Lilli Haapala: Sattumia ja symbiooseja

Sain oman ensikos­ke­tuk­se­ni Lilli Haapa­lan teoksiin muuta­ma vuosi sitten. Kulttuu­ri­köy­hän korona­ke­vään jälkeen uskal­tau­duin ystävä­ni kanssa Turkuun taide­ret­kel­le. Kunnian­hi­moi­sen näytte­ly­päi­vän viimei­nen etappi Aboa Vetus & Ars Nova oli sulkeu­tu­mai­sil­laan. Askel alkoi jo painaa ja kulttuu­rin­näl­kä muuttua varsi­nai­sek­si näläk­si. Pikai­nen harhai­lu museon halki kuiten­kin palkit­tiin. Pimeäs­sä tilas­sa kohta­sin Lilli Haapa­lan immer­sii­vi­sen instal­laa­tion. Sinise­nä solju­va Blues kutsui väsyneen museo­kä­vi­jän uppoa­maan veden­pin­nan alle, osaksi välkeh­ti­vää virtaa. Olin ehtinyt jo unohtaa, miten vaikut­ta­val­ta näytte­ly­käyn­ti voi tuntua.

Tänä syksy­nä kirjoi­tin saarten utopias­ta ja ajauduin tutus­tu­maan tarkem­min Lillin teoksiin, joissa utopia vaikut­taa toimi­van yleen­sä kanta­va­na voima­na. Keskus­te­lim­me yhtei­ses­tä intohi­mos­tam­me saaria kohtaan, luonto­suh­teen tulevai­suu­des­ta ja taiteel­lis­ta työsken­te­lyä ohjaa­vis­ta sattumista. 

Laura Kontti­nen: Utopia on keskei­nen teema työsken­te­lys­sä­si. Se on tuntu­nut kulke­van teoksis­sa­si mukana eri näkökul­mis­ta. Miten päädyit aiheen äärelle?

Lilli Haapa­la: Vuonna 2015 aloin työsken­nel­lä paljon saaril­la. Sain silloi­sel­ta opetta­jal­ta­ni Renja Leinol­ta stipen­din hänen perus­ta­maan­sa AARK-residens­siin Korppoo­seen. Tästä kiinnos­tus saaria kohtaan sai alkun­sa, ja hakeu­duin muihin­kin saaris­ton residens­sei­hin. Saaren käsite alkoi kiehtoa minua todel­la paljon. Kuten sinäkin kuvai­lit saariai­hei­ses­sa tekstis­sä­si, saarel­la maail­ma on hahmo­tet­ta­vis­sa aivan erityi­sel­lä taval­la: syntyy illuusio, että voisi havain­nol­lis­taa koko todel­li­suu­den. Alkukiin­nos­tuk­se­ni utopi­aan lähti näistä toden ja epäto­den ajatuk­sis­ta. Mikä on totta, mikä ei?

Olin Örön saarel­la residens­sis­sä kuukau­den talvel­la 2016. Ensim­mäi­set päivät olin ihan yksin koko saarel­la. Mietin, että mihin olen itseni tunke­nut. En olisi päässyt kovin­kaan helpos­ti saarel­ta pois, jos jotain olisi sattu­nut. Siellä piti tosiaan kohda­ta itsen­sä ja omat mörkön­sä. Kuukausi Örössä oli kuiten­kin ihana kokemus. Palasin villin äärel­le. Tulin tutuk­si luonnon, puiden ja muiden lajien kanssa. En elänyt­kään enää ihmisen tekemän infra­struk­tuu­rin keskel­lä. Aloin miettiä, millai­ses­sa maail­mas­sa haluai­sin itse elää. Loppuen lopuk­si kaikkein tärkein asia, mitä meillä on, on luonto. Ilman sitä emme ole mitään. Luonto liittyy utopioi­hi­ni vahvasti. 

Ajatte­len utopian laajak­si käsit­teek­si, joka ei kuvaa enää vain yhtä täydel­lis­tä ihanneyh­tei­söä vaan yleises­ti tulevai­suut­ta ja sen mahdol­li­suuk­sia. Utopia voi olla vaihtoeh­to, erilai­nen suunta tai näkökul­ma uusiu­tu­val­le tulevaisuudelle. 

Olen kiinnos­tu­nut alkupe­räis­kan­so­jen luonto­suh­teis­ta ja shama­nis­mis­ta. Pohdin ihmisen luonto­suh­det­ta myös ajalli­ses­ti; millai­nen se on kenties ollut ja kuinka se on muuttu­nut. Olen peilan­nut näihin omaa luonto­suh­det­ta­ni ja pohti­nut, mitä hyvää olemme kadot­ta­neet, ja voisi­ko mennees­tä laina­ta jotain hyödyl­lis­tä myös nykyhet­keen. Residens­sis­sä Örössä tutkin alkupe­räis­kan­so­ja ja luin Siperias­sa eläneis­tä shamaa­neis­ta. Löysin sattu­mal­ta Amurin­maan utopiayh­tei­sön. Silloin tajusin, että juuri­kin utopian käsite sitoo ajatte­lua­ni yhteen.

LK: Amurin­maan utopiayh­tei­sö liittyy ilmei­ses­ti omaan sukuusi. Olet myös matkus­ta­nut Venäjäl­le yhtei­sön synty­si­joil­le ja tehnyt siitä teoksen Uneksi­jat. Kertoi­sit­ko lisää yhtei­sös­tä ja teoksen tekoprosessista.

LH: Residens­sis­sä selai­lin kieli­tie­tei­li­jä Arttu­ri Kannis­ton ottamia kuvia Siperian alkupe­räis­kan­sois­ta ja shamaa­neis­ta. Sattu­mal­ta silmii­ni pompsah­ti nainen, joka oli kovas­ti itseni näköi­nen. Tunne oli hämmen­tä­vä. Samais­tuin tähän hahmoon täysin. Lähetin kuvan äidil­le­ni ja hänkin myönsi, että kuvan henki­lö oli kuin kaksoi­so­len­to­ni. Äitini harras­taa sukutut­ki­mus­ta ja sanoi, ettei olisi mikään ihme, jos meillä olisi­kin sukulai­sia Siperias­sa. Äiti alkoi tutkia asiaa ja löysi Amurin­maan utopiayh­tei­sön. Kaksoi­so­len­to ei kuiten­kaan liitty­nyt asiaan enää mitenkään.

LK: Oliko kaksoi­so­len­to siis sukulai­se­si? Vaiko vain lähtö­lau­kaus tälle projektille?

LH: Hän ei ollut sukua – vaan joku unenomai­nen johdat­ta­ja! Ehkä jonkin­lai­nen shama­nis­ti­nen yhteen­sat­tu­ma, joka johdat­ti utopiayh­tei­sön ääreen. Selvi­si, että sukulai­se­ni Erika Wilhel­mii­na Henri­kin­ty­tär oli perhei­neen asunut Amurin­maan utopiayh­tei­sös­sä. Utopiayh­tei­söön lähti Suomes­ta kaksi laival­lis­ta väkeä. Turku­lai­set lähti­vät sinne vuonna 1868. Tuolloin Venäjä oli juuri valloit­ta­nut Kiinal­ta maata ja halusi ”länsi­mais­taa” alueen. Sinne kutsut­tiin asukkai­ta muun muassa Suomes­ta ja Viros­ta, ja Venäjä lupasi heille maat ilmai­sek­si. Turus­sa muutto­mah­dol­li­suu­des­ta kuulu­tet­tiin kirkois­sa­kin. Suomes­sa oli tuolloin käynnis­sä nälkä­vuo­det. Utopia-ajatte­lu oli ajalle tyypil­lis­tä ja esimer­kik­si Amerik­kaan lähti­jöi­tä oli paljon parem­man elämän toivos­sa. Amurin­maan yhtei­söön haettiin erityi­ses­ti perhei­tä. Moni meni siksi naimi­siin juuri ennen lähtöä. Kuvitel­tiin kai, että siellä olisi kaikki parem­paa ja helpom­paa. Turus­ta lähte­nei­den lisäk­si Helsin­gis­tä matkus­ti sinne toinen porukka.

Tutus­tuin Örön residens­sis­sä yhtei­söön, ja sattu­mal­ta seuraa­va­na vuonna suoma­lais-venäläi­nen kulttuu­ri­foo­ru­mi käynnis­ti yhtei­söön liitty­vän hankkeen Suomen Kansal­li­sar­kis­ton ja Nahod­kan kaupun­gin­museon kanssa. Hankkees­sa etsit­tiin tietoa Amurin­maan utopiayh­tei­sös­sä asuneis­ta suoma­lai­sis­ta. Tämäkin sattu­ma oli tosi ihmeel­li­nen. Utopia alkoi muodos­taa tarinaa, ja siitä tuli työvä­li­ne projek­til­le­ni. Aloin uskoa, että pitää vain seura­ta näitä vastaan­tu­le­via asioi­ta. Ja sattu­mal­ta sain kuulla erääl­tä Örössä samaan aikaan kanssa­ni olleel­ta taitei­li­jal­ta, että Nahod­kan lähel­lä Vladi­vos­to­kis­sa on myös Zarya CCA:n taitei­li­ja­re­si­dens­si. Pääsim­me työpa­ri­ni Juri Jalas­mäen kanssa kuukau­dek­si residens­siin ja matkus­tim­me sinne junal­la vuonna 2018. Vierai­lim­me myös suoma­lais­ten utopiayh­tei­sön alueel­la. Video­teos on dokument­ti reissus­ta. Teos on myös symbo­lien, alita­jun­nan ja vaisto­jen maail­ma; yritys seura­ta näkymä­tön­tä verkos­toa. Minne se minut johdat­taa ja miten kauas voin nähdä?

LK: Melko hassu­ja sattu­mia oli matkas­sa. Voisi melkein alkaa uskoa kohta­loon… Utopiayh­tei­sön ohella olet käsitel­lyt utopi­aa erityi­ses­ti ihmisen ja luonnon suhtee­seen liittyen. Huoma­sin, että teoksis­sa vesi on tärkeä ja toistu­va element­ti. Jos ajatel­laan, että saari olisi luonnos­taan utopian symbo­li, vesi voisi olla sitä ympäröi­vä alita­jun­nan portti, aines toden ja epäto­den välis­sä. Teosteks­tis­sä­si kuvai­lit, miten vesi ja luonno­ne­le­men­tit ohjaa­vat ihmisen unelmia ja utopioi­ta. Mitä itse ajatte­let veden symbo­lii­kas­ta? Miten vesi on tullut sinul­le tärkeäk­si elemen­tik­si ja työvälineeksi?

LH: Veden kanssa on mielen­kiin­tois­ta työsken­nel­lä, koska sen syvyy­det ja liike edusta­vat aina jotain tunte­ma­ton­ta ja jatku­vaa muutos­ta. Olen kuvan­nut paljon vedena­lai­sia videoi­ta. Työhuo­neel­la­ni oli paljon vesipump­pu­ja. Vesi alkoi tulla konkreet­ti­ses­ti työti­laa­ni ja aloin tutkia sitä monis­ta suunnis­ta, leikkiä sen kanssa. Luin Gaston Bache­lar­din Vesi ja unet ‑kirjaa. Se oli ihanan runol­li­nen ja avasi hämmen­tä­viä ajatuk­sia vedes­tä ja mieli­ku­vi­tuk­ses­ta. Bache­lard yhdis­tää vahvas­ti veden, kuvit­te­lun ja uneksin­nan toisiinsa. 

Blues-teokses­sa­ni pisara rikkoi veden pintaan proji­soi­dun kuvan, kuin totena pitämäm­me todel­li­suu­den. Vuota­va meri ‑teokses­sa taas vesi pulppui­li ulos proji­soi­dus­ta video­ku­vas­ta. Veden ja nestei­den kiertoa eri eliöis­sä voi mitata sähkön­joh­ta­vuu­del­la ja dataa käsitel­lä elekt­ro­ni­ses­ti. Käytin tätä hyödyk­se­ni teokses­sa Biocom­mu­nica­tion (A tribu­te to Cleve Backs­ter), joka muunsi ihmis­ke­hos­ta tulevan datan äänik­si ihmis­ten kosket­taes­sa toisi­aan. Samal­la laite mitta­si myös siinä kiinni olevan kasvin aineen­vaih­dun­taa ja muutti sen erilai­sik­si ääniksi.

Vesi on kaiken lävis­tä­vä element­ti. Se on koko ajan joka paikas­sa ja joka puolel­la. Ajatte­len vettä elämän voima­na. Se kiertää koko ajan kaikkial­la, myös kehojem­me kautta. Olemme vedel­lä yhtey­des­sä toisiim­me. Sinus­sa on saatta­nut kiertää sama vesi, mikä nyt kiertää minus­sa. Vesi on monel­la taval­la symbo­li­nen. Se edustaa tasa-arvoa, tasapai­noa ja yhdis­tä­vyyt­tä. Näitä asioi­ta pohdin uusim­mas­sa teoksessani.

LK: Millai­nen uusi teokse­si on?

LH: Työsken­te­len juuri kuvaa­mie­ni vedena­lais­vi­deoi­den paris­sa työstäen niistä video- ja ääni-instal­laa­tio­ta. Haluan teoksen kautta herät­tää katso­jaa pohti­maan myös tämän omassa kehos­sa virtaa­via vesiä. Haluan teoksen myötä tarjo­ta toisen­lai­sen näkökul­man ihmis­ke­hon määrit­te­le­mi­seen, sekä vahvis­taa ihmis­ten kokemaa yhteyt­tä veteen ja muuhun luontoon. Samal­la tutkin erilai­sia, luonnos­sa toimi­via symbioo­se­ja ja etsin niitä myös ihmiskehosta.

Jatkan aiemmin valmis­tu­nut­ta Vuota­va meri -teosta­ni, joka oli esillä Wäinö Aalto­sen museos­sa, Epävar­ma horisont­ti -näytte­lys­sä 2021. Usein minul­la on tunne, että haluan jatkaa vanho­ja teoksia. Niistä tulee melkein aina useam­pi versio. 

LK: Miten kuvai­li­sit teoste­si synty­pro­ses­sia? Millais­ta työhuo­ne­työs­ken­te­ly­si yleen­sä on?

LH: Se vaihte­lee projek­tin mukaan. Olen pitkään jonkin tunte­mat­to­man äärel­lä. Sattu­mal­la­kin on usein vaiku­tus­ta. Projek­ti­ni etene­vät kimmok­kei­den kautta. Ajatte­lus­sa­ni auttaa, että on jokin pohja­kä­si­te, kuten utopia. Silloin osaan pysyä käsit­teen ympäril­lä. Ihmise­nä olen rönsyi­le­vä, ja kiinnos­tun monis­ta eri jutuis­ta. Nyt pyrin rajaa­maan aiheet selkeäm­min. Se on ollut itsel­le­ni haasta­vaa. Kirjoi­tan ideoi­ta­ni ylös ja hyväk­syn, että joiden­kin aika on vasta myöhemmin. 

Utopia on haasta­va ja kiinnos­ta­va käsite. Sitä voi ajatel­la niin monel­ta tahol­ta. Myös dysto­piat ovat läsnä tässä ajassa ja puhut­te­le­vat minua. Olen kokenut ilmas­toah­dis­tus­ta, ja halusin keskit­tyä luontoon liitty­viin utopioi­hin myös positii­vi­sen kautta. Miten tulevai­suu­den voisi nähdä toisel­la tavalla? 

LK: Nyt esitän melko filoso­fi­sen kysymyk­sen. Itse asias­sa tämä on oma kysymyk­se­si, jonka löysin kirjoit­ta­mas­ta­si teosteks­tis­tä. Miten luonto­suh­de vaikut­taa unelmiim­me nyt ja tulevaisuudessa?

LH: Onko suora yhteys esimer­kik­si ruuan alkupe­rään katkea­mas­sa? Kaupun­ki­lais­lap­set eivät välttä­mät­tä tiedä, mistä ruoka tulee, enkä kyllä tiedä minäkään, miten jotkin tuotteet valmis­te­taan. Tekno­lo­gian myötä olemme taval­laan raken­ta­neet oman luontom­me muun luonnon päälle. Maahan ei välttä­mät­tä koeta enää suoraa yhteyt­tä. Se on kauhis­tut­ta­va ajatus. Jos tulisi katastro­fi, osaisim­me­ko enää toimia luonnon armoilla?

Toivoi­sin, että voisim­me säilyt­tää yhtey­den maahan ja tiedon, kuinka selviy­tyä omava­rai­ses­ti. Se on jonkin­lai­nen vastaus. Luonto­suh­de vaikut­taa siihen, miten näemme maan ja oikeas­taan kaiken. On tärke­ää, että ihminen voi tulevai­suu­des­sa nähdä itsen­sä osana luontoa, eikä siitä erillisenä. 

LK: Lopuk­si haluai­sin vielä toivot­taa sinut terve­tul­leek­si Mieli­ku­vi­tus­re­si­dens­siin! Annan sinul­le residens­sin puitteet, ja toivoi­sin, että ideoi­sit minul­le teoksen, jonka tekisit siellä. Taitei­li­ja­re­si­dens­sin kesto on kaksi viikkoa. Tällä residens­sil­lä onkin aika iso rahoi­tus. Se on nimit­täin kansain­vä­li­sel­lä avaruus­a­se­mal­la. Residens­si on osa poikki­tie­teel­lis­tä hanket­ta, jossa tutki­taan kasvien kasvat­ta­mis­ta avaruu­des­sa. Kasvien pitäi­si siis liittyä projek­tii­si. Työvä­li­nei­tä sinul­la on aika vähän, koska avaruu­teen niitä on hanka­la viedä.

LH: Tällai­nen idea onkin ollut mieles­sä­ni jo pitkään! Pyrki­sin jonkin­lai­seen vuoro­vai­ku­tuk­seen kasvien kanssa. Kasvit mahdol­lis­ta­vat muun muassa meidän ihmis­ten olemas­sao­lon fotosyn­tee­sin avulla. Ihmisen halu valloit­taa ja luoda uusia maail­mo­ja on myös osa nykypäi­vää, ja esimer­kik­si Marsin maankal­tais­ta­mis­ta on suunni­tel­tu teorias­sa jo pitkään. Planeet­taa voisi lämmit­tää kasvien ja levien muodos­ta­man kasvi­huo­ne­kaa­sun avulla. Kenties lähti­sin suunnit­te­le­maan uuden­lais­ta utoop­pis­ta maail­maa, jossa kasvien kanssa elettäi­siin jollain tapaa vielä enemmän symbioo­sis­sa. Kasvit tarjoa­vat meille esimer­kik­si happea, ravin­toa ja suojaa. Mitä me voisim­me tarjo­ta kasveille?

LK: Mikä olisi projek­tin nimi?

LH: Työni­mi voisi olla Kaltais­tus. 

Lilli Haapa­la (s. 1984) on turku­lai­nen kuvatai­tei­li­ja, joka työsken­te­lee muun muassa liikku­van kuvan ja instal­laa­tion keinoin. Häntä kiinnos­taa ihmisen kyky kuvitel­la vaihtoeh­toi­sia maail­mo­ja. Haapa­la tutkii myös ihmisen ja muun luonnon välisiä visuaa­li­sia ja eksis­ten­ti­aa­li­sia yhtymä­koh­tia. Lilli Haapa­la on valmis­tu­nut Kuvatai­dea­ka­te­mias­ta kuvatai­teen maiste­rik­si vuonna 2017 sekä kuvatai­tei­li­jak­si (AMK) Turun Taidea­ka­te­mias­ta vuonna 2015.

www.lillihaapala.com / insta­gram: @lillihaapala

• Linkke­jä:
• YLEn artik­ke­li Amurin­maan suoma­lai­syh­tei­sös­tä (Heli Jorma­nai­nen 21.3.2021)
• ÖRES — Örön residenssikeskus
• AARK-residens­si