Hiljaiset kärpäset

Siima­leik­ku­ri

Tunne­li­mai­nen polku johtaa autol­ta mökil­le. Erilais­ten puiden oksat ovat kasva­neet ylipit­kik­si, luumut ovat levin­neet tiiviik­si metsi­kök­si, josta niitä on vaikea poimia. Pusik­ko­mai­suus on miellyt­tä­vän näköis­tä mutta epäkäy­tän­nöl­lis­tä. Kukaan ei liiku täällä säännöl­li­ses­ti eikä kukaan huoleh­di tökkää­kö oksa silmääsi.

Polul­la en jaksa enää väistel­lä luumua, joka myöhem­min paljas­tuu kriiku­nak­si, omenaa, kirsik­kaa, tuomea, pihla­jaa. Kävelen oksasak­sien kanssa polul­la, niks niks naps, jos joudun jotakin väistä­mään. Yleis­nä­ky­mä säilyy kuiten­kin esteet­ti­se­nä puutar­ha­mai­se­na käytä­vä­nä, josta voi kuvitel­la ottavan­sa valokuvia. 

Istun kalliol­la koiran kanssa ja odotam­me. Katsom­me, kun sinä siima­leik­ku­roit. Olemme opette­le­mas­sa odotta­maan. Kun odotan koiran kanssa, en pysty muuhun. Joudun keskit­ty­mään koiran odotta­mi­seen, että koira jaksaa odottaa. Koiral­le tekemät­tä olemi­nen on vaike­aa. Katso­mi­nen ja luopu­mi­nen katsot­ta­vas­ta on tekemis­tä, mitä voimme tehdä yhdes­sä. Istum­me kalliol­la ja katse­lem­me vuoroin toisiam­me, vuoroin siima­leik­ku­ria. Palkit­sen koiraa tilli­sil­li­kar­keil­la ensin siima­leik­ku­rin katso­mi­ses­ta ja sitten minun katso­mi­ses­ta­ni. Koiran odottaes­sa itse odotan, että tilan­ne menee ohi, että tilan­tees­ta tulisi koiral­le niin normaa­li, että meidän ei enää tarvit­se odottaa yhdes­sä. Siima­leik­ku­ris­ta voisi tulla hyvän päivän tuttu, minkä olemas­sao­lon voi huomioi­da esimer­kik­si katseel­la mutta katseen voi siirtää siitä pois ja saada palkkion tästä katsei­den liikkees­tä. Näin jatkui­si­vat koiran ja siima­leik­ku­rin elämät ilman tarvet­ta tehdä lähei­sem­pää tuttavuutta. 

Koen vaikeak­si keksiä sanoja asioil­le, joita mukana kulke­val­le koiral­le opete­taan. On “kierrä” myötä­päi­vään menemi­seen ja “vasta” vasta­päi­vään, mutta loogi­sem­min ajatel­len olisi voinut olla “myötä” ja “vasta”, ja kierrä-sanan olisi voinut säästää johon­kin muuhun. “Sivu” on ihmisen vasem­mal­le sivul­le pyöräh­tä­mi­nen etutas­sut paikal­laan – millä sanal­la pyöräh­de­tään oikeal­le puolel­le? “Kylki” on kummal­le tahan­sa kyljel­le vieräh­tä­mi­nen, “toinen kylki” on se kieräh­tä­mät­tä jäänyt kylki. “Vierel­le” on ihmisen oikeal­la puolel­la kävele­mis­tä, “heel” on vasem­mal­la puolel­la kävele­mis­tä (hiil on mukava sanoa ääntää korkeal­ta ja ajatel­la kuinka koira kiinnit­tää hyvin huomio­ta kimeän ii-äänteen kuule­mi­ses­ta). Irti-sanas­ta tulee­kin pysäh­ty­mi­nen, jos koiral­la on lelu suussa ulkona juostes­saan. Kivi-sanal­la ensin hypätään kiven päälle, myöhem­min myös autoon.

Siima­leik­ku­roit pihan sivuil­le ja talojen vieruk­sil­le korkeik­si kasva­nei­ta heini­koi­ta pala kerral­laan, leikku­rin akku kestää noin kolme­kym­men­tä minuut­tia. Ajatte­lin hyönteis- ja eläinys­tä­väl­lis­tä hiukan pidem­män kasvus­ton pihaa. Sen sijaan tunnen nyt jonkin­lais­ta himoa asfal­toi­da koko pihan. Omista­mi­sen ja oman alueen hallin­noi­mi­sen tarve – siksi­kö puut kaade­taan ja nurmik­koa istute­taan sinne, missä sitä ei tarvi­ta ja missä kukaan ihminen ei edes vietä aikaa? Yritän poistaa vieras­la­je­ja pihal­ta, mutta luovu­tan sillä en viitsi pukea pitkiä housu­ja jalkaan. En halua osua paljail­la sääril­lä­ni punkki­hei­nik­koon. Siima­leik­ku­rin lyhyen akun keston takia emme ikinä pääse punkki­hei­ni­kon peräl­le asti, ja vieras­la­jit katoa­vat yhä pitene­vien korsien sekaan. Ajalli­ses­ti tulem­me viettä­mään täällä (taitei­li­ja­re­si­dens­sis­sä) noin kolme kuukaut­ta. Näinä kuukausi­na on koiral­la ensim­mäis­tä kertaa – sitten sen pentua­jan – oma piha, jossa viettää aikaa. Kolme kuukaut­ta  on liian vähän mihin­kään pysyvään, pihas­ta tai talos­ta ei tee mieli huoleh­tia kunnol­la vaan aikaa on lähin­nä keskit­tyä selviy­ty­mi­seen jokapäi­väi­ses­tä elämästä. 

Välimat­ka ja kesäaika

Liikum­me kahden paikan välil­lä kolmen kuukau­den ajan. Vaikka matka onkin vain 45 minuut­tia suuntaan­sa, itse lähte­mi­seen menee tunte­ja. Olin kuvitel­lut etukä­teen mökkie­lä­mää­ni. Ajatte­lin, että minul­la olisi paljon luppoai­kaa, raken­tai­sin asetel­mia ja liikkui­sin paljon ulkona. Lukisin ja kirjoit­tai­sin keskit­ty­neel­lä mielia­lal­la. Pääni täyttyy­kin kahden jääkaa­pin sisäl­lös­tä ja ruoka­hä­vi­kin minimoi­mi­ses­ta. Mökin sisäil­ma on koste­aa, mutta ulkona on niin kuuma, että takkaa ei kanna­ta lämmit­tää, jotta sisäil­man kosteus laski­si. Mökin seinien kalte­vuut­ta voi tutkail­la seinäl­lä olevien asioi­den kautta. Ryijyn alareu­na riippuu viiden sentin päässä seinäs­tä enkä halua tietää mitä sen takana on. Vältte­len seinien lähei­syyt­tä ja huonei­den pinta-ala piene­nee useal­la neliömetrillä. 

Kehoni herkis­tyy olosuh­tei­siin eikä karais­tu. Aurin­ko porot­taa ja puutto­mat pelto­jen laidat tuntu­vat matkal­ta halki aavikon. Kaupun­gis­sa nautti­sin juokse­vas­ta vedes­tä, käsien pesus­ta, kuivas­ta huoneil­mas­ta, ötököt­tö­myy­des­tä: auto pysyi­si puhtaa­na, kun ei olisi ötököi­tä, jotka voisi­vat lentää ja napsah­taa tuuli­la­siin. Mökil­lä kynsie­ni aluset muuttu­vat hiljal­leen mustiksi.

Muuta­man päivän jälkeen pakkaam­me tavaram­me taas, koska koira ei saa tarpeek­si lepoa, mikä näkyy levot­to­muu­te­na, mikä taas vaatii meiltä enemmän huomio­ta, aikaa ja energi­aa. Palaam­me kaupun­kiin palau­tu­maan. Ehdin kaste­le­maan kuumuu­des­ta lakoon menneet kasvi­ni ja ne palau­tu­vat kerta toisen­sa jälkeen. Kesän kulumi­sen myötä tavara­mää­rä vähenee, ja saamme vietyä kaiken yhdel­lä kanto­ker­ral­la autoon.

Koiran aika on erilais­ta, koska siinä ei voi olla saman­lais­ta aikara­joi­tet­ta kuin ihmisil­lä. Deadli­nen määrit­tä­mi­nen ei onnis­tu sillä ajan kysymys pitää poistaa. Mökil­le saapues­sa ihminen haluai­si aloit­taa asioi­den hoita­mi­sen, mutta oikeas­ti vain koiran hyvin­voin­tiin voi keskit­tyä. Ihminen ei voi tehdä liikaa kummal­li­sia asioi­ta, että koiran ei tarvit­se tutus­tua niihin. Tai kun tekee kummal­li­sia asioi­ta, pitää olla varau­tu­nut siihen, että koira on saanut aiemmin levät­tyä ja että se saa kummal­li­sen asian kokemi­sen jälkeen levätä. Koiral­la kestää noin kaksi kuukaut­ta sopeu­tua mökil­lä olemi­seen – koira ei sopeu­du siihen kahdes­sa päiväs­sä, kuten ihmise­nä haluai­sin sen sopeu­tu­van. Koiraa ei voi jättää yksin uuteen paikkaan kahteen kuukau­teen, ja elinpii­ri­ni piene­nee. Harvi­nai­sen kuumas­sa säässä koiran on liian tukalaa olla ulkona. Vaikka ihmise­nä voinkin hikoil­la kuumuut­ta pois montaa eri reittiä pitkin, niin koiral­la on vain kielen­sä ja anturan­sa. Voimme katsoa paahta­via pelto­ja ikkunas­ta aamuyh­dek­sän ja iltayh­dek­sän välisen ajan.

Kaupun­kiin palates­sa elinpii­rim­me laaje­nee tai palau­tuu normaa­lik­si, kun yhtäk­kiä voikin käydä vessas­sa ilman, että ajatte­lee mihin koiran laittai­si siksi aikaa. Loppu­ke­säs­tä uskal­lan päästää koiran vapaak­si autos­ta hihnat­ta puutun­ne­lin alkupääs­sä. Loppu­ke­säs­tä koira ei enää hauku väsymys­tään, kun se hyppää kaupun­gis­sa autos­ta ulos. 

Herätys­kel­lo 

Kotilot kiipeä­vät pitkin kasvi­maan kivisei­niä, joiden kivi on oikeas­ti sellais­ta harmaa­ta pienis­tä palle­rois­ta tehtyä tiiltä. Niille on paksoi­ta ja rukolaa syötä­väk­si. Kasva­tin kaali­kas­ve­ja itsel­le­ni, mutta en enää pysty syömään kotiloi­den tähtei­tä. Pihti­hän­nät käyvät yöpalal­la daalian lehdis­sä. Vihan­nes­pun­kit kutovat valkois­ta seitti­ään ja kasvit muuttu­vat kuivik­si mustik­si käppy­röik­si. Kirvat imevät nestet­tä kasvie­ni varsis­ta. Niitä voisin torjua fyysi­ses­ti sormil­la­ni litsaa­mal­la, mutta käsie­ni hygie­nia kärsii muuten­kin. Korian­te­ri ehtii kasvaa, mutta syödes­säm­me sitä koemme epävar­muut­ta sen syömä­kel­poi­suu­des­ta ja vatsam­me reagoi­vat. Harak­ka käy muuta­ma­na aamuna syömäs­sä raa’at kirsi­kat puusta. Puuhun jää ruoto­jen päähän veriset kivet.

Kirvo­jen, kotiloi­den, pihti­hän­tien ja vihan­nes­punk­kien lisäk­si fasaa­ni viihtyy kukka- ja kasvi­maal­la­ni. En tiedä onko kasvi­maal­la­ni fasaa­nil­le mitään syötä­vää – söisi­kö fasaa­ni hyöntei­set, joita pidän tuholai­si­na? Näen sen kävele­vän kukki­mat­to­mien kosmok­sien vieres­tä. Kukka­pen­kis­sä on raidal­li­sia musta­val­koi­sia sulkia sekä orans­se­ja yksivä­ri­siä. Myöhem­min löydän painau­man kosmos­kuk­kien juures­ta ja hiukan soikean kuopan daalian vieres­tä. Daalia on taittu­nut kuin jokin olisi levän­nyt sen varren päällä. Oletan painau­man ja hieman soikean kuopan olevan fasaa­nin lepo- tai hiekka­pe­su­paik­ka. Hiekka­tien penke­reel­lä on rivis­sä neljä pientä kuoppaa, ne näyttä­vät munaku­peil­ta. Fasaa­ni ei mahtui­si munakuppiin. 

Päivi­sin fasaa­ni käysken­te­lee pihal­la ja on olevi­naan kuin ei huomai­si­kaan minua. Se hiipii pusik­koon piiloon, ja vieres­tä­ni lehah­taa noin viisi fasaa­nin poikas­ta lentoon. Säikäh­dän niiden rapinaa, jota olen kuiten­kin kuunnel­lut yli kuukau­den tietä­mät­tä sen lähtees­tä. Palaan mökkiin sisäl­le kuumuut­ta pakoon ja jatkan lintu­jen tarkkai­lua. Katse­len ikkunas­ta fasaa­nin poikas­ten ja niiden emon piilot­te­lua mansi­kan oksien välis­sä. Välil­lä niiden pitkä­kau­lai­set päät nouse­vat esiin lehtien joukos­ta. Olen tästä näystä iloinen – tätä pusik­koa en halua laittaa siima­leik­ku­ril­la matalak­si. Öisin aikuis­fa­saa­ni liikus­ke­lee matala­na ja nykäyk­sit­täin pihas­sa aamunel­jäl­tä.  Aurin­ko paistaa idästä suoraan silmiin aamuvii­del­tä ikkunas­ta, joka on sijoi­tet­tu niin, että aurin­ko varmas­ti paistaa ikkunas­ta suoraan silmiin aamuvii­del­tä. Fasaa­ni rääkyy! Se rääkyy!

Kotilo kiipe­ää ikkunoi­ta pitkin. Se liikuu yllät­tä­vän nopeas­ti. Sykäyk­sit­täin vaaleat alueet liikku­vat sen mahas­sa kuin jokin mainosvalo. 

Siipi

Kanadan­han­hel­ta irtoaa toinen siipi. Siipi näyttää kuival­ta soija­fi­leel­tä tai pienel­tä hylkeel­tä. Sijoi­tan sen orans­sin daalian viereen ikkunan­lau­dal­le ja odotan monta viikkoa, että asetel­ma muuttui­si kiinnos­ta­van näköiseksi.

Kanadan­han­hen sisäl­lä oli äänira­sia, jota paina­mal­la kuuluu kanadan­han­hen ääni. Siiven irtoa­mi­sen myötä hanhen kylkeen tulee reikä, jota kautta poistan äänirasian ja tyhjen­nän pumpu­lin, josta muodos­tuu pilvi­ka­sa pöydäl­le. Hanhen pörröi­nen nahka ja pumpu­li eivät enää vaimen­na rasian ääntä vaan se kirskuu terävä­nä matalis­sa huoneis­sa. Tyhjen­tä­mi­sen myötä lintu on taas käyttö­kel­poi­nen leluksi. 

Aika usein koira nukkuu pää kanadan­han­hen päätä vasten. Katse­len pöydäl­lä olevaa rasiaa, joka paikkan­sa menet­tä­nee­nä on jo muuttu­nut ongelmajätteeksi.

Kukat ja valokuvaajat

Litsaan kirvo­ja parvek­keel­la, sillä kirvaon­gel­ma on pahem­pi näillä kahdel­la paahtei­sel­la neliö­met­ril­lä kuin mökin avomaal­la. Olen toivo­nut, että leppä­ker­tut tai pikku­lin­nut löytäi­si­vät hyöntei­sa­pa­ja­ni enkä itse joutui­si olla tappa­ja. Jos jokin ei syö sinun kasve­ja­si, et ole osa elonke­hää, muistu­tan itseä­ni. Suihkut­te­len vettä rumal­la suihkut­ti­mel­la (hienon tiputin lattial­le ja siitä tuli käyttö­kel­vo­ton) niin pitkään, että rantee­ni kipey­tyy, vaikka yhdel­lä painal­luk­sel­la saan aikaan kolmen sekun­nin suihkun. Katse­len netti­kau­pas­ta leppä­kert­tu­ja ja niiden poikasia.

Jaksan haaveil­la puutar­has­ta ja puutar­han hoidos­ta, menes­ty­vis­tä daalian taimis­ta huoli­mat­ta ötököis­tä, liian paahtei­ses­ta parvek­kees­ta ja siitä, että minul­la ei ole mitään varmaa avomaa­ta, jossa mitään kasvat­taa. Harvaan asiaan suhtau­dun kuiten­kaan yhtä optimis­ti­ses­ti, että jaksai­sin yrittää vielä uudes­taan. Katse­len sosiaa­li­ses­sa medias­sa kuvia Daalioi­den harras­ta­jat ‑ryhmäs­sä ilman, että olisin kateel­li­nen tai surul­li­nen omasta menes­ty­mät­tö­myy­des­tä­ni. Yritän olla muser­tu­mat­ta kauneu­des­ta, joka ei toteu­du omissa kukka­pen­keis­sä­ni. Mutta myös kokenei­den kasvat­ta­jien mailla voi olla kymme­niä kukkia, jotka eivät jaksa­neet kasvaa tai ehtineet kukkia, eivät edes ennen ensim­mäi­siä pakkasöitä.

Daalioi­den ytimet ovat tihei­tä ja vasta lähes lakas­tut­tu­aan ne paljas­ta­vat muuta­man keltai­sen emin tai heteen. Ensi vuonna haluan ostaa juura­kon, joka olisi pölyt­tä­jäys­tä­väl­li­nen, ehkä sellai­nen, jossa on vaalean­lii­lat lehdet. Olen ajatel­lut, että jälkim­mäi­set ovat rumia mutta katse­len niitä nyt uusin silmin. Ytimet­tö­mät daaliat voi kerätä maljak­koon hyväl­lä omallatunnolla.

Olen unohta­nut kamera­ni lojumaan, pölyt­ty­mään, kerää­mään roskia repun pohjal­le, vaikka kannan sitä mukana­ni kaupun­gin ja mökin välil­lä. Muiste­len valoku­vaa­mi­sen elettä daalioi­den avulla. Ne virit­tä­vät minua katse­le­maan, etsimään valoku­via, valoku­vaa­ja käy kukas­sa. Kuvaan lähiku­via kukis­ta ja yritän muistaa, että valotus­mit­ta­ri valeh­te­lee, kun olen näin lähel­lä kohdet­ta­ni. En tiedä onko kukka­ku­vis­sa­ni mitään sellais­ta, jolla perus­tel­tai­siin kukkien kuvaa­mi­sen tärkeyt­tä. Mutta ehkä ne jossain vaihees­sa alkavat tuntua itses­tä­ni muulta­kin kuin väria­lueil­ta ja loiton­nus­ren­kaan teknis­ten mahdol­li­suuk­sien kokeilemiselta.

Alligaat­to­ri

Mökil­le saapu­mi­sen myötä on monta etappia, jotka täytyy saada tehdyk­si, ennen kuin voi alkaa oleske­le­maan. Tosin yleen­sä näiden tehtä­vien jälkeen valtaa tyhjyys – mitä nyt? Omalla taval­laan asioi­den suorit­ta­mi­nen tuntuu olevan mökil­lä olon pääteh­tä­vä: veden kanta­mi­nen, veden keittä­mi­nen, tiskaa­mi­nen ulkona, puiden kanta­mi­nen, saunan lämmi­tys, ruoan laitta­mi­nen, siima­leik­ku­roin­ti. Kukka­pen­kis­sä ei kasva tarpeek­si rikka­ruo­ho­ja, että se tuottai­si tekemis­tä mutta en myöskään joudu pohti­maan onko kitke­mi­nen ylipään­sä tarpeellista.

Eräänä sunnun­tai­na ajatte­len saava­ni olla rauhas­sa päivän, koska olen suorit­ta­nut mökin pakol­li­set tehtä­vät. Hampai­den­pe­su­reis­sul­la­ni katson unise­na nimeä pihal­la olevan paket­ti­au­ton kyljes­tä: Alli alli gaatto­ri. Nimi paljas­tuu tosin joksi­kin muuksi myöhem­min, ja rauhai­san päivän sijaan lähia­lu­een kesäteat­te­rin ohjel­ma­na onkin kahdek­san­tois­ta miljoo­nan katse­lu­ker­ran yhtye, jonka keula­ku­va on mateli­jae­läin. Autojo­no ulottuu seuraa­vaan kylään asti, ja lapset kirku­vat alli alli gaatto­rin nimeä, kuulen sen usean seinän läpi.

Aionko osallis­tua tapah­tu­ma­päi­vään minul­ta kysytään tapah­tu­ma­päi­vä­nä. Ehkä pitkä pitkä karvai­nen collie voisi mennä puoles­ta­ni käänte­le­mään päätään ihmetyk­ses­tä ja hurmaa söpöy­del­lään ja näennäi­sel­lä ihmis­mäi­syy­del­lään. Näen sisilis­kon, kun siirrän keltais­ta pihatuo­lia­ni, jotta pihani näyttäi­si siistim­mäl­tä alligaat­to­rin katse­li­joil­le. Sisi sisi lisko, se viher­tää. Olen säikäh­del­lyt kaikkia muita sisilis­ko­ja, jotka aika ajoin näyttäy­ty­vät talon ulko-oven edessä. Minä olisin pudot­ta­nut häntä­ni, jos sellai­nen olisi.

Maanan­tai­na makaam­me pienel­lä raidal­li­sel­la matol­la ulkona. Maton värit ovat miellyt­tä­viä, helei­tä, ne eivät näytä vanhoil­ta kalsa­reil­ta vaan kulumat­to­mil­ta yöpai­tu­leil­ta. Luen kirjaa, juot kahvia, koira syö vähän sammal­ta (jätän sen huomiot­ta) mutta lepää sen jälkeen. Tämä noin kymme­nen lämpöi­sää minuut­tia ulkona ennen kuin on liian kuuma tai paarmat hyökkää­vät. Toisen kerran tunnen saman­lais­ta tunnet­ta, kun kuunte­len ruotsin­kie­li­siä kesäyh­teis­lau­lu­ja ja juon hiili­ha­po­tet­tua lähde­vet­tä keltai­sel­la tuolil­la ilta-aurin­gos­sa. Päässä hiipii ahtau­den tunne muuta­man minuu­tin päästä, onko tämä kuiten­kaan riittä­vää, pitäi­si­kö olla tekemäs­sä jotakin muuta, vaikka tämä on nyt se oloti­la, jota kai mökil­tä kaipasin.

Hiljai­set kärpäset

Ilman kosteus nousee. Härmä alkaa levitä parvek­keen alaosan kasvei­hin. Olen asetel­lut kasve­ja tiiviik­si ryppäik­si, jotta ne suojai­si­vat toisi­aan aurin­gol­ta ja lämmöl­tä. Nyt hengit­tä­mät­tö­mät ryppäät altis­ta­vat kasvit sieni-itiöil­le, jotka hiljal­leen huovut­ta­vat lehdet vaaleik­si ja samettisiksi.

Viile­tes­sä parvek­keen vihan­nes­punk­ki­po­pu­laa­tio hilje­nee. Ainoas­taan kultai­sen kerman väriset kosmok­set eivät selvin­neet niiden valtauk­ses­ta. Musta­val­koi­nen musta­sil­mä­susan­na ei näytä enää niin sairaal­ta, ja voin ajatel­la dalma­tia­lai­sen kaunis­ta turkkia. Viimein kosmos jaksaa kasvaa parvek­keen reunan yli.

Kirvat yrittä­vät palata, mutta olen nopeam­pi litsaa­vil­la sormil­la­ni. Litsaa­vat sorme­ni ovat viinin­pu­nai­set mustis­ta kirvois­ta. Aikai­sem­min ajatte­lin kirvo­jen olevan aina lehte­vän limen­vih­rei­tä, mutta kirvo­jen kirjo laajenee.

Sea shell ‑niminen kosmos kukkii valkoi­se­na, vaalean­pu­nai­se­na ja anilii­nin­pu­nai­se­na. Tsinniat­kin avaavat nuppu­jaan, vaikka osa ehti tuhou­tua kuumuu­den ja kuivu­mi­sen vuoksi. Mietin miten nämä tsinniat ja kosmok­set voivat­kin olla saman­vä­ri­siä. Miten tyypil­li­nen onkaan tuo anilii­ni. Onko se jalos­tet­tu ja onko se toivot­tu jalos­tet­ta­va väri? Vai väri, josta ei enää pääse eteen­päin? Tai onko se seuraa­vien värien lähtö­koh­ta? Istun makaa­van koiran vieres­sä parvek­keen suussa. Katse­lem­me karvai­sia kimalai­sia kukis­sa. Yksi niistä sujah­taa pörröi­se­nä pallo­na krassin sisuk­siin. Toinen kimalai­nen kömpii leijo­nan­ki­taan, uppoaa kadok­siin ja lopul­ta peruut­taa pois, näkyväk­si. Tsinnian teräleh­dil­lä lepää kimalai­nen. Hitaas­ti sen karvai­nen peppu liikkuu hengit­täes­sä. Seuraa­va­na aamuna se on vielä­kin siellä, se on vaihta­nut asentoa kyljel­tä mahal­leen ja venyt­tää hitaas­ti koipian­sa, kun päivä alkaa lämme­tä. Ensim­mäi­nen perho­nen käy anilii­nis­sa tsinnias­sa. Sen supus­sa olevat siivet ovat samma­kon väriset.

Hiljai­set kärpä­set ilmes­ty­vät ilman viile­ne­mi­sen myötä. Ne pujah­ta­vat parvek­keen ovesta sisäl­le, mukau­tu­vat sohvan harmaa­seen tekstuu­riin, istuvat kirja­hyl­lyn päällä ja kiipeä­vät lampun johtoa pitkin. Jätän oven niille auki. Lähte­mi­sen sijaan ne majau­tu­vat auki olevan kannet­ta­van tieto­ko­neen syliin. Säpsäh­dän, kun musta näppäin onkin näppäin + kärpänen.

Yritän lopet­taa odotta­mi­sen, sen tietyn­lai­sen huonon odotta­mi­sen, en sitä sellais­ta rauhal­lis­ta tyyneyt­tä ja kärsi­väl­li­syyt­tä, mitä olen erikseen yrittä­nyt opetel­la. Odotan, että koira herää, että voisim­me ulkoil­la, että voisin sen jälkeen syödä, että voisin tehdä töitä ja että työt olisi­vat sitten ohi. Odotan, että koira heräi­si ja siirtyi­si parvek­keen oven edestä, että voisin mennä katse­le­maan kasve­ja. Miten olla odotta­mat­ta että kaikki tapah­tui­si nyt ja kaikki olisi vain ohi ja saisin vain istua ja tuijot­taa harmaal­la sohval­la (joko siis istua ja tuijot­taa nyt ja odottaa kaiken menevän ohi tai sitten istua ja tuijot­taa tyynes­ti ja kärsi­väl­li­ses­ti, että koira herää ja niin edelleen).

Mökil­lä löydäm­me saunas­ta kuusi kuollut­ta lintua. Ensin viisi ja sitten vielä lopul­ta kuuden­nen. En tiedä miten ne ovat joutu­neet sinne, lautei­den alle, kiukaan viereen, puiden kanto­kop­paan. Kerääm­me ne lasten haraval­la aikuis­ten rauta­la­pioon. Linnun­kik­ka­rei­ta on joka puolel­la. Peset kiukaan kiviä tiski­har­jal­la. Saunas­sa suihkusaip­pua on tuoksu­ton­ta ja läpinä­ky­vää. Se ei lupaa energi­soi­van­sa kuin jokin orans­sil­ta tuoksu­va ja keller­tä­vän värinen voisi luvata.

Kaupun­gis­sa muistat, että ilman­kos­teu­den­ke­rää­jä unohtui keittiön hyllyl­le. Olit ajatel­lut laittaa sen auton etupen­kin jalka­ti­laan. Painaes­sa­ni kengän­poh­jia jalka­ti­lan mattoon kengän reuno­jen ulkopuo­lel­ta tirisee vettä.

Ulla Kokki (s. 1992 Savon­lin­nas­sa) on valoku­va­tai­tei­li­ja, joka asuu ja työsken­te­lee Helsin­gis­sä. Kokki on valmis­tu­nut taiteen maiste­rik­si Aalto-yliopis­ton taitei­den ja suunnit­te­lun korkea­kou­lus­ta vuonna 2020. Hän on kiinnos­tu­nut jokapäi­väi­sen elämän(sä) tarkkai­lus­ta valoku­van ja tekstin keinoin sekä kollaa­sien tekemisestä.

www.ullakokki.com / insta­gram: @ullakokki