Sun päivä

Ruutuai­ka­si väheni 45 prosent­tia ja on nyt 3,5 h päivässä.

Torku­tat kaksi tuntia ja aloitat alusta.
Tää on sun mennei­syys, nykyi­syys ja tulevai­suus yhtä aikaa,
hidas­tet­tu­na.

Maksat kiltis­ti Maata­lous­yrit­tä­jien eläke­va­kuu­tus­mak­sun 785,94 €
muttet sitä lisäosaa.
Et tiedä mistä alkaa toinen vuori tai mihin ensim­mäi­nen loppuu.
Sulla ei oo huone­ka­lu­ja eikä pörssi­säh­kö­so­pi­mus­ta.
Olet kiitol­li­nen, katsot käsiä­si ja lasket, kymme­nen sormea.
Valokat­kai­sin toimii, joten et ole unessa.

Suljet silmä­si ja kuunte­let sydäme­si ääntä. Se sanoo:
Tiiät­sä ne tyypit jotka slaidaa sun deeäm­mää ja on sillee et will you be my sugar baby?! Ja sit sä oot sillee et voisko se toimii ja voisko sil elää? Mitä siin pitäis tehä, laittaa jotain nudei tms vai olla vaa emt? Ja mitä sit ja haittais­ko se mitää?

Keräät kaiken lattial­ta ja katsot, voiko siitä raken­taa talon.

Kuunte­let kun itsepal­ve­lu­kas­sat laula­vat kaano­nis­sa:
Tärkein­tä on keskit­tyä kuvai­le­maan työn lopputulosta.

Kuunte­let kun ne laula­vat:
Kulje 129 kilomet­riä. Jatka suoraan.

Huudat tyynyyn, sillä se on ainoa tapa huutaa kaupungissa.

Jatkat suoraan.
Et kykene kuvai­le­maan työn loppu­tu­los­ta, sillä et ole tehdas etkä ennus­ta­ja.
Lähetät hakemuk­sen liittei­neen klo 16 mennes­sä ja toivot, että joku pitää sun puolia sillä välin kun lepuu­tat hetken silmiä.

Herpes.
Noidan­nuo­li.

Oma vikasi, kuten yleensäkin.

Istuma­paik­ka business-luokas­sa koska varasit lipun niin myöhään, ettei muita paikko­ja ollu saata­vil­la.
Luulet oleva­si aamuih­mi­nen, mutta se onkin jet lag.

Kaikki näytök­set on myöhäs­sä ja kysymys- ja vastauso­siol­le on vain minuut­ti aikaa.

Ne kysyy:
Mikä oli se hetki kun sä tajusit että nyt sun pitää tehä just tää leffa?

Ja sä vastaat jotain että:
Mitä…
Mä…
Emmä muista.

Lento­ken­tän vessas­sa oksen­ta­mis­ta.
Puoli­tu­tuil­le rakkau­den tunnus­ta­mis­ta koska satut olemaan flow-tilassa.

Sun villeim­mis­sä unissa sä oot satun­nai­nen tuulen­vi­re, johon kukaan ei kiinni­tä huomio­ta.
Tahdot sulkea silmä­si ja ratsas­taa miekka­va­laal­la johon­kin tunte­mat­to­maan laguu­niin, jonka vesi on 38-asteis­ta.

Sä et tiedä sitä vastausta.

Sä vastaat:
En.

Kun Rauta­tie­a­se­mal­la joku pysäyt­tää ja sanoo:
Moi. Sä näytät niin kival­ta että halui­sit­sä lähtee treffeille?

Se sanoo:
Muista olla kiltis­ti ennen kihlo­ja, ettei sun siunaus lähe muual­le,
ja sä mietit kaikkia niitä paikko­ja, kaikkien niiden ihmis­ten kanssa, kun sun siunaus on lähte­ny muualle.

Sä otat kameran käteen.
Joku yrittää tulla väliin:
Hei hei jaksat­sä varmas­ti nostaa ton!?

Päätät jättää kaiken ja alkaa puutar­hu­rik­si.
Myyt kukkia valko­tuk­kai­sil­le rouvil­le, jotka pitää sua kädes­tä.
Ne kysyy:
Onko se nuorik­ko lukio­lai­nen vai ihan abiturientti?

Ja sä oot sillee et:
Nii mähän oon siis 34-vuotias.

Astut metroon, vaikka et oo matkal­la minne­kään.
Kuunte­let Careless Whispe­riä ilman kuulok­kei­ta ja odotat, että joku tulee huutamaan.

Sun edessä oleval­la penkil­lä joku alkaa puhua.
Sä et nää sen kasvo­ja.
Se sanoo:
Olen yksinäi­nen.
Olen yksinäi­nen.
Miksi haluat­te minun olevan yksinäi­nen?
Sinä siellä…
Olet kiinnos­ta­va.
Etsin.
Olen mitä tahan­sa.
Vapaus…
Vapaus.
Määri­tel­ty vapaus.
Ja minä menen kotiin,
kuten tekin.

Sulla on neljä ajatus­ta:
1. Onksiel ketään?
2. Mä en ymmär­rä…
3. Mä putoan.
4. Mä putoan.

Saman­ai­ka­ses­ti sun pitää pyykä­tä ja lopet­taa tupakoin­ti.
Sulla ei oo aavis­tus­ta­kaan siitä, miten paljon on menny aikaa.
Sä mietit, onko sulla lapsia, jos ne pitäis vaikka hakea päivä­ko­dis­ta.
Yrität muistel­la niiden nimiä, mutta et muista sun omaakaan nimeä.
Ole hyvä ja valit­se kaikki ruudut, joissa näet ovia, mutta et löydä edes seiniä ja puutar­ha on veden vallas­sa.
Etkä tiedä mitä muuta tuntea ku helpo­tus­ta siitä, ettei sun tarvii enää kastel­la kukkia, vaan voit keskit­tyä 100 % tän leffan tekemiseen.

Ja se tyyppi, johon rakas­tuit kadul­la 19. elokuu­ta viiden sekun­nin katse­kon­tak­tin aikana kävelee sua vastaan kymmen­ker­tai­sel­la hidas­tuk­sel­la eikä koskaan tuu lähem­mäk­si.
Jos osaisit puhua, sanoi­sit:
Ai moi.

Et sanoi­si mitään muuta.

Heräät kääntö­rai­teel­ta ja muistat, että:
-Sulla ei oo työryh­mää.
-Sulla ei oo rahotus­ta.
-Sulla ei oo ees budjet­tia.
-Kukaan ei tiedä, että sä oot tekemäs­sä tätä leffaa.
-Sä et tiedä onko tää edes leffa alkuunkaan.

Sä ajatte­let:
Hei tänään meen ajois nukkumaan.

Räpäy­tät silmiä ja yö on tullut taas.
Ikkunan takana puut on samat ku ennen.
Klo 3:30 googlaat: ”vesi terveys­vai­ku­tuk­set”.
Varal­li­suus, korona­vi­rus, yläosat­to­muus, uhana­lai­set kalalajit.

Etsit keittiön vetolaa­ti­kos­ta nikotii­ni­purk­kaa.
Laitat huuli­pu­naa vaan koska satut löytä­mään sen sun taskus­ta.
Kuunte­let kun lehden­ja­ka­ja tuo lehden. Ei sinul­le vaan naapu­ril­le, sillä et koskaan lukisi sitä lehteä, joka tulisi sinul­le.
Mietit tapah­tuu­ko tää, vaikka kukaan ei oo näkemäs­sä.
On ihan hiljas­ta.
Niinku mystee­ri.
Fanta­sia.
Objek­tii­vi­nen kuva.

Sä et tiedä mitä tehdä.
Sä et oo tehny muistiin­pa­no­ja kuukausiin.
Pyytäi­sit burn out ‑lomaa, mutta sulla ei oo työpaik­kaa.
Ja sä alat epäil­lä, että ootko itse asias­sa koskaan tehny mitään.
Ja sillon…

Käännät päätä ja näet miten puiston vaahte­rois­ta putoaa lehdet,
kaikki yhtä aikaa,
ja Gianico­lo-kukku­lal­la
kukat kääri­tään värik­kää­seen kreppi­pa­pe­riin.
Olet eksynyt koska ruusu­jää­te­lö on saanut pääsi sekai­sin, mutta jostain Pantheo­nin takaa ystävä­si löytä­vät sinut kuiten­kin.
Auto on jo täynnä, joten menet takakont­tiin.
Ja kaikki Rooman katuki­vet.
Traste­ve­re.
Ei liiken­ne­sään­tö­jä, vaan liiken­neoh­jei­ta.
Olet ajanut hiukse­si pois, mutta silti ne heilu­vat tuules­sa.
Ja sun ainoo ajatus on, että sulla ei oo yhtäkään ajatus­ta.
Ja nyt sun pitää taas mennä, mut kirjo­tat tän ylös,
ihan siis
vaan ettet unohda.

Tuuli Teelah­ti (s. 1988) on helsin­ki­läi­nen eloku­van­te­ki­jä ja kuvatai­tei­li­ja. Hän valmis­tui taiteen maiste­rik­si Aalto-yliopis­ton Taitei­den ja suunnit­te­lun korkea­kou­lun Eloku­va­tai­teen ja lavas­tus­tai­teen laitok­sel­ta vuonna 2021. Teelah­den työt käsit­te­le­vät usein yksilön sisäis­tä maail­maa ja liikku­vat eri todel­li­suuk­sien rajoilla.

insta­gram: @tuulitiikeri