Eevi Rutanen: Pehmeää teknologiaa

Tapaan Eevi Rutasen hänen uudel­la työhuo­neel­laan Helsin­gis­sä. Tila on avara ensim­mäi­sen kerrok­sen liike­ti­la, jonka toistai­sek­si vielä tyhjil­tä seinil­tä keskus­te­lum­me äänet kimpoi­le­vat. Työhuo­neen nurkkiin on kasat­tu muutto­laa­ti­koi­ta kuin instal­laa­tioi­ta. Muovi­laa­ti­kois­ta pilkis­te­lee veistok­sia, silmä­ni kiinnit­tyy päällim­mäi­se­nä olevaan, utaret­ta muistut­ta­vaan esineeseen.

Kertoi­sit­ko ihan alkuun, miten olet etsiy­ty­nyt taiteen pariin, millai­nen polkusi on ollut?

Lukio­ai­koi­na ajatte­lin, että minus­ta tulee insinöö­ri tai lääkä­ri: opiske­lin pitkää matik­kaa ja fysiik­kaa ja olin hyvin tiede­suun­tau­tu­nut. Minul­le ei tullut mieleen, että taitees­ta voisi tulla ammat­ti­ni, vaikka olen aina tykän­nyt käsil­lä tekemi­ses­tä ja luovis­ta asioista.

Osittain perheen ja kaverei­den painos­tuk­ses­ta päädyin kuiten­kin hakemaan Aalto-yliopis­toon graafi­sen suunnit­te­lun kandiin. Pääsin yllätyk­sek­se­ni sisäl­le. Minul­la ei ollut mitään käsitys­tä siitä, mitä suunnit­te­lu tarkoit­taa tai mitä haluai­sin tehdä. Oli hämmen­tä­vää opiskel­la ihmis­ten kanssa, jotka olivat paljon kypsem­piä omassa tekemi­ses­sään. Vuoden opiske­lun jälkeen päädyin vaihta­maan alaa Aalto-yliopis­ton sisäl­lä sähkö­tie­tei­den korkea­kou­luun, bioin­for­maa­tio­tek­no­lo­gi­aan, sillä graafi­nen suunnit­te­lu ei tuntu­nut omalta jutulta.

Sähkö­tie­teis­sä ymmär­sin, ettei insinöö­ri­tie­tei­den musta­val­koi­siin totuuk­siin uskova maail­man­ku­va tunnu myöskään omalta. En usko siihen, että kaikki voidaan selit­tää matemaat­ti­sil­la malleil­la. Tajusin, etten halua olla tutki­ja tai insinöö­ri, sillä niistä puuttuu tietty luovuus ja ilo, jota ajatte­len, että haluan työssä­ni kokea. Palasin graafi­sen suunnit­te­lun linjal­le ja tein opinto­ja päällek­käin. Lopul­ta valmis­tuin graafi­ses­ta suunnit­te­lus­ta ja tein laajan sivuai­neen IT-opinnoista.

Kandio­pin­to­jen jälkeen päädyin tutki­maan eri maiste­rio­pin­to­ja Lontoos­sa, sillä silloi­nen poikays­tä­vä­ni ja nykyi­nen puoli­so­ni oli menos­sa tekemään omaa maiste­ri­aan sinne. Löysin ihan sattu­mal­ta Golds­mit­his­tä Compu­ta­tio­nal Arts ‑maiste­rioh­jel­man, kuvatai­deoh­jel­man tieto­jen­kä­sit­te­ly­tie­teen laitok­sel­la. Ohjel­mas­sa mennään tekno­lo­gia edellä, mutta valmis­tu­taan kuvatai­teen maiste­reik­si. Opette­lim­me, miten koodaa­mis­ta tai elekt­ro­niik­kaa voidaan käyttää kuvatai­teen kentäl­lä. Opintoi­hin sisäl­tyi myös paljon teori­aa, puhuim­me tieteen­fi­lo­so­fias­ta ja feminis­ti­ses­tä tieteen kritii­kis­tä. Todel­la lyhyes­sä ajassa löysin oman kuvatai­deprak­tiik­ka­ni: olin vain tarvin­nut oikean­lai­sen ympäris­tön. Siellä tajusin tismal­leen, missä haluan olla. Se tuntui ihanal­ta ja vapauttavalta.

Kaikki oppima­ni on hyödyt­tä­nyt minua jolla­kin taval­la, vaikka jossa­kin kohti en nähnyt mikä polku­ni on. Sanon aina omille­kin opiske­li­joil­le, että mikään, mitä opit, ei ole ikinä turhaa. Kaikki palikat loksah­ta­vat jossa­kin kohti paikoil­leen. Nykyi­ses­sä praktii­kas­sa­ni näkyy selkeäs­ti insinöö­ri­puo­le­ni ja jonkin verran myös graafi­sen suunnit­te­lun tausta.

Minkä­lai­set teemat sinua kiinnostavat?

Olen kiinnos­tu­nut kehol­li­sen tiedon käsit­tees­tä. Kehol­lis­ta tietoa ei tuote­ta älylli­ses­ti tieteel­li­sis­sä insti­tuu­tiois­sa, vaan sitä opitaan käsin tekemäl­lä ja katso­mal­la mallia, mones­ti kodin ja perheen piiris­sä. Arkki­teh­ti-filoso­fi Juhani Pallas­maa puhuu ihon silmis­tä, eyes of the skin. Kehol­li­nen tieto liittyy mones­ti sellai­siin töihin, joita ovat perin­tei­ses­ti tehneet naiset, esimer­kik­si kotitöi­hin ja hoiva­työ­hön. Käsit­te­lin teemaa ensim­mäis­tä kertaa interak­tii­vis­ta Grasper ‑teosta tehdes­sä, joka on siliko­ni­nen, lypset­tä­vä utare­teos, joka näkyy­kin tuolla työhuo­neen nurkassa.

Osa ihmisis­tä oli aivan hullu­na teokseen ja lypsi sitä niin kovaa, että teos meina­si hajota. Osa taas oli todel­la ällöt­ty­nei­tä, niin, ettei­vät olisi millään halun­neet koskea siihen. Teoksen tekemi­sen jälkeen halusin tutkia sitä, miksi ihmisil­le tulee ällöt­ty­vyy­den kokemuk­sia jostain tekno­lo­gias­ta, joka näyttää eläväl­tä, mutta ei kuiten­kaan ole sitä. Uncan­ny valley käsit­te­lee juuri tätä ilmiö­tä: sitä, miksi jokin elollis­ta muistut­ta­va voi tuntua luotaan­työn­tä­väl­tä. Ilmiö liittyy usein robot­tei­hin, 3D-mallin­nuk­siin ja ihmis­mäi­siin hahmoi­hin. Kehitin uncan­ny valleyn rinnal­le oman teorian, uncan­ny dimplen, jonka kautta käsit­te­lin asiaa söpöy­den kontekstissa.

Minua kiehtoo söpöy­den pimeä, kääntö­puo­li. Se, miten söpöy­del­lä oikeas­taan on todel­la manipu­loi­va, synkkä voima. Söpöt asiat kutsu­vat pitämään huolta ja reagoi­maan. Vauvat ja koiran­pen­nut ovat söpöjä, koska luonto on tehnyt ne söpöik­si, jotta me pitäi­sim­me niistä huolta. Jos söpöyt­tä viedään yli tietyn pisteen, missä vaihees­sa se muuttuu grotes­kik­si? Esimer­kik­si äärim­mil­leen jalos­te­tut, söpöt koirat, ovat sairai­ta ja elinky­vyt­tö­miä, eivät­kä enää tunnu söpöil­tä. Roboteis­ta tehdään usein söpöjä, jotta ne olisi­vat helpos­ti lähes­tyt­tä­viä, mutta ne voivat samal­la tuntua vasten­mie­li­sil­tä. Minua ylipää­tään kiinnos­taa naisiin tai tyttöi­hin liite­tyt esteet­ti­set arvot tai mielty­myk­set, kuten söpöys. Niitä pidetään usein vähäpä­töi­si­nä, tyhmi­nä ja lapsel­li­si­na, ei arvokkaina.

Tieteel­li­sen maail­man­ku­van ja tiedeus­ko­vai­suu­den kysee­na­lais­ta­mi­nen kiinnos­taa minua. Millais­ta tietoa voimme luoda tieteel­lis­ten insti­tuu­tioi­den ulkopuo­lel­la, erityi­ses­ti feminis­ti­ses­tä tieteen­kri­tii­kin näkökul­mas­ta? Mitä erityis­tä tietoa naisil­la tai vähem­mis­töil­lä on, joka ei tule näkyvil­le yliopis­tois­sa tai tekno­lo­gia- tai teollisuuslaitoksissa?

Minkä­lai­nen on teoste­si työstöprosessi?

Välil­lä löydän jonkun termin tai minua kiehto­van tieteel­li­sen käsit­teen, luen artik­ke­lin tai joudun Wikipe­dia-syöve­rei­hin, mutta välil­lä saatan vain löytää kirppu­to­ril­ta jonkin oudon esineen tai tekno­lo­gi­sen kapis­tuk­sen, joka on niin kiinnos­ta­va, että haluan käyttää sitä teokses­sa­ni. Aika usein teokset saatta­vat lähteä liikkeel­le myös pelkäs­tä mieli­ku­vas­ta, jostain kiinnos­ta­vas­ta liikkees­tä tai materi­aa­lien ja liikkeen yhdistelmästä.

Kineet­ti­syys ja interak­tii­vi­suus ovat mones­ti suures­sa osassa teoksis­sa­ni. Se, että teos reagoi on mieles­tä­ni paljon kiinnos­ta­vam­paa kuin se, että teos vain on tilas­sa. Siinä on jotakin maagis­ta, että teos lähtee liikkeel­le ja näyttää elävältä.

Ideas­ta toimi­vaan taide­teok­seen on pitkä matka. Teosten tekemi­seen kuuluu paljon proto­tyyp­pien raken­ta­mis­ta ja testaa­mis­ta. Kysymyk­siä, kuten: miten saan tämän palikan kiinni tuohon palik­kaan näillä ruuveil­la? Miten interak­tii­vi­nen teos kestää näytte­ly­ti­lan­tees­sa, jos ihmiset kosket­ta­vat sitä? Voiko se hajota?

Haluai­sin tuoda teoksis­sa­ni enemmän esille työsken­te­lyyn kuulu­vaa teknis­tä käsityö­tä. Sitä, miten paljon on käsil­lä tekemis­tä, sitä että juotan virta­pii­re­jä tai yhdis­te­len johto­ja toisiin­sa. Se on sellais­ta näper­tä­mis­tä, käsil­lä opittua tekemis­tä. Minua harmit­taa, että se jää niin piiloon lopputuloksessa.

Jos teokset ovat interak­tii­vi­sia tai kineet­ti­siä, ei riitä, että teos näyttää hienol­ta, vaan sen pitää myös toimia. Teoksiin liittyy tältä osin käyttö­liit­ty­mä­suun­nit­te­lua. Miten joku ihminen, joka tulee tämän teoksen äärel­le tietää, mitä hänen tulee tehdä? Miten saan katso­jan paina­maan tiettyä nappia? Ne ovat yllät­tä­vän monimut­kai­sia ja hanka­lia asioi­ta. Usein käy niin, että ihmiset toimi­vat­kin ihan eri taval­la kuin olen luullut. Kun antaa ihmisil­le luvan koskea taide­teok­seen, osa menee vähän liian lähel­le ja koskee liian kovas­ti. Ihmisil­lä ei välttä­mät­tä ole niitä rajoja, joita heille kuvit­te­len jonkun teoksen äärel­lä. Se on myös todel­la kiinnostavaa.

Uumenen katto­tee­ma­na on tänä syksy­nä arki. Näyttäy­tyy­kö teema omissa teoksissasi?

Arki ja erityi­ses­ti kodin piiri kiinnos­taa minua. Kotona tapah­tu­vat asiat eivät ole julki­sia ja niissä on paljon hiljais­ta, kehol­lis­ta tietoa. Samaan aikaan se, mitä ihmiset tekevät kodeis­saan on myös todel­la poliit­ti­nen kysymys. Miten esimer­kik­si kodin työt jakaan­tu­vat eri sukupuo­lien välil­lä? Tämä risti­rii­ta intii­miy­den ja poliit­ti­sen välil­lä kiinnos­taa minua.

Fuzzy logic ‑teosko­ko­nai­suu­teen kehitin kodin laittei­ta, jotka päälle­päin näyttä­vät tutuil­ta ja tavan­omai­sil­ta, mutta joissa on jokin poikkea­va toimin­ta­pe­ri­aa­te. Fuzzy logic on oikea, matemaat­ti­nen tietee­na­la, joka tutkii epävar­maa tietoa ja loogi­sia totuusar­vo­ja, jotka eivät ole pelkäs­tään tosia tai epäto­sia, vaan jotain siltä välil­tä. Halusin kuvitel­la, miltä tällai­nen epämää­räi­nen, pörröi­nen, hähmäi­nen tieto voi näyttää.

Otamme tekno­lo­giat helpos­ti itses­tään­sel­vyyk­si­nä emmekä pysäh­dy ajatte­le­maan, miksi ne toimi­vat sillä taval­la kuin toimi­vat. Vesiha­na­kin on monimut­kai­nen systee­mi, jonka toimin­ta­pe­ri­aat­teen harva tietää. Halusin kuvitel­la vaihtoeh­toi­sia, epätäy­del­li­siä tekno­lo­gioi­ta, jotka toimi­vat odotta­mat­to­mil­la tavoil­la. Toin myös fuzzy-logii­kan kirjai­mel­li­ses­ti mukaan käyttä­mäl­lä teoksis­sa pehmei­tä, pörröi­siä materiaaleja.

Minkä paris­sa työsken­te­let tällä hetkellä?

Minul­la on tulos­sa näytte­ly Salon Taide­museoon, jonka kanssa työsken­te­len tällä hetkel­lä. Jatkan näytte­lys­sä kodin esinei­den kanssa. Minua kiinnos­taa se, millai­sia roole­ja ihmisil­lä on kotona, miten ne liitty­vät sukupuo­leen, valtaan ja etuoi­keuk­siin. Miten monet kodin esineet ja tekno­lo­giat ovat koodat­tu niin, että ne tähtää­vät tietyn­lai­siin sukupuo­li­roo­lei­hin. Esimer­kik­si pyykki­ko­ne ja tutti­pul­lo ovat todel­la tärkei­tä tekno­lo­gioi­ta, jotka ovat mullis­ta­neet naisten elämää kodeis­sa. Pyykki­ko­neen ansios­ta ei tarvit­se käyttää kymmen­tä tuntia päiväs­sä pyykin pesemi­seen ja tutti­pul­lo mahdol­lis­taa sen, että joku toinen­kin pystyy ruokki­maan vauvaa kuin pelkäs­tään imettä­jä. Nämä tekno­lo­giat voivat tuntua vähäpä­töi­sil­tä, mutta ovat oikeas­taan aika ihmeellisiä.

Lisäk­si haluan käyttää näytte­lys­sä kummi­tuk­sia nykytek­no­lo­gian metafo­ra­na. Usein ajatel­laan, että tekoä­ly tai pilvi­pal­ve­lut ovat aineet­to­mia asioi­ta, jotka laskeu­tu­vat kaiken ylle ja manipu­loi­vat dataa näkymät­tö­mis­sä. Puhutaan myös ghost in the machi­nesta, siitä, voiko koneel­la olla sielu. Monet kodin tekno­lo­giat ovat jokseen­kin kammot­ta­via. Esimer­kik­si robot­ti­pö­ly­ni­mu­ri on vähän niin kuin pikku kotitont­tu tai joku haamu jossain nurkissa.

Haluan käyttää näytte­lys­sä kodin esinei­tä, jotka näyttä­vät tutuil­ta, mutta saada ne kummit­te­le­maan. Luoda niille jonkun oudon, pelot­ta­van, arvelut­ta­van ja hauskan tavan olla.

Tulee mieleen se, miten älyko­te­ja toisaal­ta ihannoi­daan ja toisaal­ta kauhis­tel­laan. Sitä, miten kamalaa ja joiden­kin mieles­tä ihanaa on, että voi käynnis­tää pyykin­pe­su­ko­neen kotimatkalta.

Älyko­ti on kuvana todel­la kiinnos­ta­va. Onko koti, joka on täynnä automa­ti­soi­tu­ja laittei­ta utopis­ti­nen, vai vähän kuten polter­geist, joka on vallan­nut kodin esineet, jotka liikku­vat ja pyöri­vät itsek­seen? Se, miten koti surisee siellä itsek­seen ilman ihmis­tä. Siihen ei tarvi­ta enää sitä työtä, eikä saman­lai­sia roole­ja kuin ennen, vaikka nekin kummit­te­le­vat siellä taustalla.

Millais­ta arkesi on? Millais­ta taiteen tekemi­nen työnä on? 

Taitei­li­jan arki on usein yhtä palape­liä ja välil­lä tulevai­suut­ta on vaikea suunni­tel­la. Parhail­laan etsin sitä, millais­ta arkeni tulee olemaan, kun palaan töihin, sillä olen ollut puoli­tois­ta vuotta vanhem­pain­va­paal­la. Olen käsitel­lyt paljon perhear­keen ja naisen rooliin liitty­viä asioi­ta omassa työssä­ni. Onkin kiinnos­ta­vaa nähdä nyt itse, millais­ta on olla samaan aikaan taitei­li­ja ja äiti.

Minul­la on paljon etuoi­keuk­sia, jotka mahdol­lis­ta­vat sen, että pystyn tekemään vain osa-aikais­ta työtä ja työsken­te­le­mään taitei­li­ja­na. Opetan luovan koodaa­mi­sen kurssia graafi­sen suunnit­te­lun maiste­rio­pis­ke­li­joil­le Aalto-yliopis­tos­sa. Olen myös pitänyt työpa­jo­ja, esimer­kik­si Viron Taidea­ka­te­mias­sa viikon robot­ti­kurs­se­ja. Minus­ta olisi hauskaa tehdä yleisö­työ­tä muual­la­kin kuin yliopis­tos­sa, ryhmien kanssa, jotka eivät pääse niin helpos­ti työsken­te­le­mään näiden asioi­den kanssa. Sen haluai­sin tuoda osaksi praktiikkaani.

Arkeni on myös paljon täysin tylsää tieto­työ­läi­sen arkea, mitä joiden­kin näytte­lyi­den ja apura­ha­ha­ke­mus­ten tekemi­nen on. Hakemuk­sia tehdes­sä mietin välil­lä sitä, pitää­kö taiteel­la tosiaan aina olla jokin välinear­vo. Apura­ha­ha­ke­muk­siin tulee etukä­teen perus­tel­la se, miten taiteen kenttää hyötyy, jos teen suunnit­te­le­mia­ni asioita.

Samaan aikaan uskon ja en usko, että taiteel­la voi oikeas­ti muuttaa asioi­ta. Taiteen tekemi­nen on aina jollain tapaa itsekäs­tä, sillä haluan tuoda omaa sisäis­tä maail­maa­ni esille, enkä usko, että taide­teok­se­ni pelas­ta­vat henkiä. Uskon kuiten­kin, että taiteel­la on erityi­nen rooli yhteis­kun­nas­sa. Sen paris­sa pystyy tekemään ajatus­leik­ke­jä, kokei­ta ja utopis­ti­sia kuvia. Esimer­kik­si omassa taitees­sa­ni pystyn käsit­te­le­mään tekno­lo­gi­aan liitty­viä aihei­ta, joita joku tekno­lo­gia­fir­ma ei voisi käsitel­lä. Siinä mieles­sä uskon, että taiteen tekemi­sel­lä on aina sijan­sa ja taiteen tekijöi­tä aina tarvitaan.

Yksi taiteel­li­sen työsken­te­ly­ni ja opetta­ja­na toimi­mi­sen tavoi­te on se, että haluan tuoda moninai­sem­pia ääniä insinöö­ri- ja tieteen­kä­sit­te­ly­tie­teen kentäl­le. Monet näkevät tieto­jen­kä­sit­te­ly­tie­teet ja koodaa­mi­sen vaikei­na, masku­lii­ni­si­na ja ulossul­ke­vi­na. Ne ovat todel­la miesval­tai­sia aloja. Omilla töillä­ni haluan tuoda aloja humoris­ti­sel­la otteel­la lähem­mäk­si erilai­sia ihmisiä. Haluan yhdis­tää tekno­lo­gian kömpe­lyy­teen ja pehmey­teen ja rikkoa ajatus­mal­le­ja, joita monil­la on teknii­kan maailmasta.

Eevi Rutanen (s. 1992) on kuvatai­tei­li­ja, joka työsken­te­lee koodauk­sen ja elekt­ro­nii­kan paris­sa. Rutanen raken­taa interak­tii­vi­sia veisto­sins­tal­laa­toi­ta, joissa yhdis­ty­vät feminis­ti­nen teoria ja tekno­lo­gia. Sivutyö­nään Rutanen opettaa luovaa koodaus­ta ja robotiik­kaa. Rutasen seuraa­va yksityis­näyt­te­ly tulee esille Salon Taide­museoon touko­kuus­sa 2024. Rutanen asuu ja työsken­te­lee Helsingissä.

www.eevirutanen.com / insta­gram: @eebiru