Kankaanpalanen toisensa jälkeen hajoaa käsiini sitä mukaa kun ompelen niitä kanaverkon ympärille. Verkon terävät reunat pistelevät reikiä ihooni. Jokainen käyttämäni vanha lakananriekale murenee, ja repeää. Käyttämäni lanka — jostain löytynyttä kakkoslaatua — sekin hajoaa pieniksi palasiksi kun sitä ompelee liian tiukkaan. Kaikki käsissäni murenee, vaikka näytti siltä että yhdistämällä jotakin kovaa pehmeään olisi mahdollista saada aikaan jotain pysyvämpää. Pudotan äkkiarvaamatta säästämäni veistoroskiksen sisällön lattialle ja pussiin tulee reikä. Betoni, kipsi ja savi pölisee huoneessa ja tunkeutuu hengitykseen. Sisäänhengityksessä hengitän maailmaa sisään ja uloshengityksessä tunkeudun siihen itse — ajattelen. Ajattelen myös sitä matkaa, jonka roskiksen sisältö on kulkenut jostain kaivoksilta tehtaaseen, mahdollisten erämaiden ja merien ylitysten jälkeen ledvalojen loisteeseen, pahviin sullottuna hyllylle, muiden kaltaistensa joukkoon, ja sieltä erinäisten pyörien ja kaupunkikulkuvälineiden kautta työhuoneelleni ja muutaman prosessin jälkeen roskikseen ja sieltä sen uumenista ilmaan — leijaillakseen osaksi minua.
Materiaalit värisevät, niillä on aktiivinen toimijuus, sanoo uusmaterialistinen filosofi Jane Bennett. Kuvanveistäjänä ja materiaalien kanssa joka päivä puuhailevana olen tullut konkreettisesti tämän asian kanssa tekemisiin. Jokaisella materiaalilla on omanlaisensa kitka, taipumus, tahtotila. Ajattelen, että tehtäväni ei ole pakottaa tai voimalla vängätä jotain, lyödä kasaan, runnoa. Tehtäväni on hyväksyä hankaus, jonka materiaalit aiheuttavat niiden kanssa työskennellessä. Herkistyä niiden taipumuksille ja tahdon suunnille, hyväksyä ne, ja neuvotella. Taivutella, houkutella ja kulkea pitkin sivupolkuja kohden päämäärää, vaihtaa tai muuttaa omia tavoitteita. Tehdäkseen kiveen reiän, ei ole mahdollista hakata kiveä suoraan alaspäin edeten. Jokainen isku luo siihen jännitettä, ja kivi kyllä muistaa jokaisen siihen kohdistuneen iskun, niiden suunnan ja voiman. Kivi halkeaa odottamattomiin suuntiin. On luotava olosuhteita, jossa kivimateriaalia ei stressata liikaa, vaan jännitteet kohdennetaan niin, että ne purkautuvat hallitusti halutun kivimateriaalin irrotessa. Kiveä ja kiventyöstövälineitä pitää kuunnella, ne tuottavat ääntä, josta voi päätellä niiden sisäisiä tiloja ja aikeita. Korkea kova kilahdus talttaa lyödessä: kivivasaran puuosa pitää pistää veteen ja turvottaa, jotta raskas metallipää ei lennä hakatessa. Kiveä halkaistaessa kaunis yhä korkeammalle nouseva ääni kertoo, että kiven ympärille poratut kiilat tekevät tehtävänsä kun niitä hellästi lyödään syvemmälle kiveen — kunnes kivi antautuu ja luovuttaa itsestään palasen.
En ole vain itseni vaan olen myös kokoelma bakteereja, arkeoneja, aitotumaisia ja viruksia. En voisi elää kovin kauan ilman tätä monimuotoista joukkoa yhteistyökumppaneita kehossani, sen sisällä ja pinnoilla. Olenkin eräänlainen materiaalikollaboraatio ja voin ilmetä vain erilaisten materiaalikeräytymien ja suhteiden verkostona. Tämä tieto herkistää minut ajattelemaan yhteistä maailmaamme eräänlaisena valtavana organismina, jossa epäorgaaninen ja orgaaninen yhdessä muodostavat erilaisia konstellaatioita ja materiaalipyörteitä, yhdessä muokkautuen ja muokaten. Materiaalit ovat aktiivisia ja rakentavat yhteistä maailmaamme, ne tulevat jostain ja menevät jonnekin, muuttavat muotoaan ja muokkaavat ympäristöjään. Materiaalit aktiivisesti vaikuttavat minuun, tunkeutuvat, määrittelevät toimintaani, käsieni ja ruumiini koreografioita tilassa, muokkaavat terveyttäni, pitävät huolta ruuansulatuksestani, pakottavat minut käyttämään rahaa suojaaviin tekstiileihin, tiloihin, kuljetusvälineisiin. Ne pistävät asioita tapahtumaan, valtavia määriä resursseja käytetään niiden louhimiseen, sahaamiseen, sulattamiseen, prosessoimiseen, jalostamiseen, rikastamiseen, niiden liikutteluun paikasta toiseen, säilömiseen ja hävittämiseen. Ne pitävät elollisia yhteisöjä ja yhteiskuntia kasassa, luovat työtä, tekevät asioita mahdollisiksi, tekevät asioita mahdottomiksi, käyttävät tilaa, tuhoavat ympäristöjä, ruokkivat, ravitsevat, tarjoavat suojaa, herättävät muistoja, muuttavat kemiallisia koostumuksia… Itselleni ihmislajin edustajana ja taiteilijana materiaalien hyväksyminen aktiivisina toimivina entiteetteinä merkitsee tietoisuutta herkistä riippuvuuksista, kuulumisesta ja vastuunkannosta. Todellisuus on konkreettinen, huutaa oranssin kirjan kansiteksti työhuoneeni lattialla. Avaan ikkunan ja hengitän raikasta ulkoilmaa keuhkoihini.
Petra Vehviläinen (s.1982) on veistoksen, installaation ja esityksen parissa työskentelevä helsinkiläinen taiteilija. Hänen töilleen ovat ominaisia hylätyt ja löydetyt materiaalit ja objektit, jotka muodostavat tilallisia kudelmia kietoutuen ajattelun prosesseihin. Häntä kiinnostavat sattumanvaraisesti paikkoihin ajautuneet tai unohtuneet objektit. Teokset käsittelevät aiheita, jotka nousevat posthumanistisesta, uusmaterialistisesta ja ekofeministisestä ajattelusta, empatiasta ja paikallisuudesta. Hän on tehnyt installaatioita, veistoksia, ääniteoksia ja esityksiä kaupunkitilaan, luontoon, gallerioihin, kauppakeskukseen, metsään sekä erilaisille sosiaalisen median alustoille.
www.petravehvilainen.com / instagram: @petralottiemilia
