Kesämökkiunelmia

Lukijoil­le

Seuraa­vas­sa tekstis­sä kerron teille tarinoi­ta, joista suurin osa on totta. Totta ainakin omasta näkökul­mas­ta­ni ja oman muisti­ni mukaan, olenhan kerto­ja. Totuuk­sien seassa voi kuiten­kin olla myös tarkis­ta­mat­to­mia tieto­ja, legen­do­ja ja väritet­ty­jä kokemuk­sia etelä­sa­vo­lai­ses­ta suomai­se­mas­ta. Lukija saa itse tulki­ta tarinoi­ta ja punni­ta uskot­ta­vuut­ta. Teksti ei kulje krono­lo­gi­ses­ti aikakä­si­tyk­sen mukaan, vaan hypäh­del­len puolel­ta toisel­le ja kerros­tuen. Oikeas­taan tämä kaikki kirjoi­tus pitäi­si kuulla puhee­na, koska tarinan ilmai­su­voi­ma on usein siinä, miten se kerro­taan. Tällä kertaa joudut­te kuiten­kin tyyty­mään kirjoi­tet­tuun tekstiin ilman dramaat­ti­sia äänen­pai­non vaihte­lui­ta tai käsien heiluttelua.

Teksti­ni on inspi­roi­tu­nut edesmen­neen opetta­ja­ni, profes­so­ri Merja Salon kirjas­ta Oman mökin laitta­ja (Kirja­pa­ja, 2010). Olen lukenut sitä oman kirjoit­ta­mi­se­ni rinnal­la ja saanut Salon tekstien kautta aivan uuden­lai­sen näkökul­man kesämök­kei­lyyn. Kirjas­saan Salo kertoo, millais­ta on helsin­ki­läi­se­nä raken­nut­taa kesäasun­to useam­man tunnin mökki­mat­kan päähän Saimaan rannal­le. Mökki halutaan niin paljon, että sen tieltä ollaan valmii­ta raivaa­maan kaikki esteet. Salon mökki­pro­jek­tis­ta lukemi­nen oli innos­ta­vaa, mutta teksteis­sä kuvail­tu kokemuk­sel­li­nen mökkie­lä­mä tuntui hieman vieraal­ta. Saimaan rannal­la synty­nee­nä ja kasva­nee­na olen pitkään pitänyt sekä järven­ran­taa että kesämök­kiä itses­tään­sel­vyyk­si­nä, ne ovat olleet etuoi­keuk­sia, joita en tiedos­ta­nut ennen kuin muutin niistä liian kauas. Olen juurtu­nut usean sukupol­ven kautta kiinni erään etelä­sa­vo­lai­sen suoalu­een sylei­lys­sä sijait­se­vaan kesämök­kiin. Nuorem­pa­na yritin pyris­tel­lä siitä irti, mutta sittem­min olen tajun­nut sen olevan turhaa. Suon silmäk­kee­seen on astut­tu jo kauan ennen synty­mää­ni, joten minun tehtä­vä­ni on vain vajota syvem­mäl­le ja luoda oma kerrok­se­ni turpeeseen.

Mökki nimel­tä Kitka

Minul­la, siskol­la­ni ja serkul­lam­me oli lapse­na bändi, jossa soitin munan­leik­ku­ria. Bändin nimi oli ”Kitkan rätky­lät” ja nimi oli otettu kumisil­ta purkkien avaami­seen tarkoi­te­tuil­ta liinoil­ta. Niiltä sellai­sil­ta, joilla purkin kannes­ta saa parem­man otteen vääntä­mi­seen. Liinoi­hin oli painet­tu niiden merkki, Kitka, ja meistä kolmes­ta oli hulvan­ton­ta kun kumisel­la keltai­sel­la lerpak­keel­la oli kesämök­kim­me nimi. Meille Kitka merkit­si vain ja ainoas­taan Kitkan mökkiä, emmekä edes tienneet mitä muuta termi voisi tarkoittaa.

Mökkim­me sijait­see pitkän pelto­tien päässä ja harjun takana. Mökki­ra­ken­nus on pätkä hirsiait­taa ukkini maati­lal­ta, äitini lapsuu­den­ko­dis­ta. Pätkä sahat­tiin irti, hirret numeroi­tiin ja punai­nen aitta kasat­tiin hiukan muunnel­tu­na kokonai­suu­te­na suolam­men rantaan Kitkaan. Myös mökki­tie­tä reunus­ta­vat pellot ovat entis­tä suota. Jatko­so­dan jälkeen evakko­su­ku­ni sai alueen korvauk­sek­si rajan taakse Karja­laan jätetyis­tä maista, ja suuri suo on ojitet­tu pelloik­si ja metsä­maak­si jo kauan aikaa sitten.

Pelto­jen välis­sä kulke­va tie tekee muuta­mia tiukko­ja mutkia ja viime talve­na suistuin autol­la­ni pelto­tiel­tä ojaan. Luminen tie oli aurat­tu liian leveäk­si enkä nähnyt missä tien reuna loppuu tai missä oja alkaa, ja yllät­täen autoni toisen puolen renkaat humpsah­ti­vat pehmeäs­ti ojan puolel­le. Olin vinos­ti jumis­sa ojassa, myöhäs­sä aikatau­luis­ta­ni ja valta­van häpeis­sä­ni, enkä tiennyt mitä tehdä. Onnek­si pelto­tien varrel­la asuva ukko sattui paikal­le ja soitti naures­kel­len apuun appiuk­kon­sa trakto­rei­neen. Ojasta vedet­ty ajope­li­ni selvi­si ilman vaurioi­ta, kolauk­sen saivat ainoas­taan ylpey­te­ni ja auton CD-soitti­mes­sa ollut Kikan levy. Ja siihen levyyn­kin tuli vain pieni halkea­ma, joka ei onnek­si sointiin vaikuta.

Lapsuu­des­sa­ni Kitka oli koruton ja ankea paikka. Mökki oli vanha puinen tönö, joka koostui karkeas­ta saunas­ta ja pimeäs­tä tuvas­ta. Saunan lattia oli kylmää betonia ja sen päällä pidet­tiin punai­sia ritilä­mat­to­ja. Tupa oli huonos­ti valais­tu pieni huone, jossa oli takka, patjois­ta kasat­tu ruma kulma­soh­va ja pirtti­ka­lus­to. Seinäl­lä roikkui karhun­tal­ja, ikkuna­lau­dal­la säily­tet­tiin pienen petoe­läi­men pääkal­loa. Mökkiä kiertä­vän pyörö­hir­si­sen avokuis­tin koris­teek­si joku oli ripus­ta­nut ajopuun palasen, se roikkui katos­ta kahden ketjun varas­sa. Sen sanot­tiin muistut­ta­van kroko­tii­liä. Lammen reunal­la retkot­ta­va pieni vino laitu­ri kasvoi sammal­ta ja heinää, enkä halun­nut katsoa veteen, sillä pelkä­sin lammen syvyyt­tä ja tummaa vettä. Kitkas­sa ei koskaan vietet­ty öitä, siihen se oli liian askeet­ti­nen. Perhee­ni koti sijait­si kaupun­gis­sa, alle puolen tunnin ajomat­kan päässä, joten mökil­lä käytiin vain sauno­mas­sa. Luulen myös vanhem­pie­ni pitäneen Kitkaa hieman pelot­ta­va­na. Ankeal­la mökil­lä viihtyi ainoas­taan ukkini, Karja­lan evakko ja mökin alkupe­räi­nen pystyttäjä.

Ukki asui kerros­ta­loa­sun­nos­sa kaupun­gis­sa ja Kitkas­sa hän pääsi toteut­ta­maan itseään. Ukin auton takapen­kit olivat aina kaadet­tui­na alas, kyytiin piti mahtua tavaraa eikä ihmisiä. Hän oli kerän­nyt Kitkaan kaiken­lais­ta hyödyl­lis­tä talteen: rautaa, lauto­ja, tynny­rei­tä, pressu­ja, vaneri­le­vy­jä. Kitka oli hänen romupi­han­sa. Mökin vieres­sä kulke­va harju oli revit­ty auki ja sitä käytet­tiin hiekan­ot­to­paik­ka­na, koko piha-alue näytti suon ja raken­nus­työ­maan sekoi­tuk­sel­ta. Myöhem­min hiekkaa ryhdyt­tiin hakemaan hiukan kauem­paa ja mökin pihapii­rin harju­haa­van annet­tiin pusikoitua.

Hauki ja uppotukki

Kun olin kymme­nen tai yhden­tois­ta vanha, joskus 2000-luvun alkuvuo­si­na, ongin lammes­ta vahin­gos­sa hauen. Hauki nappa­si kiinni ahveneen, joka oli hetkeä aiemmin napan­nut kiinni mato-onkeen. Onkipaik­ka oli soinen nieme­ke mökin pihas­sa ja yksikin askel pitkos­pui­den ulkopuo­lel­le tarkoit­ti märkään samma­lee­seen uppoa­vaa kenkää. Siinä hetkes­sä läsnä olivat suurim­mat pelko­ni: petoka­lan terävät hampaat, pimeä vesi ja upotta­va suo. Panikoin ja huusin apua. Paikal­le rientä­nyt mummo­ni kiskai­si onkiva­vas­ta, mutta tempoi­le­va hauki painui allam­me vello­vaan vedena­lai­seen turpee­seen siima suussaan. Kaikes­sa rytäkäs­sä myös onkiva­pa katke­si. Kun siima lopul­ta kiskot­tiin ylös vedes­tä ja turpees­ta, oli sen päässä hirviö­hau­en sijaan vain katken­nut ongenkoukku.

En aikonut luovut­taa näin helpol­la. Kala pelot­ti, mutta halusin silti saada sen kiikkiin, olinhan jo melkein onnis­tu­nut. Koska hajon­nut onki oli ainoa laatu­aan mökil­lä eikä varakouk­ku­ja tieten­kään ollut, otin käyttöö­ni isäni virve­lin. Kiinni­tin uisti­men kaikkiin kolmeen koukkuun madon ja ryhdyin onkimaan syötti­ka­laa. Ahven tarra­si kiinni. Ja vain hetken päästä sama ahne hirviö­hau­ki ui paikal­le. Ensim­mäi­sen syötti­ka­lan hauki näpis­ti uisti­mes­ta tarttu­mat­ta lainkaan itse koukkui­hin. Jatkoin kuiten­kin taiste­lua­ni, ja toisen syötin kohdal­la hauki jäi kiinni. Tässä vaihees­sa huusin avukse­ni mummon lisäk­si myös isäni. Siiman päässä tempoi­le­va kala ei ollut kovin­kaan suuri, mutta se pisti kovas­ti vastaan. Raivok­kaas­ti pyris­te­le­vää hirviö­hau­kea ei saatu nostet­tua ylös vedes­tä ja tilan­ne oli jälleen kaoot­ti­nen. Hauki kohta­si loppun­sa vasta siinä vaihees­sa, kun isäni löi lammen pinnal­la riehu­vaa kalaa päähän vesurin hamara­puo­lel­la. Punnit­taes­sa hauen painok­si saatiin vain reilu kilo, ja siitä­kin osa koostui niistä kolmes­ta ahvenes­ta, joita olin pedol­le syöttä­nyt. Minus­ta ja haues­ta otettiin yhteis­ku­va. Kuvas­sa esitte­len tyyty­väi­se­nä saalis­ta­ni, pientä haukea jonka pää retkot­taa puolik­si irti.

Lähes 20 vuotta tapah­tu­neen jälkeen pyysin tatuoi­jaa kirjo­maan käsivar­tee­ni kuvan haues­ta. Ilkeän­nä­köi­sen kalan leuka­pe­ris­tä roikkuu uistin ja katken­nut siima, ja aina kysyt­täes­sä kerron sen olevan muisto ensim­mäi­ses­tä kunnon kalasaaliistani.

Elettiin edelleen millen­niu­min alkua, ja isäni oli kehit­tä­nyt jonkin­lai­sen oudon fiksaa­tion kelohon­kiin. Pystyyn kuollei­siin mäntyi­hin, niihin harmai­siin ja käppy­räi­siin. Isäni halusi itsel­leen kuolleen puun. Hän perus­te­li tarvet­ta sillä, että keloon­tu­nut puu olisi loista­vaa raken­nus­ma­te­ri­aa­lia mökin laajen­nus­ta varten ja siitä saisi tehtyä jonkin­lai­sia tukipi­la­rei­ta avokuis­til­le. Huruhom­mia, sanoi äitini. Valitet­ta­vas­ti isäni on nopea liikkeis­sään ja huruhom­mat ovat hänel­le mielui­sia haastei­ta. Sovel­tu­va kuollut puu löytyi mökki­lam­mes­ta, itäpuo­len matalas­ta päädys­tä, noin metrin syvyy­des­tä. Ja koska äitini kieltäy­tyi kaikes­ta yhteis­työs­tä uppotu­kin suhteen, värvä­si isäni nostoa­vuk­si minut, syvyyk­siä pelkää­vän kymmen­vuo­ti­aan. Istuin veneen keulas­sa, kun soudim­me hakemaan puuta. Mukaan oli pakat­tu tukki­sak­set, uimala­sit, uimapat­ja ja useita naruja, isällä­ni oli suunnitelma.

Uppopuu oli mieles­tä­ni karmi­van näköi­nen. Yli viisi­met­ri­ses­sä rungos­sa ei ollut oksia, ja maates­saan pohjas­sa se muistut­ti jonkin­lais­ta valta­vaa petoka­laa tai kroko­tii­liä. Ties kuinka pitkään se oli odotta­nut paikoil­laan. Isäni hyppä­si venees­tä veteen ja ryhtyi sukel­te­le­maan puun ympäril­lä. Minun tehtä­vä­ni oli toimia vasta­pai­no­na venees­sä, jotta se ei kaatui­si. Ensin isäni nosti kapean latva­pään pohjas­ta, tuki sen hetkek­si soutu­ve­nee­seen ja ujutti puun alle täyte­tyn uimapat­jan. Patja lastei­neen vajosi hiukan, mutta pysyi silti pinnan tuntu­mas­sa. Rungon toinen pää, latvaa paljon paksum­pi tyvi, nostet­tiin veneen rinnal­le ja sidot­tiin siihen kiinni. Uppotuk­ki oli irti pohjas­ta ja vain muta jäi pölise­mään veteen kun lähdim­me liikkeel­le. Etäisyyt­tä mökki­ran­taan oli vain muuta­mia satoja metre­jä, mutta ilmapat­jan kannat­te­le­ma latva­pää­ty alkoi vajota entis­tä syvem­mäl­le puoli­vä­lis­sä matkaa. Upotes­saan latva imaisi­si koko puun mukanaan, pahim­mas­sa tapauk­ses­sa myös veneen. Olin kauhuis­sa­ni. Isäni souti raivoi­sas­ti, mutta vetty­nyt puu ei ollut mikään kevyt vastus. Pääsim­me kuiten­kin peril­le ennen katastro­fia ja runko sai rauhas­sa upota mökki­ran­taan, siitä se olisi helppo vetää ylös. Könysin soutu­ve­nees­tä maihin heti kun pystyin ja kerroin kovaan ääneen irtisa­nou­tu­va­ni täste­des kaikis­ta hurupro­jek­teis­ta. Se irtisa­nou­tu­mi­sil­moi­tus ei tieten­kään pitänyt.

Maihin hinat­tu uppopuu nostet­tiin sahapu­keil­le kuivu­maan. Se kuivui ensin vuoden tai kaksi mökin pihas­sa, sen jälkeen se siirret­tiin kuivu­maan muuta­man kilomet­rin päässä asuvan mummo­ni pihaan. Kun mummo kuoli, teki isäni uppotu­kis­ta polttopuita.

Huussis­ta huvilak­si, stadi­lai­ses­ta pöndeksi

Äitini peri Kitkan mökin mummo­ni kuoltua. Ukkini­kaan ei enää käynyt Kitkas­sa niin usein, vaikka hänen romupi­han­sa oli toki edelleen olemas­sa. Kaupun­gis­sa sijait­se­van lapsuu­den­ko­ti­ni sauna halut­tiin varas­to­käyt­töön, ja vanhem­pa­ni ryhtyi­vät remon­toi­maan mökis­tä itsel­leen saunaa ja kesäpa­ra­tii­sia. Kitkan remont­ti­pro­jek­tis­ta voisi tehdä kokonai­sen tuotan­to­kau­den verran unelma­mök­kioh­jel­maa, jossa ihastel­tai­siin vanho­ja materi­aa­le­ja kunnioit­ta­via nerok­kai­ta ratkai­su­ja. Isäni vietti Kitkas­sa jokai­sen vapaan hetken­sä viiden vuoden ajan, ja askeet­ti­ses­ta hirsi­tö­nös­tä kuoriu­tui lopul­ta kaksi­ker­rok­si­nen huvila. Tietys­ti sähköis­tet­ty ja talvia­sut­ta­va, sisäves­sa­kin löytyy. Remon­tit jatku­vat edelleen, sillä aina löytyy jotakin paranneltavaa.

Maalis­kuus­sa 2020 lähdim­me kumppa­ni­ni kanssa Kitkaan pakoon koronaa. Olin silloin asunut opinto­je­ni takia Helsin­gis­sä jo lähes 10 vuotta ja oletin palaa­va­ni takai­sin helsin­ki­läi­seen elämää­ni heti kun tilan­ne olisi ohi. Päädyin viettä­mään mökil­lä lähes koko kevään, osan kesäs­tä­kin. Tammi­kuun ensim­mäi­si­nä päivi­nä vuonna 2021 muutin viral­li­ses­ti pois Helsin­gis­tä. En kuiten­kaan muutta­nut mökil­le vaan Kouvo­laan, ja Kouvo­lan­kin jälkeen paikka­kun­ta on vaihtu­nut jo kahdes­ti. Kitkas­ta on kuiten­kin tullut toinen kotini, tukikoh­ta johon voin aina palata, jokin pysyvä kaiken muutok­sen keskel­lä. Minul­le Kitka on kuin residens­si jossa pystyn työsken­te­le­mään ilman aikatau­lu­ja tai arjen hönki­mis­tä niskaan. Ja vaikka mökki on varus­tel­tu useil­la mukavuuk­sil­la, vaatii siellä elämi­nen silti hiukan enemmän työtä, ja se on rentout­ta­vaa. Myönnän täysin keski­luok­kai­sen mukavuu­den­ha­lu­ni, sillä mikäpä olisi keski­luok­kai­sem­paa kuin mökki­töi­den fiilistely.

Poltto­pui­ta pimeäs­sä pakka­sil­las­sa kantaes­sa tuntuu siltä kuin asiat asettui­si­vat kerran­kin perspek­tii­viin. Kitkas­sa olles­sa­ni tajuan, että en pysty ihmise­nä hallit­se­maan kaikkea. Siellä luonto on vallas­sa ja ihmisen pitää pelata sen ehdoil­la. Helsin­gis­sä vietet­ty­jen vuosien jälkeen olen ryhty­nyt raken­ta­maan jonkin­lais­ta luonto­suh­det­ta­ni uudes­taan mökkie­lä­män kautta. Ja vaikka luonto­suh­tee­ni on melko risti­rii­tai­nen, voin ammen­taa siitä taiteel­li­seen työsken­te­lyy­ni. Ympäril­lä olevan luonnon seuraa­mi­nen eri vuode­nai­koi­na on valta­van kiinnos­ta­vaa: keväi­sin suolle palaa­va kalasääs­ki, kesäi­sin mökin katon raken­teis­sa pesivät vesisii­pat ja öisin huuta­va kuikka­pa­ri, syksyl­lä suopel­loil­la pysäh­ty­vät muutto­lin­nut, talvi­sin lähilam­mel­la telmi­vä saukko. Kitkas­sa luonto on pääosas­sa ja minä vain sivus­ta­kat­so­ja lämpi­mäs­sä mökissä.

Vietän Kitkas­sa paljon aikaa yksin, ja olen toden­nä­köi­ses­ti ainoa ihminen muuta­man kilomet­rin säteel­lä, mutta en ole koskaan yksinäi­nen. Mökil­lä tuntuu siltä kuin materian ja histo­rian kautta läsnä olisi jatku­vas­ti useam­pi sukupol­vi. Keittiös­sä on äitini astia­ko­koel­man helmiä, seinil­lä on mummo­ni maalaa­mia öljyvä­ri­tau­lu­ja ja osa huone­ka­luis­ta on niitä, jotka tuotiin evakko­kuor­mas­sa. Saunan käppy­räi­set ovenkah­vat on asenta­nut ukkini ja erikoi­sen löylyn­heit­to­na­run virit­tä­nyt isäni. Oma lusik­ka­ni tässä sopas­sa ovat ne lukui­sat projek­tit joita askar­te­len mielui­ten mökkio­lo­suh­teis­sa, eli kaiken­lai­set hirven­kal­loi­hin ja muihin luihin liitty­vät viritel­mät. Taiteel­li­ses­sa työssä­ni käsit­te­len usein kuole­maa ja ihmisen vänky­rää suhtau­tu­mis­ta luontoon. Kuvii­ni tavoit­te­len tunnel­maa, joka on saman­ai­kai­ses­ti koomis­ta, hämmen­tä­vää, ahdis­ta­vaa ja kuiten­kin melko tuttua. On kuin haluai­sin tuoda takai­sin osan siitä pelot­ta­vas­ta tönös­tä, jota kesämök­ki minul­le lapse­na edusti. Ehkä Kitka on nyt kiertä­nyt ympäril­lä­ni täyden kierroksen.

Finska Foglar:
Tekstin yhtey­teen sijoi­te­tut valoku­vat linnuis­ta ovat tekeil­lä olevas­ta sarjas­ta “Finska Foglar”. Valoku­vat versioi­vat Von Wrigh­tin veljes­ten mesta­ril­li­sia lintu­maa­lauk­sia sekä litogra­fia­sar­jaa, jota julkais­tiin Ruotsis­sa vuosi­na 1828–1838 nimel­lä “Svens­ka Foglar efter Naturen och på Sten ritade”.

“Finska Foglar” ‑sarjan kuvis­sa täyte­tyt linnut palau­te­taan luontoon, yrittä­mät­tä kuiten­kaan peitel­lä niiden rähjäi­syyt­tä, täyttä­jän käden­jäl­keä tai jalus­to­jen nimilap­pu­ja. Kuvauk­set toteu­te­taan tarkas­ti lintu­jen esiin­ty­mi­sa­jan puitteis­sa, ja kuvaus­paik­ko­jen maantie­teel­li­nen sijain­ti määri­tel­lään lintu­jen elinym­pä­ris­tön mukaan. Teokset sisäl­tä­vät viittauk­sia myös takso­no­mian, eli luonnon luokit­te­lun ja järjes­te­lyn, perin­tee­seen. Miten luonnon­tie­teel­li­nen lähes­ty­mis­ta­pa lisää kahtia­ja­koa ihmisen ja luonnon välille?

Veera Konsti (s.1990, Savon­lin­na) on Itä-Suomes­sa asuva valoku­va­tai­tei­li­ja. Hän on valmis­tu­nut taiteen maiste­rik­si Aalto-yliopis­tos­ta pitkäl­li­sen pyris­te­lyn päätteek­si. Taiteel­li­ses­sa työsken­te­lys­sä Konsti ammen­taa ideoi­ta mm. luonnos­ta, kuole­mas­ta, erilai­sis­ta fiksaa­tiois­ta ja omasta mieles­tään haukois­ta jutuis­ta. Konstil­le on myönnet­ty vuonna 2022 Jouko Lehto­lan Säätiön Nuori Sanka­ri ‑palkin­to. Tällä hetkel­lä Konsti etsii itseään itäsuo­ma­lai­sis­ta pikku­kau­pun­geis­ta. Konstin näytte­ly “Kylpy­läe­lä­mää – valoku­via uima-altaan syväs­tä päädys­tä” on esillä 10.–30.7.2023 Lettu­kah­vi­la Kallio­lin­nas­sa, Sulos­aa­res­sa Savonlinnassa.

www.veerakonsti.com / insta­gram: @veerakonsti