat lohkai­se­vat kaiken siihen mennes­sä raken­ne­tun tieltään ja todel­li­suu­den sisään kykenee näkemään. Erilais­ten tiheyk­sien päälle kasat­tu identi­teet­ti ottamas­saan muodos­saan murtuu, suistuu uuden tieltä. Kauppa­kes­kus, jossa teatte­ri sijait­si, näytti lavas­teel­ta. Pehmeä punai­nen kokolat­tia­mat­to notkui jalko­je­ni alla, niellen askel­ten äänet ja tuntui kuin osa ruumiis­ta­ni olisi jäänyt jumiin toiseen todel­li­suu­teen. Sellai­seen, joka olisi helpos­ti voinut ollut elämäni.

Otin eloku­van aivan liian vakavas­ti. Sen näkemi­nen vahvis­ti jo ennes­tään tuttua, päivit­täin kehos­sa­ni läsnä­ole­vaa tietoa siitä, kuinka epävar­maa kaikki on. Kuinka hermos­tut­ta­van sattu­man­va­rais­ta elämä bagelis­sa⁵ onkaan (!) ja kuinka huteraa on se, mistä nykyhet­ki koostuu. Lopul­ta huojuin ulos kauppa­kes­kuk­ses­ta ja annoin metron kuljet­taa velton ruumii­ni kaupun­gin toisel­le laidal­le. Olin väsynyt ja selai­lin metron ikkunas­ta heijas­tu­via vaihtoeh­toi­si­na pitämiä todel­li­suuk­sia­ni. Tiesin, että jos olisin elämä­ni aikana vahin­gos­sa sanonut kyllä kai vääräs­sä paikas­sa, kohaut­ta­nut olkia­ni tai jäänyt patjal­le makaa­maan, olisin nyt mahdol­li­ses­ti kahden­tois­ta lapsen vanhem­pi lääke­kou­kus­sa (joskus kun uskal­lan, aion kirjoit­taa siitä), suhteel­li­sen ammat­ti­mai­nen myymä­lä­va­ras ja muu pikku­ri­kol­li­nen, tai menes­ty­nyt miesmyy­jä elekt­ro­niik­ka­kau­pas­sa. Tieto näistä mahdol­li­suuk­sis­ta pitää minuu­den rajat alati häily­vi­nä. Metros­sa vilkku­van mainok­sen lailla kysyn itsel­tä­ni yhä uudes­taan: mitä on se mitä todel­la haluat sanoa — ja harvoin, jos koskaan, osaan vastata.

Nyt nousen kuiten­kin ylös. Piikki­mat­to on upotta­nut kynten­sä nahkaa­ni ja jää hetkek­si roikku­maan selkää­ni, tipah­taen sitten takai­sin matol­le. Veri suhisee päähän ja silmien taakse. Teen aamupa­laa ja kuten jokai­se­na aamuna, katson syödes­sä­ni kuvia suosik­ki­tai­tei­li­ja­ni kirjas­ta. Punai­ses­ta saves­ta muotoil­tu kissa tai oikeas­taan melko lailla hirviön kaltai­nen hahmo saa niska­kar­vat nouse­maan pystyyn. Sen silmien kohdal­la ammot­ta­vat tyhjät aukot ja kieli on työnty­nyt ulos. Sen pää on erään­lai­sen eri palasis­ta kootun pylvään ylimmäi­se­nä, muistut­taen hieman totee­mi­paa­lua tai muuta sen kaltais­ta. Katsoes­sa­ni kirjan sivuja, saan otteen siitä hajus­ta, mistä olen elämäs­sä kiinnos­tu­nut ja päivä voi alkaa.

*Haluan maini­ta, että koin lainauk­sen alaviit­tee­seen tekemä­ni käännök­sen Andrea Long Chun kirjas­ta Females haasta­va­na. Päädyin käyttä­mään suomen kielen sanaa “nainen” käännök­se­nä Long Chun käyttä­mäl­le “females”-termille. Miellän alkupe­räi­sen sanan toimi­van katta­va­na yläter­mi­nä, luoden väitteen jonkin­lai­ses­ta räjäy­te­tys­tä ja uudel­leen kootus­ta “naisen määri­tel­mäs­tä”, jota Long Chu avaa itse seuraavasti:

The thesis of this book is that female­ness is a univer­sal sex defined by self-negation, against which all politics, even feminist politics, rebels. Put more simply: Every­one is female, and every­one hates it⁶ (…) When I talk about females, I am not refer­ring to biolo­gical sex, though I’m not refer­ring to gender, either. I’m refer­ring instead to somet­hing that might as well be sex, the way that reactio­na­ries descri­be it (perma­nent, unchan­ging, etc.), but whose nature is ontolo­gical, not biolo­gical. Female­ness is not anato­mical or genetic charac­te­ris­tics of an organism, but rather a univer­sal existen­tial condi­tion, the one and only struc­tu­re of human conscious­ness. To be is to be female: the two are identical. It follows then, that while all women are females, not all females are women.⁷

Pohdin (suurkii­tos Peppi, Reija sekä Camil­le, avusta ja mieli­pi­teis­tä kääntä­mi­ses­sä) termien “naispuo­li­nen”, “naisih­mi­nen” tai “naaras” käyttöä, mutta kaikki niistä tuntui­vat vievän mieli­ku­vaa liikaa joko biolo­gi­aan tai kierrel­len epämää­räi­ses­ti “naisen” ympäris­tös­sä, jääden lopul­ta kuiten­kin liian epäsel­vik­si ja vieden termi­no­lo­gi­aa epäilyt­tä­vään suuntaan. Siksi päädyin lopul­ta sanaan “nainen”. Long Chu kertoo kirjan Females alkaneen essee­nä Valerie Solanak­sen esityk­sel­le Up Your Ass (Solanas is mainly remem­be­red for two things: self-publis­hing the SCUM- Manifes­to in 1967, a dark funny polemic against the govern­ment, the money system, all men, and most women; and shooting artist Andy Warhol at his studio, the Facto­ry…)⁸

Solanak­sen tavoin Long Chu esittää pelot­to­mia väittei­tä, provo­soi, räjäyt­tää osiin ja raken­taa uudel­leen, jättäen lukijan kuiten­kin lopul­ta yksin kysymys­ten kanssa. Luettua­ni kirjan ensim­mäi­sen kerran jäin istumaan kirjas­ton sohval­le paina­va­na ja täyte­läi­se­nä, kuin juuri syönee­nä. Ajatte­lin, että vihdoin joku artiku­loi sen, mitä niin kutsut­tu “naise­na olemi­nen” tarkoit­taa: eli siis ei mitään, pelkkiä sanoja tomuna sormien välis­sä ja yhtä aikai­ses­ti aivan kaikkea. Rakas­tan Females-kirjaa ja toivon että käännös ja sen pohti­mi­nen avaavat kirjan moninai­suut­ta edes hieman. Otan mielel­lä­ni palau­tet­ta vastaan käännök­ses­tä ja ymmär­rän, että kielten välis­ten termien haastei­den keskel­lä on hyvin mahdol­lis­ta että käännök­se­ni sotii vastaan erilai­sia mieli­pi­tei­tä ja toivon lämpi­mäs­ti, ettei se loukkaa kenen­kään identiteettiä.

Kiitos Suomen Kulttuu­ri­ra­has­tol­le täysi­päi­väi­sen työn mahdollistamisesta.

Iisa Lepis­tö (s. 1994) on veistok­sel­lis­ten element­tien sekä kirjoit­ta­mi­sen paris­sa työsken­te­le­vä taitei­li­ja. Hänen työnsä pohjaa veisto­ma­te­rian alkupe­riin ja niiden mahdol­li­siin tulevai­suuk­siin veiston, taiteel­li­sen tutki­muk­sen sekä kirjoit­ta­mi­sen keinoin. Lepis­tö on valmis­tu­nut kuvatai­teen maiste­rik­si Taidey­li­opis­ton Kuvatai­dea­ka­te­mias­ta vuonna 2020 ja opiskel­lut myös Taipeis­sa Natio­nal Univer­si­ty of Arts ‑yliopis­tos­sa sekä École Supérieu­re d’art et de Design Marseillessa.

https://iisalepisto.com / insta­gram: @iisalinn

• ¹ Vuong, Ocean, 2020. A Life Worthy of Our Breath.
• ² Malabou, Cathe­ri­ne, 2004. Mitä on tehtä­vä aivoillemme?
• ³ Long Chu, Andrea, 2019. On Desire.
• ⁴ “Kaikki ovat naisia. Huonoim­mat kirjat ovat kaikki naisten kirjoit­ta­mia. Viimei­sen kolmen vuosi­sa­dan taide­ryös­töt ovat kaikki naisten tekosia, työsken­nel­len yksin tai muiden naisten kanssa. Ei ole hyviä naisru­noi­li­joi­ta, yksin­ker­tai­ses­ti siksi, ettei hyviä runoi­li­joi­ta ole olemas­sa. Lista naisten keksi­mis­tä asiois­ta pitäi­si sisäl­lään: lento­ko­neet, puheli­met, isorok­ko­ro­kot­teen, ghostaa­mi­sen, terro­ris­min, musteen, kateu­den, rommin (…) Minä olen nainen. Ja sinä, hyvä lukija, olet nainen, jopa – ja etenkin – jos et ole naispuo­li­nen. Terve­tu­loa. Anteek­si” (suomen­nos kirjoit­ta­jan*). Long Chu, 2019, 1–2.
• ⁵ Viittaus yllämai­nit­tuun elokuvaan.
• ⁶ “Tämän kirjan teesi on, että naiseus on itsen­sä kieltä­mi­sen määrit­te­le­mä univer­saa­li sukupuo­li, jota vastaan kaikki politiik­ka, jopa feminis­ti­nen politiik­ka, kapinoi. Yksin­ker­tai­sem­min sanot­tu­na: Kaikki ovat naisia, ja kaikki vihaa­vat sitä.” (suomen­nos kirjoit­ta­jan*). Long Chu, 2019, 11.
• ⁷ “Kun puhun naisis­ta, en tarkoi­ta biolo­gis­ta sukupuol­ta, vaikka en myöskään sukupuo­li-identi­teet­tiä. Viittaan sen sijaan johon­kin, joka voisi yhtä hyvin olla sukupuo­li, taval­la, jolla taantu­muk­sel­li­set sitä kuvaa­vat (pysyvä, muuttu­ma­ton jne.), mutta jonka luonne on ontolo­gi­nen, ei biolo­gi­nen. Naiseus ei ole organis­min anato­mi­nen tai geneet­ti­nen ominai­suus, vaan yleis­maa­il­mal­li­nen eksis­ten­ti­aa­li­nen tila, ihmisen tietoi­suu­den yksi ja ainoa raken­ne. Olemi­nen on sitä että on nainen: nämä kaksi, ovat ident­ti­siä. Tästä seuraa, että vaikka kaikki naispuo­li­set ovat naisia, kaikki naiset eivät ole naispuo­li­sia.” (suomen­nos kirjoit­ta­jan*). Long Chu, 2019, 12.
• ⁸ “Solanas muiste­taan lähin­nä kahdes­ta asias­ta: omakus­tan­tei­ses­ta Scum Manifes­tos­ta (1967): pimeäs­tä, hauskas­ta, polee­mi­ses­ta, halli­tus­ta, rahan systee­miä, kaikkia miehiä ja suurin­ta osaa naisis­ta vastaan kapinoi­vas­ta kirjas­ta. Sekä kuvatai­tei­li­ja Andy Warho­lin ampumi­ses­ta hänen studios­saan, niin kutsu­tus­sa Tehtaas­sa.” (suomen­nos kirjoit­ta­jan*). Long Chu, 2019, 3.

• Lähteet ja viittaukset:
• Long Chu, Andrea, 2019. Females. Verso Books, Croydon, UK.
• Malabou, Cathe­ri­ne, 2004. Mitä on tehtä­vä aivoil­lem­me? Tutki­ja­liit­to, Helsin­ki (suom. 2021).
• Solanas, Valerie, 1971, 2015. Scum Manifes­to. Verso Books, Croydon, UK.
• Long Chu, Andrea, 2019. On desire. https://www.youtube.com/watch?v=6CFHRw79CrY (vierail­tu 15.1.2022)
• Vuong, Ocean, 2020. “A Life Worthy of Our Breath”, On Being -podcast. https://onbeing.org/programs/ocean-vuong-a-life-worthy-of-our-breath-2022/ (vierail­tu 17.8.2022) 
• Kwan, Daniel ja Schei­nert, Daniel, 2022. Everyt­hing Everyw­he­re All at Once ‑eloku­va. Schei­nert Traile­ri: https://www.youtube.com/watch?v=wxN1T1uxQ2g&t=10s (vierail­tu 1.10.2022)