Siis, pelkkää timanttia

Olin aloit­taa tämän sanoil­la ”suurin kitka taiteel­li­ses­sa työsken­te­lys­sä­ni”, kunnes tajusin (tajusin heti), että on mahdo­ton­ta sanoa jotain suurim­mak­si. Olen kitkai­nen luonne kitkai­ses­sa maail­mas­sa. Kirjoi­tin ensim­mäi­set alla olevis­ta sanois­ta talvel­la 2022–23 valmis­taes­sa­ni teoksia näytte­lyy­ni ja viimei­set sen jälkeen. Tammi­kuus­sa esillä olleen näytte­ly­ni esitte­ly oli lyhykäi­syy­des­sään: ”Puhdas­ta kuvatai­det­ta, jossa ei käsitel­lä mitään aihet­ta eikä ole kyse taitei­li­jan sisäi­sen maail­man kuvauk­ses­ta.” Se oli tavoit­tee­ni. En halun­nut tällä kertaa piilou­tua näytte­ly­kon­sep­tin taakse tai toivoa, että loput­to­man kiinnos­ta­va persoo­na­ni piilot­tai­si kävijöil­tä teosten puutteet. Halusin kerran­kin uppou­tua tekemi­seen, en ideaan.

Olen saanut 1980-lukulai­sen, vapaah­kon kasva­tuk­sen. Kenties se, ja se, että olin siinä määrin kiltti lapsi, etten varsi­nai­ses­ti koetel­lut minul­le mahdol­li­ses­ti asetet­tu­ja rajoja, on johta­nut kaipuuseen asettaa rajoja omassa taiteel­li­ses­sa työsken­te­lys­sä­ni. Siinä on omat etunsa: mitä matalam­pi huone on, sitä helpom­paa on kuvitel­la kävele­vän­sä jalat katos­sa. Mutta kun omat epäit­sek­kyyt­tä koros­ta­vat arvoni ja moraa­li­ni ja ”maail­man” ”ihmis­kes­kei­set oletta­muk­set” ovat usein risti­rii­das­sa; mutta kun omaan itsee­ni mahtuu vaati­ma­ton luonne ja valta­va ego; mutta kun sekä asketis­mi että hedonis­mi vetävät minua puoleen­sa; mutta kun… nyt, nyt johdan­to­sa­na­ni alkavat hajota ja lähes­tyä alla olevaa kirjoi­tus­pro­ses­sia­ni, joten hankau­tu­kaam­me sitä vasten:

18.12.2022

missä kohdas­sa sanat katkea­vat ja milloin mies(taiteilija)? jos olisin rakas­tet­tu, ei yhtään näistä olisi; tämä kaikki näyttää joten­kin niin oudol­ta; valit­tiin­ko minut koska olin täynnä oikeu­tet­tua ankaruut­ta epäoi­keu­den­mu­kai­suut­ta kohtaan vai koska huh huh saa nähdä mitä tästä­kin tulee?

en koskaan tahtoi­si
olla vääräs­sä
voin olla tuntee­ton ja julma mutten vääräs­sä
mutta toivot­ta­vas­ti olen hauska
miksi viettäi­sit kanssa­ni päivää­kään jos en ole hauska?

puhumat­ta­kaan siitä kuinka joskus teksti­ni kallis­tuu yläviis­toon ja joskus alaviis­toon; tiedät­hän mitä se tarkoit­taa olemme kaikki tietä­viä; joskus en muista jatkuu­ko teksti­ni vaikka rivi vaihtuu vai onko rivin­vaih­ta­mi­nen pieni kuole­ma; ja tarkoi­tan jotain sellais­ta kuin kieltei­nen apura­ha­pää­tös tai kun galle­rias­sa on näytte­ly joka ei toimi kunnol­la ilman sanoja joilla kerro­taan mistä siinä on kyse; voisi­ko joku joskus kertoa mistä niissä sanois­sa on kyse; en ymmär­rä kieltä­si, minä vain kuunte­len Matti Eskon kappa­let­ta ”Lämmin hellä ja pehmoinen”.

ja nyt minä paasaan
olen ankea kun paasaan

tai, no, joskus kuuma 

mutta useim­mi­ten ankea

edessä­ni on ”kirjoi­tuk­sia tanssis­ta ja kuvatai­tees­ta”
on aika lyödä päätä­ni sillä mitä muuta­kaan päälle voi tehdä; astun taas hetkek­si ulos sivus­ta joka olikin jo päättymässä

18.12.2022

en ole posthu­maa­ni sillä olen vielä sitä; yksi juuri­hoi­det­tu hammas muttei muuten askel­ta­kaan kybor­giu­den suuntaan; olen niin ihminen kuin vaate­tet­tu nisäkäs vain voi olla; no, ehkä silmä­la­sit ja öinen purentakisko

kaiken, minkä luon, luon yhtey­des­sä toisiin ruumii­siin: kynä, paperi, kamera, tieto­ko­ne, kitara, raastin, hammas­har­ja; eivät ne ole tekniik­kaa jonka yhdis­tän ”omaan ruumii­see­ni” vaan omia ruumii­taan jotka ovat hetken yhtey­des­sä­ni; ei pidä antaa elotto­muu­den hämätä ja samen­taa ymmärrystä

kuinka voisin ymmär­tää koiria tai musta­ras­tai­ta, jos en ymmär­rä naapu­ria­ni tai twitter-hahmoa? olen alemman tason kädel­li­nen, otan kadeh­tien vastaan tiedon maail­mas­ta, jossa ihminen ei ehkä ole kaiken keski­pis­te; itse olen edelleen; ja ainoa

jos tanssi ja tanssie­si­tys eivät ole yksi ja sama; valais­tus ja äänet ja muut ovat esitys, tanssi vain on – mikä on kuvatai­deob­jek­tin ”esitys”? milloin kuvatai­deob­jek­ti vain on?

onko kehys­te­tyl­lä maalauk­sel­la ja vaate­te­tul­la perfor­mans­si­tai­tei­li­jal­la mitään eroa?

ymmär­rä että kirjoi­tat – ainakin toistai­sek­si –
tässä kahta eri tekstiä
jokais­ta sanaa tarvi­taan, muttei samaan paikkaan

21.12.2022

puhuin hakemuk­ses­sa­ni egosta ja taitei­li­ja­ne­rou­des­ta
ja vähään tyyty­mi­sen kannus­ta­mi­ses­ta ja keskin­ker­tai­suu­den kavah­ta­mi­ses­ta
ja kuinka käsityk­se­ni ilmai­ses­ta taitees­ta ei kelpaa maail­mal­le
ja kuinka käytän ja en käytä luonnon­va­ro­ja tuhlaa­vas­ti taiteessani

ja sitten sanoin etten halua puhua niin
vaan näin

mutta nämä sanat tulevat kuin hieman pätki­väl­lä automaa­tiol­la
teen parhaa­ni välttääk­se­ni vastuun sanois­ta­ni
ja samal­la syödä kakun

on tyydyt­tä­vää kitkaa
ja sellais­ta josta kuuluu toisiin­sa hankau­tu­vien samet­ti­rei­sien
ärsyt­tä­vä vihellys

21.12.2022

miksi kuvit­te­let omista­va­si jotain?; anteek­si, en tarkoit­ta­nut aloit­taa noin aggres­sii­vi­ses­ti; halusin vain kysee­na­lais­taa käsityk­se­si maail­mas­ta ja oikeudenmukaisuudesta

mitä se tarkoit­tai­si, jos sanani olisi­vat jumalan sanaa? ehkä olisin ehdot­to­mas­ti oikeas­sa? ehkä sanani toistui­si tekona? ehkä olisin vain joku tyyppi joka olisi vahva mieli­pi­de­vai­kut­ta­ja mutta siinä se ei mitään sen enempää?; en väitä että taitei­li­ja olisi jumala – ei ainakaan siinä mieles­sä kuin joku tyyppi jolla on mielet­tö­mäs­ti valtaa mutta joka ei varsi­nai­ses­ti pysty perus­te­le­maan miksi siitä että hänel­lä on valtaa pitäi­si kenen­kään välit­tää (vain keskin­ker­tai­suu­det pokku­roi­vat vallan edessä); ennem­min taitei­li­ja on antiju­ma­la: helve­tin viisas tyyppi jolla ei ole mitään valtaa; toki puhun nyt kuvatai­tei­li­jois­ta ja kuvatai­de­maa­il­man ulkopuo­li­ses­ta elämäs­tä; varmas­ti oppilai­tok­sis­sa ja ns. piireis­sä on omat pikku­hit­le­rin­sä; itse olen liian kauka­na mahdol­li­ses­ti olemas­sa olevas­ta vallas­ta että saattai­sin edes nähdä sellais­ta tai sen käyttöä

olenko katke­ra? ehdot­to­mas­ti (tai ehkä joillain ehdoil­la), mutten tiedä että olenko tuosta edellä puhumas­ta­ni; olen sen verran nössö ja statusus­ko­vai­nen, että olen ehkä vain tyyty­väi­nen etten pääse tilan­tei­siin joissa saattai­sin ”swoon over” jotain idioot­tia vain koska hän on jollain mitta­ril­la menestynyt

etenkin kavah­dan ajatus­ta, että katsoi­sin ylöspäin jotaku­ta, jonka menes­ty­mi­nen tarkoit­tai­si omaisuu­den kerty­mis­tä taidet­ta tekemällä

sillä jokai­nen, joka on rikas­tu­nut taiteel­la, on ainakin sillä mitta­ril­la mitat­tu­na minua vähäi­sem­pi ihminen, sillä taiteen kuuluu olla ilmais­ta ja rikas­tu­mi­nen millään muulla keinol­la kuin lottoa­mal­la on moraa­li­ton­ta (tai epäeet­tis­tä, en tiedä noiden sanojen eroa tässä kohtaa); yhden rikkaus on aina sattu­man­kaup­paa ja aina lukuis­ten toisten köyhyyttä 

3.1.2023

ego on yksi kitkai­sis­ta asiois­ta
tai siis
ego on kaikkeen kykene­vä lubri­kant­ti; katson pinot­ta­vaa muovi­tuo­lia ja sekin on taidet­ta, siis katsee­ni sillä hetkel­lä; egoni lopet­tai­si maail­mas­ta köyhyy­den ja ei-toivo­tut kivut ja itsek­kyy­den ja kaiken­lai­sen kiusaa­mi­sen jos vain muu maail­ma ei estäi­si; muu maail­ma ei halua antaa egolle­ni sen ansait­se­maa kiitos­ta ja ihailua ja hyväi­ly­jä; siinä on perisyn­ti mistä jotkut puhuvat; onko se minun vikani että silmis­sä­ni on vastus­ta­ma­ton pilke? sopivan käsit­te­lyn valit­se­mal­la jokai­ses­ta sanas­ta­ni saa irrotet­tua kultaa; viivas­sa­ni on kaikkein kaunein loitsu

en tuhlaa energi­aa; en tuhlaa materi­aa, en tuhlaa kenen­kään aikaa kirjoit­ta­mal­la pitkiä ja vaikea­sel­koi­sia näytte­ly­tie­dot­tei­ta tai apura­ha­ha­ke­muk­sen työsuun­ni­tel­mia; cv:ni on 8‑sivuinen
eikä siitä lyhene, ei koskaan

kun olen inspi­roi­tu­ma­ton kirjoit­ta­maan itses­tä­ni, on aika lopettaa

3.1.2023

otin sivel­ti­men koska en hallit­se sitä
otin myrskyä­vän värin koska en hallit­se sitä
otin ohuen paperin joka repey­tyy vinos­ti jos en keski­ty
otin mahdot­to­man tehtä­vän
koska vain mahdo­ton on tekemi­sen arvoinen

väitin ottanee­ni tehtä­vän ilman tarkoi­tus­ta
osoit­taak­se­ni että tarkoi­tus on aina olemas­sa
riippu­mat­ta viesti­jäs­tä, viestis­tä tai vastaa­not­ta­jas­ta
mutta oikeas­ti halusin vain piirtää
ja todis­taa jotain
jokai­nen liikkee­ni viiva­ni sanani voi herät­tää ihastus­ta
mutta kykenen­kö nouse­maan edes keskin­ker­tai­suu­teen?
kaikki on kaunis­ta ja täynnä pakah­dut­ta­vaa odotus­ta
kunnes aloit­taa tehdä

haluai­sin hieroa kasvo­ja­ni naamaa­ni litis­ty­vää rasvais­ta nenää­ni
noihin paperei­hin jotka eivät puhu minul­le
miksi niiden­kään pitäi­si saada olla kaunii­ta ja puhtai­ta
yritin poistaa yhtälös­tä tunteen ja luovuu­den ja teknii­kan ja
sanoman ja tavoit­teen ja ruumiin ja itseil­mai­sun
mutta kun hetkek­si käänsin selkä­ni
mitään muuta ei ollut

nyt ymmär­rän taitei­li­joi­ta jotka puhal­ta­vat viivan­sa kiduk­sel­lis­ten ilmaan

9.1.2023

hankaan karval­la jonka olen kostut­ta­nut väriin joka on sekoi­tet­ta tai irrotet­tu jostain, niin, mistä lie resurs­sis­ta, luonto on resurs­si, ilma on resurs­si, rakkaus on resurs­si, maail­ma on raaka-aine jota syömme ja syömme ja mätäne­vä ruumis on maksu, ei kuulos­ta kovin reilul­ta diililtä

revin paperei­ta ja vedän viivo­ja toivot­ta­vas­ti riittä­vään tahtiin etten vain näe ja ymmär­rä mitä olen tekemäs­sä revin ja viivaan ja kavah­dan tekoja­ni jälkeen­päin
tämän­kö vuoksi poltin sinun metsäsi

* * *

täällä ei ole mitään asiaa, kun sanoo, tietää huuta­van­sa; tämä on vain kuva, eli vankka pamflet­ti; tämä on paluu aitoon ilmai­suun, älä höpötä, ei sellais­ta olekaan ja hyvin sen tiedät ei ole aitoa luonnol­lis­ta normaa­lia, kaikki on jo jotain muuta ja on aina ollut vaikka tuskin mitään on edes ollut aina; vain ehkä on ehdoton

* * *

en halua pures­kel­la valmiik­si, sanon; en taida haluta pures­kel­la ollen­kaan, kunhan kaadan jauhot ja veden kuppiin ja sanon että eikö tämä riitä, ei kai täällä nyt millään briljee­raa­mi­sel­la ruveta pätemään, vain raaka-aineil­la on merki­tys­tä, tai ei ”vain” mutta melkein ja melkeintä’hän tämä koko maail­man­kaik­keus on, ei se valon­no­peus­kaan ole ihan jetsul­leen kyllä peril­le ehtii vaikka joskus kulki­si maise­mia katsel­len ja joskus laittai­si valotöp­pös­tä toisen eteen hieman rivakam­min, luulet­ko muka ettei­vät fysii­kan ja minkä lie lait koskaan olleet väsynei­tä tai omissa ajatuk­sis­saan kuin hiukka­sia heiluttelivat?

joskus Milky Way’kin on pelkkää vesivelliä

11.1.2023

kuinka kulje­tat lähes sataki­loi­sen taide­teok­sen kotoa galle­ri­aan, jos käytös­sä­si ei ole henkilöautoa?

no, onnek­si perfor­mans­si on minul­le kuvatai­teen alla, joten useim­mi­ten polku­pyö­rä kelpaa kulkuvälineeksi

nimek­keil­lä ei ole suurem­min merki­tys­tä, kunhan kukaan ei käytä niitä väärin; en ole esitys­tai­tei­li­ja vaan elävä patsas, joskus turhan puhelias ja unohdan ottaa ympäris­tö­ni huomioon mutta patsas silti; joskus elävää ihmis­tä kiinnos­ta­vam­min toimi­va ja materi­aa­li­ses­ti häily­vä mutta patsas silti

mutta olenko kuvatai­tei­li­ja, kun en osaa kuvitel­la, kuinka kuvatai­teen kautta voi käsitel­lä käsit­tei­den merki­tyk­siä? sanal­li­nen pallo­leik­ki on nautin­to, kuval­li­ses­sa en tiedä onko pallo suunni­kas vai näkymä­tön vai jossain toisaal­la vai liian paina­va nostet­ta­vak­si vai hologram­mi vai jotain jotain jotain? tarvit­sen uudet silmä­la­sit mutten tiedä, onko kohde liian lähel­lä vai kaukaisuudessa

11.1.2023

Kirjoi­tus­haus­sa lukee: ”Vakaa usko siihen, mitä puolus­taa.” Ei sellais­ta olekaan, vakaa­ta uskoa, kaikki uskot horju­vat ja heilu­vat ajoit­tain ellei­vät joka hetki. Mutta kyllä minä puolus­tan, ehken hyökkää mutta puolus­tan kyllä, passii­vi­saggres­sii­vi­ses­ti kauneu­den ja hyvyy­den ja totuu­den rinta­mas­sa. Kauneus, hyvyys, totuus ja huumo­ri – nuo klassi­set hyveet.

* * *

milloin viimek­si en olisi usko

20.1.2023

lupasit­te, että jos aloitan näillä sanoil­la, en joudu vastuuseen; ripus­tus oli oma valin­ta­ni, mutta mistä minä olisin voinut tietää, etten osaa parem­min tai kuinka materi­aa­li käyttäy­tyy? jos olisin hakenut jotain uutta ja haasta­vaa, voisin olla tyyty­väi­nen ja ottaa kehut kehui­na, mutta minähän halusin olla kliini ja klassi­nen, halusin Ikea-koti ‑näytte­lyn muuta­mal­la horjah­ta­neel­la viival­la; väitän voimak­kaas­ti ettei taitei­li­jan inten­tioil­la ole väliä – myös natsi­mie­li­sil­lä tavoit­teil­la tehty taide voi olla hyvää (ainakin jos loppu­tu­los ei ole natsi­mie­li­nen) – mutta minä, minun, minul­le minun tavoit­tee­ni on se jonka näen enkä mitään muuta

kunpa voisin­kin uskoa, kun sanovat, että olen taiteilijanero

kunpa sanoi­si­vat

20.1.2023

hankaa­ko etiik­ka aina vai voiko se olla myös taiteel­li­sen työn mahdol­lis­ta­ja tai liukaste?

luen, että taiteel­li­ses­sa proses­sis­sa eetti­siä tekoja ja valin­to­ja tulee arvioi­da, tulee keskus­tel­la ja kysyä; kysymi­nen­hän on mahdol­lis­ta­va ja eteen­päin vievä voima? ideaa­lis­ti kyllä, mutta en minä halua kysymyk­siä kysymyk­sien vuoksi, vaan helppo vastaus, entuu­des­taan tuttu vastaus on lohtu­ruo­ka jota voin syödä 23/7; joojoo, tunnis­tan etuoi­keuk­sia­ni ja valtaa­ni mutta kun en tunne niitä, valun jo muotou­tu­nei­ta uomia pitkin iskemät­tä kynsiä­ni penke­rei­siin; minä kierrän kunnes lietet­tä on liikaa eikä jää kuin makka­ra­jär­vi jossa mussuttaa 

edistyk­sel­li­set, tönikää ja räjäyttäkää!

9.2.2023

vakaa usko johon­kin mihin kukaan muu ei usko
valmius kerta toisen­sa jälkeen selit­tää MIKSI
mutta parem­pi niin
ei minul­la olisi vastaus­ta kysymyk­seen ”miten?”
ei hankauk­ses­ta­ni synny sähköä, vain jokin tunkkai­nen katku, kun yritän sanoa, etten ymmärr
ihmisiä, jotka eivät pyri moraa­li­seen täydel­li­syy­teen
rakas­tan pilkku­ja
rakas­tan uida pilkku­jen väliin jääväs­sä meressä

Jani Pette­ri Virta (s. 1977) on Turus­sa asuva itäsuo­ma­lai­nen kuvatai­tei­li­ja, jolla on takanaan yli kahdek­san­kym­men­tä perfor­mans­sien­si-iltaa. Sittem­min aivan toisaal­ta maiste­roi­tu­nut Virta vasta­si taideo­pis­ke­li­ja­na olles­saan jokseen­kin rehel­li­ses­ti ”teippaa­mi­nen ja liimaa­mi­nen”, kun hänel­tä kysyt­tiin, minkä materi­aa­lin tai työvä­li­neen hän kokee omimmak­seen. Kypsyt­ty­ään taitei­li­ja­na hänen voi sanoa edelleen olevan materi­aa­li­sil­le olosuh­teil­le alistei­nen ja alistu­va, mutta materia, jota Virta työstää, ovat unelmat ja todel­li­suus­pa­koi­set haavekuvat.

www.janipetterivirta.fi / insta­gram: @tekstiaeienaajaksetalukea