Tapahtui kello viiden ja seitsemän välillä

Taitei­li­jan ei tarvit­se olla perhee­tön erakko, joka viini­pul­lon voimal­la kukkuu yömyö­hään luoden mesta­ri­teok­si­aan kuun loistees­sa. Nykytai­tei­li­ja vie lapsen­sa aamul­la aikai­sin päivä­ko­tiin ja luo virka-aikaan. Vai onko se kuiten­kaan ihan niin? Tässä kirjoi­tuk­ses­sa pohdin perheen merki­tys­tä taiteen tekemi­ses­sä sekä avaan omia työskentelytapojani.

Minul­la on äidik­si tulemi­sen jälkeen ollut erilai­sia systee­me­jä, joiden avulla olen voinut toteut­taa itseä­ni. Kun vanhim­mat lapsem­me olivat pienem­piä ja menivät aikai­sem­min nukku­maan, siirryin heti iltasa­dun jälkeen koneel­le ja kirjoi­tin tunnin: kello kahdek­sas­ta yhdek­sään. Kolle­gat ja ystävät ihmet­te­li­vät, kuinka sellai­nen muka toimii, miten luovuut­ta voi aikatau­lut­taa? Miten oikeaan tunnel­maan voi päästä jonakin tietty­nä ennal­ta määrät­ty­nä ajankoh­ta­na? Sehän tulee silloin kun on tullak­seen! Ei lapsi­per­hees­sä tule, vasta­sin. Inspi­raa­tio ei voi olla työn tekemi­sen edelly­tys ja perheel­li­se­nä tämän asian sisäis­tä­mi­sen merki­tys korostuu.

Olen aina kokenut tärkeäk­si tietää, että työsken­te­lyyn varat­tu aika on olemas­sa ja odottaa tuolla nurkan takana, olkoon se miten lyhyt tahan­sa. Sen turvin on helpom­pi luovia, sen sijaan että yrittäi­si joka väliin tuupa­ta muuta­man tehok­kaan minuu­tin. Jatku­va työn ajatte­le­mi­nen on kuormit­ta­vaa ja vie fokus­ta arjen muista toimis­ta. Jos tiedän että voin palata asiaan seuraa­van kerran huomen­na kahdek­sal­ta, voin vapaut­taa aivoni sen ajatte­le­mi­sel­ta siihen asti.

Yleen­sä tunnis­sa ei ehtinyt paljoa­kaan kirjoit­taa. Joskus mietin yhden runon yhtä sanaa koko tunnin ajan, lisäsin ja poistin sen vuoro­tel­len. Joskus luin edelli­se­nä iltana kirjoit­ta­maa­ni enkä saanut kirjoi­tet­tua mitään uutta. Joskus lukko aukesi ja jumis­sa ollut teksti löysi suunnan. Joskus kirjoi­tin tajun­nan virtaa. Tärkein­tä oli olla tekstin äärel­lä, lyhyen aikaa mutta täysin keskittyneenä.

Eräänä talve­na kokei­lin työsken­te­lyä aikai­sin aamul­la, ennen kuin muu perhe heräsi. Muuta­man viikon ajan laitoin kellon herät­tä­mään kello viisi ja kirjoi­tin läppä­ril­lä keittiön­pöy­dän ääres­sä kello seitse­mään asti, jolloin muu perhe heräsi kouluun ja töihin. Talon tyhjen­tyes­sä siirryin niihin töihin, joista minul­le makse­taan ja joiden tekemi­seen päivän tunnit ovat korvamerkittyjä.

Tätäkin essee­tä olen enimmäk­seen kirjoit­ta­nut kello viiden ja seitse­män välil­lä aamul­la. Herään neljäl­tä, syötän vauvan ja laitan hänet takai­sin nukku­maan, jonka jälkeen siirryn kylmä­uu­te­tun kahvi­ni kanssa koneel­le. Olen siirtä­nyt työpis­tee­ni pois makuu­huo­nees­ta ja istun kenkä­kaap­pien, ompelu­ko­nei­den ja muovi­laa­ti­koi­den vieres­sä varas­to­na toimi­vas­sa pienes­sä nurkas­sa, jotta voin työsken­nel­lä silloin kun muut nukkuvat.

Märta Tikka­nen kirjoit­ti Vuosi­sa­dan rakkaus­ta­ri­nan öisin punai­sel­la sohval­la istuen. Alun perin teksteis­tä ei pitänyt tulla kirjaa, vaan hän kirjoit­ti ymmär­tääk­seen itseään parem­min. Tikka­sen omaelä­män­ker­ral­li­sia tekste­jä lukies­sa esiin nousee se, kuinka hänen työsken­te­lyn­sä jatku­vas­ti keskey­tyy. Hänel­lä on neljä lasta, huomion­ha­kui­nen puoli­so ja vaati­va palkka­työ. Kodin pyörit­tä­mi­nen on pääasias­sa Tikka­sen harteil­la hänen puoli­son­sa keskit­tyes­sä (juomi­sel­ta ehties­sään) omaan luovaan työhön­sä. Tämän kaiken keskel­lä Tikka­nen kuiten­kin tulee luoneek­si uransa vaikut­ta­vim­mat ja menes­ty­neim­mät teokset. Hän oli 35-vuotias neljän lapsen äiti julkais­tes­saan ensim­mäi­sen romaa­nin­sa, jonka kirjoit­ti pääasias­sa muuta­man viikon aikana kesäl­lä perheen mökil­lä. Tässä nuoruut­ta ihannoi­vas­sa yhteis­kun­nas­sa, jossa kaikkien olete­taan olevan parhai­ta versioi­ta itses­tään jo parikymp­pi­se­nä, on äärim­mäi­sen lohdul­lis­ta, että yksi aikam­me merki­tyk­sel­li­sim­mis­tä kirjai­li­jois­ta aloit­ti uransa vasta lähem­pä­nä keski-ikää, perheel­li­se­nä naisena.

Minul­la on hyvin osallis­tu­va ja epäit­se­käs puoli­so, mutta koen silti usein tuleva­ni epäoi­keu­den­mu­kai­ses­ti kohdel­luk­si. Puoli­so­ni palkka­työt, oma valoku­vaa­jan työni ja kodin remon­toin­ti ovat aina taiteel­li­sia pyrki­myk­siä­ni tärkeäm­piä. Lasten myötä olen tietys­ti hyväk­sy­nyt tämän ja nöyrryn sen tosiasian edessä, että tarvit­sem­me rahaa ja toimi­van kodin. Olen myös joutu­nut hyväk­sy­mään, että teoksia ei valmis­tu ihan niin ripeäs­ti kuin toivoi­sin, että en ehdi kokei­le­maan jokais­ta hyväl­tä­kään kuulos­ta­vaa ideaa, että teokse­ni eivät ole niin harkit­tu­ja ja sisäl­löl­tään rikkai­ta kuin haluai­sin niiden olevan, että en juuri nyt kykene ottamaan haltuun uusia teknii­koi­ta enkä reagoi­maan nopeas­ti ajankoh­tai­siin aiheisiin.

Märta Tikka­nen puhuu kirjois­saan keskey­te­tyk­si tulemi­ses­ta ikään kuin se olisi yksi työsken­te­lyn metodi muiden joukos­sa. Jatku­va keskey­te­tyk­si tulemi­nen on myös aina leiman­nut lovii­sa­lai­sen taitei­li­ja Kristii­na Elon työsken­te­lyä. Haastat­te­lin Eloa hänen kokemuk­sis­taan äitiy­des­tä ja taitei­li­juu­des­ta syksyl­lä 2021 erästä työn alla olevaa projek­tia­ni varten. Elo sai kaksi tytär­tään parikymp­pi­se­nä ja hänen taitei­li­jan uransa ja vanhem­muu­ten­sa ovat aina kuulu­neet vahvas­ti yhteen. Hän ei koskaan kokenut lasten olleen taiteen tekemi­sel­le häiriök­si tai perheen ja taiteen olevan toisis­taan irral­li­sia osia, joiden yhteen­so­vit­ta­mi­nen olisi tuntu­nut raskaalta.

Sekä Tikka­nen että Elo ovat jatka­neet, ehkä tahto­mat­taan tai alita­jui­ses­ti tarkoi­tuk­sel­la, jatku­van keskey­tyk­sen metodia myös lasten kasvaes­sa ja heidän muutet­tu­aan omilleen. Tikka­nen kertoo kirjois­saan hekti­ses­tä arjes­taan neljä‑, viisi- ja kuusi­kymp­pi­se­nä naise­na, jonka päivät täyttä­vät ikään­ty­vän isän, lieväs­ti kehitys­vam­mai­sen tyttä­ren sekä elämän­hal­lin­nan kanssa kamppai­le­van pojan asioi­den hoita­mi­nen. Kirjoit­ta­mi­sel­le jää vain harvoin riittä­väs­ti aikaa ja yhä edelleen aika on varas­tet­ta­va kaikel­ta hoivaa­mi­sel­ta ja huolen­pi­dol­ta. Hänen arken­sa on jatku­vaa ryntäi­lyä paikas­ta toiseen ja saa minut hengäs­ty­mään. Ihmet­te­len kuinka hän saa mitään valmis­ta aikai­sek­si ja onko minun­kin elämä­ni vielä kahden­kym­me­nen vuoden kulut­tua saman­lais­ta kaaos­ta. Eikö koskaan tule sellais­ta aikaa, että voisi vain rauhas­sa luoda?

En usko Tikka­sen ja Elon sellais­ta tilaa halua­van­kaan. Myös Elon päivät täytty­vät maalaa­mi­sen ohella lähei­sis­tä huoleh­ti­mi­ses­ta ja heidän asioil­laan käymi­ses­tä. Puhelin soi jatku­vas­ti ja koko ajan joku tarvit­see jotakin. Mutta Eloakaan se ei haittaa: siihen että maalaa­mi­nen täytyy jatku­vas­ti keskeyt­tää, on tottu­nut jo lasten olles­sa pieniä.

Vanhem­muus on hyvin fyysi­nen laji, jonka toteut­ta­mi­nen vaatii joskus omille äärira­joil­le venymis­tä. Väsymys painaa enkä herätys­kel­lon soides­sa neljäl­tä välttä­mät­tä ollen­kaan haluai­si nousta, mutta tarve tehdä ja saada aikaan on kuiten­kin väsymys­tä suurem­paa. Vanhem­muu­den kehol­li­suus ei myöskään rajoi­tu vain odotusai­kaan ja synny­tyk­seen vaan jatkuu kautta linjan. Kanta­mi­nen ja nosta­mi­nen muuttuu peräs­sä raahaa­mi­sek­si ja eteen­päin työntä­mi­sek­si. Jatku­va saata­vil­la olo ja lähei­syy­den tarjoa­mi­nen sitä vaati­val­le ajasta ja paikas­ta riippu­mat­ta kuormit­taa. Välil­lä tuntuu siltä, että äitinä minul­la ei ole enää edes äärivii­vo­ja vaan olen sulau­tu­nut osaksi lapsia­ni ja ympäristöäni.

Muuta­ma vuosi sitten löysin sattu­mal­ta kirppu­to­ril­ta Satu Walta­rin Näkötor­vi -pakina­ko­koel­man vuodel­ta 1962. Teos käsit­te­lee pitkäl­ti juuri tätä aihet­ta: kuinka olla taiteel­lis­ta työtä tekevä ihminen ja äiti saman­ai­kai­ses­ti. Ennen teoksen lukemis­ta, olin hapuil­lut oman elämä­ni rooli­tuk­sen paris­sa jo pidem­män aikaa. Kirjoi­tin katke­ria päivä­kir­ja­mer­kin­tö­jä siitä, kuinka perin laiskak­si, tyhmäk­si, saamat­to­mak­si ja täysin epäoi­keu­te­tuk­si kanta­maan omaa korkea­kou­lu­tus­ta­ni koin itseni, kun en hoito­va­paal­la olles­sa­ni saanut mitään aikai­sek­si. Luin lehdes­tä, kuinka kaiken maail­man Sallat ja Piiat suorit­ti­vat äitiys­lo­mil­laan tutkin­to­ja, perus­ti­vat yrityk­siä ja käveli­vät maail­man ympäri vauvat iloises­ti rinnoil­laan roikkuen. Ja minä en pysty­nyt mihinkään.

Esikoi­sem­me vauva­vuo­si oli minul­le äärim­mäi­sen vaike­aa aikaa. Vakuut­te­lin itsel­le­ni voiva­ni tehdä samoja asioi­ta kuin ennen­kin, että lapsi ei muuta elämän­ta­paa­ni vaan oppii siihen. Todel­li­suus oli hyvin erilai­nen, ja lapsi tuntui loisel­ta, joka imi minus­ta kaiken mahdol­li­sen. Vauvam­me ei nukku­nut ensim­mäi­seen puoleen vuoteen juuri ollen­kaan (tai siltä se silloin tuntui) enkä kerta kaikki­aan jaksa­nut tehdä muuta kuin huoleh­tia hänes­tä. Olin juuri ennen hänen synty­mään­sä saanut Hasselblad ‑säätiön myöntä­män Victor Fellows­hip ‑apura­han, jonka turvin sain suorit­taa maiste­rio­pin­not Iso-Britan­nias­sa. Minun onnis­tui lykätä opinto­jen aloit­ta­mis­ta vuodel­la, jolloin voisim­me koko kolmi­hen­ki­nen perhe muuttaa vuodek­si ulkomail­le. Niin dramaat­ti­sel­ta kuin se kuulos­taa­kin, kestin vauva­vuo­den vain sen takia koska tiesin seuraa­van vuoden olevan minun. Silloin puoli­so­ni jäisi kotiin pienen diktaat­to­rim­me kanssa.

Sain myöhem­min kuulla säätiön edusta­jien olleen äimis­ty­nei­tä, kun näkivät minut finalis­tien näytte­ly­ava­jai­sis­sa viimei­sil­lä­ni raskaa­na. Olin ilmei­ses­ti ensim­mäi­nen kysei­sen tunnus­tuk­sen saanut, jolla oli apura­han myöntä­mi­sen aikaan lapsi. Opinto­jen aloituk­sen siirtä­mi­nen ei ollut läpihuu­to­jut­tu, vaan minut apura­han­saa­jak­si valin­neet profes­so­rit olivat joutu­neet neuvot­te­le­maan asias­ta säätiön kanssa. Yhtään ennak­ko­ta­paus­ta siitä kuinka toimi­taan, jos taitei­li­jal­la on lapsia ei ollut. Apura­ha­sum­ma oli myös luonnol­li­ses­ti sama minul­le perheel­li­se­nä kuin yksin matkus­ta­vil­le: sitä, että jouduin kustan­ta­maan myös lapse­ni elatuk­sen kohde­maas­sa, ei otettu huomioon. Oletus lienee yhä edelleen se, että taitei­li­jal­la ei ole lapsia tai muita elatusvastuita. 

Palates­sam­me Suomeen perheem­me kasvoi pian toisel­la lapsel­la. Jäin taas kotiin pyörit­tä­mään arkea koska minul­la ei ollut työpaik­kaa odotta­mas­sa eikä tulon­läh­tei­tä satun­nai­sia keikka­töi­tä lukuun ottamat­ta. Olin päivi­sin yksin lasten kanssa ja yritin jatkaa taiteen tekemis­tä edelli­se­nä vuonna koulus­sa tekemie­ni töiden pohjal­ta, mutta eihän siitä mitään tullut. Aikaa keskit­ty­mis­tä vaati­vaan tekemi­seen ei vain koskaan ollut riittä­väs­ti. Ahdis­tus kasvoi päivä päiväl­tä, kunnes romah­din. Ystävä­ni ohjasi minut terveys­kes­kuk­seen hakemaan apua ja menin­kin, mutta apua en saanut. Istuin siivous­ko­me­roon kyhätys­sä toimen­pi­de­huo­nees­sa lääkä­rin kanssa, joka heilut­ti jatku­vas­ti jalko­jaan. Kyyne­leet silmis­sä myönnyin lääkä­rin totea­muk­seen siitä, että väsymys­tä tämä vain on. Seuraa­va­na päivä­nä imettäes­sä­ni kuopus­ta google­tin “kuinka olla äiti ja tehdä taidet­ta” löytä­mät­tä vastauk­sia. Aivan kuin sellais­ta komboa ei olisi olemassakaan. 

Liidel­les­sä­ni kuvio­tu­ni­kas­sa­ni ja letti­leg­gin­seis­sä­ni vailla päämää­rää leikki­puis­tois­sa ja leikkit­ref­feil­lä kuunnel­len jatku­vaa papatus­ta ja viisi­vuo­ti­aan kiperiä ongel­mia, purkaes­sa­ni asuntoom­me viritet­ty­jä paperi­pal­lo­häs­sä­köi­tä joihin oli teipil­lä ja pyykki­po­jil­la kiinni­tet­ty vaikka ja mitä, raiva­tes­sa­ni tiski­pöy­tää viiden­nen kerran saman päivän aikana ja selates­sa­ni maani­ses­ti Facebook ‑kirppis­tä halvan talvi­haa­la­rin löytä­mi­sen toivos­sa, löysin Walta­rin teoksen joka avasi silmä­ni sille, että tästä kaikes­ta voi tehdä taidet­ta. Tästä­kin voi kirjoit­taa. Tätäkin voi kuvata. Kun ymmär­sin laskeu­tua omasta norsun­luu­tor­nis­ta­ni, elämä­ni löysin suunnan. Ei ollut enää minä ja ne, jotka tulivat ja tuhosi­vat luovuu­te­ni, vaan oli olemas­sa tämä loputon kori aihei­ta ja materi­aa, josta saatoin joka ikinen päivää nostaa jotakin uutta käsitel­tä­vää. Ymmär­sin, että näin tämän ovat tehneet myös lukemat­to­mat muut naiset minua ennen: he ovat kääntä­neet katseen­sa siihen, mikä on kaikis­ta lähin­nä ja valin­neet sen taiteen­sa keski­öön sen sijaan, että siitä olisi pitänyt päästä eroon voidak­seen luoda.

Vaikka käsit­te­le­mä­ni aiheet eivät resonoi­si kenes­sä­kään muussa paitsi toisis­sa äideis­sä, on Suomes­sa noin 1,6 miljoo­na äitiä. Se on mieles­tä­ni ihan kohtuul­li­nen yleisö. Perhe ja koti ovat politii­kan poltto­pis­tei­tä siinä missä kansain­vä­li­set kriisit ja ilmas­ton­muu­tos­kin, ja henki­lö­koh­tai­set kokemuk­set kulke­vat aina rinta rinnan yhteis­kun­nal­li­sen kehityk­sen kanssa.

Taitei­li­ja­na täytyy olla hieman itsekäs, sekä suhtees­sa siihen mitä tekee että miten sen tekee. Täytyy uskal­taa ottaa tilaa omalle taiteel­le, vaikka se tarkoit­tai­si­kin sitä, että muut joutu­vat jousta­maan tai että pyykit jäävät pesemät­tä. Perhe­kon­teks­tis­sa sortuu usein laitta­maan muut ja muiden tarpeet itsen­sä edelle. Huomaan itsekin pukeva­ni marttyy­rin viitan usein ylleni. On kuiten­kin tärke­ää arvot­taa itse oma työnsä tarpeek­si korkeal­le, jotta arvos­tus­ta voi ylipää­tään odottaa saavan­sa muilta. Mutta kuinka se tapah­tuu, kun vauva huutaa väsymys­tään, päiväl­li­sek­si suunni­tel­tu jauhe­li­ha on edelleen pakas­ti­mes­sa, teinil­lä ei ole mitään päälle­pan­ta­vaa ja taape­rol­la on kakka! 

Viime kevää­nä olin ensim­mäis­tä kertaa taitei­li­ja­re­si­dens­sis­sä viikon ajan. Olin vuosia haaveil­lut residens­siin osallis­tu­mi­ses­ta ja vihdoin tilan­teem­me mahdol­lis­ti sen minul­le viikok­si, pidem­män aikaa en halun­nut olla yksivuo­ti­aas­tam­me erossa. Residens­sit edusta­vat yhtä merkit­tä­vim­mis­tä epäkoh­dis­ta alallam­me: suurim­paan osaan täytyy sitou­tua vähin­tään kuukau­dek­si, useaan jopa pidem­mäk­si aikaa. Vaikka moneen asuntoon voisi­kin tilan puitteis­sa ottaa lapset mukaan, ei ohjel­miin kuulu minkään­lais­ta lastenhoitoa.

Vertaan usein taiteen tekemis­tä ammat­ti­mai­seen urhei­luun, molem­mat omia elämän­ta­pa­va­lin­to­ja ja vaati­vat sitou­tu­mis­ta yli virka-aikojen. Tulon­han­kin­ta on myös hyvin saman­tyyp­pi­nen: sekä taitei­li­jat että urhei­li­jat ovat riippu­vai­sia ulkopuo­lel­ta tulevas­ta rahoi­tuk­ses­ta. Suuri ero on siinä, että urhei­li­joi­den toimeen­tu­los­ta ja jaksa­mi­ses­ta on viime aikoi­na ruvet­tu medias­sa puhumaan, taitei­li­joi­den vastaa­vis­ta ei. Olemme siis toistai­sek­si vielä omillam­me ja joudum­me itse luomaan alalle uudet perhe­myön­tei­sem­mät käytännöt.

Kesälo­ma on tältä vuodel­ta ohi ja koulu­lai­set palan­neet oppivel­vol­li­suu­den ja ilmai­sen lounaan piiriin. Taape­ro on aloit­ta­nut subjek­tii­vi­sen päivä­hoi­to-oikeu­den turvin päivä­ko­dis­sa ja ympäri­vuo­ro­kau­ti­ses­ti kotona on enää vauva. Jatkan varmas­ti aamuöi­sin työsken­te­lyä myös jatkos­sa, koska pidän aamun varhai­sis­ta tunneis­ta ja miele­ni on silloin avoin. Vanhem­pain­va­paa mahdol­lis­taa kuiten­kin työsken­te­lyn nyt myös päivi­sin. Kun se loppuu, täytyy taas keksiä uusia järjes­te­ly­jä, koska mitään vanhaa, johon palata ei ole. Minun täytyy jatku­vas­ti pohtia, kuinka asette­len edessä­ni oleva palikat niin, että kaikki saavat tarvit­se­man­sa tilan, perhe, työ ja taide. Ennen neljän­nen lapsem­me synty­mää havah­duin siihen, että minun tulisi pyrkiä pitkäl­lä tähtäi­mel­lä saamaan työ ja taide yhdis­tet­tyä entis­tä parem­min, jotta en kahden­kym­me­nen vuoden päästä vielä tarvit­si­si revetä moneen suuntaan. Se vaatii ponnis­te­lua, mutta on toivot­ta­vas­ti jonakin päivä­nä saavutettavissa.

Muiste­len miksi alun perin halusin perheen: olen päämää­rä­tie­toi­nen taitei­li­ja ja työlle­ni omistau­tu­va, mutta menes­tys ei paina vaaka­ku­pis­sa­ni mitään, jos sen hinta­na on yksin jäämi­nen. Mieluus­ti saisin tieten­kin kaikki: maineen, kunni­aa ja perheen mutta olen tyyty­väi­nen tähän­kin manna­puu­ron­ma­kui­seen elämää­ni. Olen lasten myötä oppinut jakaan­tu­maan tarvit­taes­sa ja olemaan silti kokonai­nen, täydellinen.

Linda Varoma (s.1985) on Lovii­sas­sa asuva freelance valoku­vaa­ja ja valoku­va­tai­tei­li­ja. Taiteel­li­ses­sa työssään hän käsit­te­lee kotiin, perhee­seen ja arkiseen elämään liitty­viä teemo­ja ja hän on loput­to­man kiinnos­tu­nut vanhem­muu­den ja taitei­li­juu­den identi­teet­tien rajapin­to­jen tutki­mi­ses­ta. Hän on valmis­tu­nut taiteen maiste­rik­si Glasgow School of Artis­ta 2014 ja hänel­lä on puoli­son­sa kanssa neljä lasta, koira, kissa ja kahdek­san kanaa. Hänen yksityis­näyt­te­lyn­sä Normaa­li­ko­koi­nen sydän on nähtä­vil­lä Taide­kes­kus Idässä Lappeen­ran­nas­sa 19.10­–10.11.2023 sekä Pohjan­maan Valoku­va­kes­kuk­ses­sa Lapual­la 29.11–13.1.2024. Valoku­vaa­mi­sen ohella Varoma kirjoit­taa myös kaksi­kie­li­siä runoja ruuhkavuosista.

www.lindavaroma.com / insta­gram: @lindavaroma