arki | määrittelemätön
Kuvat: Toivo Heinimäki, Emma Nurminen ja Minja Revonkorpi
07.11.2023
Valokuva sumuisesta kaupungista.
Harmaa aamunä­ky­mä residens­sia­sun­non keittiön ikkunas­ta. Kuva: Toivo Heinimäki

Toivo Heini­mä­ki
24.10.2023 ISSP ‑residens­si, Riika, Latvia

8:30

Herään känny­kän herätyk­seen. Seinä­naa­pu­ris­sa alkaa samaan aikaan poraa­mi­nen. Huonee­see­ni kantau­tu­vat remon­tin äänet sekoit­tu­vat samas­ta suunnas­ta tulevan venäjän­kie­li­sen radio-ohjel­man äänimaisemaan.

Nukuin yllät­tä­vän sikeäs­ti – joinain öinä täällä minun on ollut hanka­la nukkua. Ulkona on harmaa­ta. Käyn avaamas­sa leopar­di­ku­vioi­set verhot, mutta valon määrä huonees­sa ei kummem­min lisäänny.

Jompi­kum­pi kämppik­sis­tä kolis­te­lee keittiös­sä. Jaan residens­sia­sun­non tällä hetkel­lä argen­tii­na­lai­sen valoku­vaa­jan Judit­hin ja yhdys­val­ta­lai­sen sarja­ku­va­tai­tei­li­jan Chrisin kanssa. He ovat täällä kuukau­den, minä kaksi. Makuu­huo­nei­ta on kolme, ja ne toimi­vat myös työhuo­nei­na. Loput tilat ovat yhtei­siä. Kämppä on tilava ja hyväl­lä paikal­la. Ilman­vaih­to on olema­ton, joten ikkunaa tekee mieli pitää auki aina, vaikka ulkona ilma lähes­tyy pakkaslukemia.

10:56

Jään pitkäk­si aikaa keitti­öön jutte­le­maan ja syömään aamupa­laa yhdes­sä Judit­hin ja Chrisin kanssa. Esitte­lem­me toisil­lem­me projek­te­jam­me ja Judith ostaa viimei­sim­män valoku­va­leh­ti­jul­kai­su­ni. Tienaan aamupa­lal­la siis kymme­nen euroa. Lehti maksaa seitse­män euroa, mutta Judith ei suostu ottamaan vaihto­ra­haa takai­sin. Hän esitte­lee minul­le erilai­sia taide­kir­ja­mes­su­ja Latina­lai­sen Ameri­kan alueel­ta ja vaatii minua hakemaan apura­ho­ja, jotta voisin ensi vuonna osallis­tua messuille.

Kaikil­la talos­sa taitaa olla vähän laiska aamupäi­vä käynnis­sä. Suunni­tel­ma­ni oli lähteä heti aamus­ta ulos kuvaa­maan ja käymään ruoka­kau­pas­sa, mutta sumui­nen ja kostea kylmä ilma ei houkuttele.

12:40

Käyn kauppa­reis­sul­la tihkusa­tees­sa. Kävelen pienen lenkin kaikkein lähim­piä market­te­ja kauem­mak­si. Otan samal­la seitse­män valoku­vaa. Kävel­les­sä joudun suojaa­maan kamera­ni sateel­ta Rimin punai­sel­la muovi­pus­sil­la. Ostan lounas­ta varten perhos­pas­taa, kasvik­sia ja juustoa.

Kuva jalustasta ja kamerasta, joka on päällystetty punaisella muovipussilla.
Kameran muovi­pus­si­sa­de­suo­ja. Kuva: Toivo Heinimäki

16:27

Lounaan jälkeen olen istunut huonees­sa­ni tieto­ko­neen äärel­lä pääasias­sa valmis­tel­len puolen tunnin esitel­mää työsken­te­lys­tä­ni, jonka pidän huomen­na ISSP ‑galle­rial­la osana residens­sin ohjel­maa. Asette­len kuvia projek­teis­ta­ni PDF-tiedos­toon ja yritän miettiä, mitä on relevant­tia kertoa ja mitä ei. Kuunte­len Yle Areenan kautta radio­ta, suomen kielen kuule­mi­ses­ta tulee kotoi­sa olo.

Yllätyk­sek­se­ni Judith soittaa minul­le Whatsapp-video­pu­he­lun. Video­pu­he­lua ennen saan hänel­tä kolme viestiä: “Toivo”, “I have found a crazy place” ja “Artists”. Hän on löytä­nyt keskus­tas­ta tyhjil­lään olevan raken­nuk­sen, jonka yhtey­teen useat paikal­li­set taitei­li­jat puuhaa­vat nyt DIY-näytte­lyä. Judith esitte­lee paikkaa minul­le videon välityk­sel­lä. Vaikut­taa hippi­mei­nin­gil­tä. Raken­nus itses­sään näyttää entisel­tä toimis­tol­ta. Hippi­tun­ne vahvis­tuu, kun saan linkin projek­tin Insta­gram-sivul­le. Uusim­man postauk­sen kuvateks­tis­sä puhutaan sienis­tä ja mainos­te­taan tulevaa tapah­tu­maa, joka on “erotic carni­val of shrooms to say goodbye to spect­rum of communism”.

17:40

Lähden käymään kävelyl­lä, vaikka tieto­ko­neen äärel­lä olisi vielä hommia. Pimeä tulee nopeas­ti, mutta haluan saada vielä raitis­ta ilmaa sekä ehkä muuta­man kuvan.

19:08

Haahui­len reilun tunnin Skans­ten ja Brasan kaupun­gi­no­sien rajamail­la. Saan otettua halua­ma­ni muuta­man kuvan, mutta tuntuu, ettei niistä tullut kovin hyviä. Pimeä laskeu­tuu melkein heti, kun pääsen ulos. Kamera­kin reistai­lee. Palaan asunnolle.

Syön illal­li­sek­si lounas­pas­taa mikros­sa lämmi­tet­ty­nä. Huomi­sel­le­kin jäi vielä yksi annos. Jälki­ruo­ak­si nappaan keittiön pöydäl­tä kulhos­ta jostain siihen ilmes­ty­neen kerma­kar­kin, joka on saman­lai­nen, kuin Suomes­sa myytä­vät lehmä­kar­kit. Palaan koneen äärel­le viimeis­te­le­mään hommia.

20:24

Päätän lopet­taa päivän työt, tosin puran vielä muisti­kor­til­ta koneel­le tätä päivä­kir­ja­teks­tiä varten ottama­ni digikuvat.

23:39

Menen nukku­maan. Huomen­na odottaa tämän­päi­väis­tä aikai­sem­pi herätys, sillä minul­la on sovit­tu­na Zoom-kokous erääs­tä työn alla olevas­ta projek­tis­ta heti aamutui­maan klo 8:30.

Valokuva työpöydästä, jolla on kannettava tietokone, kirjoja, filmejä ja muita tarvikkeita.
Työpiste/makuuhuone. Kuva: Toivo Heinimäki

Minja Revon­kor­pi
Taitei­li­jan päivä­kir­ja, Jyväs­ky­lä – Arjen valoa ja taiteen paloa

Tänään tiistai­na ajatuk­se­ni alkavat heti aamus­ta lähtien kulkea kohti valoa eri muodoissaan. 

Koen sydämen valoa saades­sa­ni jäädä hieman pitem­mäk­si aikaa viipyi­le­mään peiton alle pienim­mäi­nen lapsi kaina­los­sa­ni. Olenkin valvos­kel­lut edelli­se­nä yönä maksaen lasku­ja ja vastail­len sähkö­pos­tei­hin, eli toisin sanoen yrittäen pitää pakan kasas­sa. Ja minul­la on myös paha tapa katsoa vielä töiden päälle Syke-sarjaa puheli­mes­ta yöllä, lopul­ta kesken nukah­taen… Niin on nytkin käynyt ja puhelin­ta tyynyn alta kaivaes­sa­ni saan taas jännit­tää mitä nappu­loi­ta olen unissa­ni painel­lut – kerran nimit­täin lähetin erääl­le faceboo­kin kirppis­myy­jäl­le vahin­gos­sa 200 kissae­mo­jia yöaikaan… onnek­si hänen huumo­rin­ta­jun­sa sen kesti. 

Aurin­koi­sen aamun valos­sa muokkaan Jyväs­ky­län Kesäy­li­opis­ton maalaus­kurs­sin peda.net ‑sivua, sillä opetus­ma­te­ri­aa­li­ni eivät olleet­kaan oikeas­sa paikas­sa, mutta saan asian korjat­tua. Tuleva­na viikon­lop­pu­na nimit­täin opetan taas kuvatai­teen syven­tä­vien opinto­jen maalaus­ryh­mää, aikui­sia. Vastai­len muuta­miin sähkö­pos­tei­hin ja valmis­tau­dun lähte­mään opetta­maan Äänekos­ken lukion kuvatai­det­ta parik­si tunnik­si. Olen ollut osa-aikai­se­na kuviso­pe­na jo vuosi­kau­det, ja pidän siitä työstä kovas­ti. Opetus­työs­tä saa itsekin paljon, kun pitää mielen avoime­na ja antaa luovuu­del­le tilaa. Tasapai­not­te­lu oman taiteen ja opetus­tun­tien välil­lä ei kuiten­kaan ole ihan helppo juttu. Kolme lasta on saata­va kouluun ja ehdit­tä­vä 50 kilomet­rin päähän työpai­kal­le; perhees­säm­me on vain yksi auto. Julki­set eivät oikein järke­väs­ti kulje osa-aikatyön aikatau­luis­sa, ja yleen­sä olen jo tuntien jälkeen menos­sa muual­le, joten en voisi jäädä koulul­le odotte­le­maan kyyte­jä. Kuskaan yleen­sä myös kaiken­lais­ta tavaraa mukana­ni: kierrä­tys­ma­te­ri­aa­le­ja, levyjä, puuta ja muuta. Olenkin valin­nut ajaa kaasuau­tol­la, jolloin minun ei tarvit­se potea huonoa omaatun­toa kilomet­rien kerty­mi­ses­tä. Kaasuau­to ei saastu­ta ja ajelu “banaa­nin­kuo­ril­la” on edullisempaakin. 

Valokuva maalauspohjasta, johon heijastuu ikkunasta tuleva auringonvalo.
Valoa Laukaan työhuo­neel­ta. Kuva: Minja Revonkorpi

Töihin ajaes­sa ihailen syksyn kuulas­ta maise­maa. Oppilai­den kanssa lasitam­me savitöi­tä, osa tekee omaa projek­ti­työ­tään, ja käyn läpi taiteen tyyli­suun­tia huomen­na alkavaa maalaus­teh­tä­vää silmäl­lä pitäen. On hyvä tietää eri tyyleis­tä, jotta voi edes teorias­sa valita millä taval­la haluaa maala­ta. Tosia­sias­sa­han maalaus­ta­pah­tu­ma itses­sään useim­mi­ten vie mukanaan niin opiske­li­jan kuin konka­rin­kin. Ja siinä­hän se hienous juuri onkin. Päätän muistaa koros­taa oppilail­le, että maalaa­mi­nen ei tarkoi­ta värit­tä­mis­tä vaan tunnetta. 

Oppitun­tien välis­sä hoidan taitei­li­ja­seu­ran sihtee­rin tehtä­viä omalta koneel­ta­ni. Lähetän kokous­kut­sun ryhmä­pos­ti­tuk­se­na ja muokkaan tarvit­ta­vat liitteet mukaan. Tulos­tan muuta­man paperin. Rakas­tan sitä, että voin käyttää pienet­kin välia­jat hyödyk­si ja saan monta asiaa aikaan. Joute­no­los­ta en niinkään nauti. Tehot­to­muus saa minut hermos­tu­neek­si – erään­lais­ta hulluut­ta kai tällai­nen­kin on. Minul­la on myös toimi­ni­mi, joten olen myös osa-aikai­nen yrittä­jä. Graafi­sen suunnit­te­lun asiak­kaa­ni soittaa eräis­tä värimuu­tok­sis­ta mainok­seen. Toinen asiakas soittaa taittoon tulevien materi­aa­lien toimit­ta­mi­ses­ta museon infotis­kil­le, josta voin ne noutaa. Ehdin vielä kymme­nes­sä minuu­tis­sa syödä koulun ruoka­las­sa. Kahvin puute jää vaivaa­maan, mutta siihen ei nyt ole aikaa, kun kahvia ei olekaan opehuo­nees­sa valmiina. 

Kuvatai­teen opetus ja graafi­nen suunnit­te­lu ovat hyvin visuaa­li­sia ammat­te­ja, ja sen vuoksi en koe niitä lopul­ta täysin erilli­si­nä taitei­li­jan ammatis­ta. Omassa elämäs­sä­ni kaikki on joten­kin samaa elämän­ta­paa ja sekamels­kaa, jota olen tottu­nut kanta­maan mukana­ni, minne menen­kin. Mutta silti kuvatai­tei­li­ja­na olemi­nen on minul­le henki­ses­ti se tärkein rooleis­ta­ni. Sitä ei käy kieltä­mi­nen. Siinä roolis­sa on eri tuntu kuin muissa. Se on vapaa, rohkea ja sisäl­tää mahdol­li­suuk­sia mihin vain. Se on henki­lö­koh­tai­sin, muokkau­tu­vin, tunteel­li­sin. Se on se haave, jota kohti aikoi­naan lähdin, opiskel­tua­ni ensin taide­kas­va­tus­ta yliopis­tos­sa ja kasvet­tua­ni riittä­vän rohkeak­si hakeak­se­ni taide­kou­luun. Se tie ei ole koskaan ollut turha, vaan tarjon­nut minul­le turvaa ja pakokei­non vaikeis­ta­kin tilan­teis­ta. On avautu­nut aina vain uusia teitä ja polku­ja, silto­ja, soita, joiden yli rämpiä, kivik­ko­ja ja karik­ko­ja mutta sitten ovat löyty­neet ne siivet. Luovuus on voima­va­ra, jota en antai­si pois. 

Oppitun­tien jälkeen pääsen vihdoin omalle työhuo­neel­le­ni, joka sijait­see työpai­kan ja kodin puoles­sa­vä­lis­sä. Meillä on työhuo­neyh­tei­sö suures­sa vanhas­sa entisen tyttö­kou­lun raken­nuk­ses­sa Laukaas­sa. Huumaan­nun jälleen valos­ta, joka siivi­löi­tyy kauniis­sa pihapii­ris­sä puiden lomas­ta ja helmei­lee järven pinnas­sa. Minul­le kuiten­kin riittää kauniin ympäris­tön katse­lu, en nimit­täin juuri koskaan maalai­le näkemiä­ni maise­mia, vaan töissä­ni on muut lähtö­koh­dat. Realis­ti­nen kuvaa­mi­nen on minus­ta joten­kin tylsää, olen enemmän ekspres­sio­nis­ti­nen ja sisäis­ten maise­mien maalari. 

Kannan rauha-aihei­ses­ta näytte­lys­tä tulleet työt autos­ta sisäl­le. Mietin hetken keske­ne­räi­siä maalauk­sia­ni, mihin suuntaan lähti­sin niitä edistä­mään. Minul­la on aina kesken useita töitä kerral­laan, vain sillä taval­la saan työsken­te­lyn pysymään vireä­nä ja mielen­kiin­to­ni yllä. Puheli­mes­sa on liian vähän akkua laittaak­se­ni musiik­kia, se vähän syö tunnel­maa. Minul­la pitää aina olla musiik­kia maala­tes­sa. Vuosi­kau­det kuunte­lin vain gootti­he­viä, jonka tahtiin tosin saatoin maala­ta hyvin hempei­tä­kin kuvia. Sain jumalat­to­mas­ti energi­aa äänival­leis­ta ja etenkin melodis­ten ja raskai­den kohtien vaihte­lus­ta. Nykyään musiik­ki­ma­ku­ni on jopa huvit­ta­van laaja. Niin myös maalaus­te­ni värimaa­il­ma. Mutta tällä kertaa olen tietoi­ses­ti tekemäs­sä tumma­sä­vyi­siä kuvia, olen kaivan­nut mustaa. Miten mahta­va juttu, että voi vain valita värimaa­il­man­sa ja kääntää ajatuk­sen­sa sopivaan asentoon. Samal­la tunnen itseni taval­laan pettu­rik­si, koska koen, että minul­ta odote­taan värik­kyyt­tä! Sitten karis­tan moisen ajatuk­sen ja palau­tan taiteen autono­mi­suu­den ihanan vapau­den mieleeni.

Valokuva pakatuista teoksista. Kuvassa näkyy kuplamuovia, pahvilaatikoita ja sininen kestokassi.
Teosten kuskaus­ta. Kuva: Minja Revonkorpi

Annan maalaus­te­li­neel­lä lepää­vän maalauk­sen puhua minul­le ja se kertoo mitä pintaan­sa seuraa­vak­si haluaa. Luonnos­te­len hahmon, jonka hiili suostuu piirtä­mään. Siitä tulee jonkin­lai­nen eläinih­mi­nen. Huomaan, että maalauk­ses­sa on samoja värejä, joita näkyy ikkunas­ta. Syksyn värejä. Se on kyllä sattu­maa, sillä maalauk­sen pohja on maalat­tu aikoja sitten. Sitten täytyy­kin taas mietis­kel­lä miten jatkaa. Kyllä taiteen tekemi­nen on kaikis­ta eniten mietti­mis­tä! Minul­la itse maalaus­ta­pah­tu­maan ei mene yhtä kauan kuin kaikkiin mietti­mis­ker­toi­hin siinä välis­sä. Työsken­te­ly saattai­si jonkun mieles­tä näyttää jopa laiskal­ta istus­ke­lul­ta, mutta ajatte­lu on kovaa työtä yhtä kaikki. Välil­lä ei melkein uskal­la tehdä seuraa­vaa siirtoa, koska maala­tes­sa ei voi käyttää Ctrl+Z ‑peruu­tus­toi­min­toa. Sen takia pitää varmis­tel­la mieles­sään, mihin suuntaan lähtee. Se on saman­ai­kai­ses­ti sekä rasit­ta­vaa että ihanaa. Kuiten­kin pitää myös säilyt­tää vapaus maalaa­mi­ses­sa. En halua koskaan tehdä väkinäis­tä jälkeä. Minua on jopa useam­man kerran luonneh­dit­tu niin, että maalauk­se­ni tunnis­taa vapaas­ta ja keveäs­tä jäljestä. 

Odotel­les­sa täydel­lis­tä jatkoa­ja­tus­ta päätän pohja­maa­la­ta ison kaksi­met­ri­sen pohjan. Siihen on tulos­sa kuva, jonka maalaan erään tutta­va­ni valoku­vas­ta inspi­roi­tu­nee­na. Heti kun näin somepos­tauk­ses­sa tuon maise­mal­li­sen valoku­van, jossa oli mielen­kiin­toi­nen sommi­tel­ma ja valo, laitoin kuvaa­jal­le viestiä, että minun tekisi mieli maala­ta sen pohjal­ta oma teos. Ei sitä toistaen vaan siitä ammen­taen. Hän piti ajatuk­ses­ta ja toivoi, että käyttäi­sin värejä. Toki, sen kuvan näkee­kin väreis­sä eikä musta­val­koi­se­na, ja aloin heti kuvitel­la sitä todel­la­kin isolla pohjal­la, jollai­nen minul­la oli työhuo­neel­la odotta­mas­sa sopivaa kuvaa. Minus­ta on hauskaa huoma­ta kerta toisen­sa jälkeen, että maalaus­poh­ja ja kuva valit­se­vat toisen­sa, ne alkavat vetää toisi­aan puoleen­sa mieles­sä­ni hyvin voimak­kaas­ti. Minul­la on aina valmii­na eri kokoi­sia pohjia; kangas­poh­jia tai pleksi­le­vy­jä. Minul­la on mieles­sä ja puheli­men muistios­sa kuvia, joita haluan maala­ta. Yhtäk­kiä joku kuva alkaa vaatia johon­kin tiettyyn muotoon ja kokoon pääse­mis­tä ja silloin se vain alkaa syntyä sille vaadi­tul­le pohjal­le. Siinä on alkusy­säys maalaukselle. 

Valit­sen keltai­sen pohja­vä­rin, kuten aika usein. Se raikas­taa teosta, eikä sulje mitään pois. Huomaan kuiten­kin vienee­ni isommat pensse­lit vahin­gos­sa kotityö­huo­neel­le ja pienem­mil­lä maalauk­ses­ta ei tule oikein mitään. Maalaan siis rätil­lä. Se onnis­tuu hyvin, mutta on todel­la sotkuis­ta. Huomaan että pitkiin hiuksii­ni on tarttu­nut väriä ja niistä sitä on joutu­nut villa­pai­taa­ni­kin. Onnek­si huomaan asian sen verran ajois­sa, että saan vielä pestyä paidas­ta­kin värin pois. Useat vaattee­ni ovat hieman maalis­sa, koska ei aina tule vaihdet­tua maalaus­vaat­tei­ta päälle. Aina kuvit­te­len, että osaan varoa riittä­väs­ti, ja seuraa­vas­sa hetkes­sä huomaan astunee­ni maali­läik­kään. Tästä syystä hyvä työhuo­ne onkin tärkeä. Se ei saa olla liian kliini­nen tai upouusi, vaan sopivas­ti rento ja tilava. Mainit­sin­kin aiemmin kotityö­huo­nees­ta­ni. Minul­la on pakko olla myös kotona maalaus­ti­laa, sillä joudun välil­lä työsken­te­le­mään iltai­sin ja öisin. Perheen aikatau­lut ovat tärkei­tä ja haluan olla laste­ni saata­vil­la, kun he tulevat koulus­ta. Heidän menty­ään nukku­maan, saatan maala­ta vielä useita tunte­ja, jos vaikka­pa näytte­ly on lähes­ty­mäs­sä. Olen aika lailla projek­ti­kes­kei­nen työsken­te­li­jä, eli saatan vetää hyvin vähil­lä yöunil­la viikon, että saan asiat valmiik­si, ja sitten taas ottaa rennos­ti, kun homma on paketissa. 

Kirjoi­tus­het­kel­lä minul­la on meneil­lään näytte­ly Korpi­lah­del­la Höyry­gal­le­rias­sa toisen taitei­li­jan kanssa. Seuraa­vat yksityis­näyt­te­lyt on sovit­tu Vantaal­le ja Jyväs­ky­lään helmi­kuun tietä­mil­le. Alita­jui­ses­ti ajatte­len koko ajan näitä näytte­lyi­tä; mitä teoksia laitan mihin­kin ja saanko tehtyä kaiken mitä olen suunni­tel­lut. Alkuvuo­den saan olla apura­hal­la, ja silloin päivä­ryt­mi­ni on hyvin erilai­nen. En koskaan nuku erityi­sen pitkään, mutta pidän rauhal­li­sis­ta aamuis­ta. Omassa rytmis­sä menemi­nen antaa parem­mat lähtö­koh­dat päiväl­le, kuin ennal­ta määrät­ty­jen kellon­tark­ko­jen aikojen noudat­ta­mi­nen. Silloin saa myös helpom­min aloitet­tua taiteel­li­sen työn ja rytmi­tet­tyä sitä pitkin päivää. Muistan, että minun pitää hankkia pari isoa pohjaa lisää, koska joten­kin suuri koko on nyt alkanut kiehtoa minua maalauk­sis­sa. Niin isoa en kuiten­kaan halua tehdä, että sitä en pystyi­si kuljet­ta­maan. Eräs vuosien takai­nen työni nimit­täin on niin suuri, että se ei mahdu edes taval­li­seen paket­ti­au­toon. Työ on kyllä komea, mutta niin kovin epäkäy­tän­nöl­li­sen kokoinen!

Valokuva ruskean sävyisestä maalauksesta, josta hahmottuvat kasvot. Maalauspohjan vieressä on ikkuna, josta näkyy syksyinen maisema.
Laukaan työhuo­neel­ta, syksyn värit. Kuva: Minja Revonkorpi

On iltapäi­vä ja olen edelleen työhuo­neel­la. Seuraa­vak­si otan käsit­te­lyyn kaksi vanhaa teosta, joita haluan jatkaa. Vuosien varrel­la oma tyyli kehit­tyy ja jotkut työt eivät enää mielly­tä silmää, tai tekisin ne nyt parem­min. Mutta koska ne ovat öljyvä­ri­töi­tä, ne tarvit­se­vat pintaan­sa retus­si­ver­nis­san, ennen kuin niiden päälle voi jatkaa maalaa­mis­ta. Vien työt ulkopor­tail­le ja suihku­tan vernis­san siellä. Se nimit­täin haisee todel­la voimak­kaas­ti eikä olisi terveel­lis­tä tai sallit­tua­kaan suihkut­taa sitä sisäti­lois­sa. Yhden kerrok­sen suihku­tet­tua­ni kävelen muuta­man metrin päähän hengit­te­le­mään raittii­seen ilmaan. Vähän ajan päästä laitan toisen kerrok­sen. Annan töiden olla hetken aikaa ulkona ja lataan puhelin­ta­ni autos­sa. Sitten vien työt sisäl­le, vintil­le menevään porras­käy­tä­vään kuivu­maan, siellä haju ei häirit­se ketään eikä tule työhuo­nei­siin. Huomaan, että kello onkin jo sen verran että minun pitää lähteä kohti kaupun­kia, että ehdin vielä viedä rauha­näyt­te­lys­tä tulleet kolle­goi­den teokset taitei­li­ja­seu­ram­me toimis­toon. Katson samal­la vasta avautu­neen näytte­lyn seuran galleriassa.

Kaupan kautta kotiin kulkee perhee­näi­din tie. Turvau­dun melko usein valmis­ruo­kiin, koska lapset pitävät niistä ja heti kotiin palat­tua ei ole hirveäs­ti intoa ryhtyä kokkai­le­maan. Miehe­ni on hakenut lapset koulus­ta. Hänel­lä on bändit­ree­nit kella­ris­sam­me koko illan, ja minä pelai­len lasten kanssa muisti­pe­liä, lueske­lem­me ja kulutam­me aikaa ruuduil­la. Se on tarpeel­lis­ta lepoa meille kaikil­le päivän töiden jälkeen. Joskus käymme tiistai­sin kirjas­toau­tol­la mutta nyt emme jaksa lähteä mihin­kään, ulkona on joten­kin liian kylmä. Toivoi­sin että useam­min jaksai­sim­me käydä illal­la ulkoi­le­mas­sa, mutta se vaati­si varmaan koiran, että olisi pakko lähteä tuuleen ja tuiskuun. En kuiten­kaan kaipaa arkeem­me lisää pakko­toi­min­to­ja, ja olen hieman aller­gi­nen­kin, joten koira-ajatus haudataan. 

Lapset eivät malta käydä nukku­maan ennen kuin isi tulee yläker­taan. Kun bändi­läi­set ovat lähte­neet, käyn vielä hetki­sen kotityö­huo­neel­la istus­ke­le­mas­sa ja suunnit­te­le­mas­sa. Samal­la tulen laitta­neek­si pyykit pyöri­mään. Pyykin pesu on kotitöis­tä mielei­sin, sillä sen tekee kone. Ajatte­len vielä tulevia taiteen joulu­myy­jäi­siä, joita on kahdet – työhuo­neyh­tei­sös­säm­me marras­kuus­sa sekä taide­museol­la joulu­kuus­sa. Noissa tapah­tu­mis­sa on ihana tunnel­ma, ja ihmis­ten tapaa­mi­nen, kuulu­mis­ten vaihto sekä joulun odotus ovat mukavas­ti samas­sa paketis­sa. Mutta ajatus ei millään kanna vielä sinne saakka, tämän­het­ki­ses­sä arjes­sa on niin paljon liikku­via osia. Kuten vaikka­pa aikatau­lu­jen sovit­ta­mi­nen erääseen alakou­lun yhtei­sö­tai­de­pro­jek­tiin, jonka ensim­mäi­nen tapaa­mi­nen on huomen­na ja suunnit­te­lem­me kokonai­suut­ta. Odotan sitä kyllä innol­la, sillä kuten jo aiemmin totesin, rakas­tan projekteja! 

Vaikka olen jo väsynyt, luonnos­te­len pari kuvaa hiilel­lä keske­ne­räi­sil­le pohjil­le ja ruuvaan pienen pleksi­maa­lauk­sen kehyk­seen­sä. Loiste­put­ki­va­los­sa on vikaa – sekin kertoo, että nyt kannat­tai­si jo tältä päiväl­tä lopet­taa säätä­mi­nen. Päivä­ni on ollut todel­la täyte­läi­nen. En jaksa enää etsiä huomi­seen suunnit­te­lu­pa­la­ve­riin tarvit­se­maa­ni rulla­mit­taa enkä laittaa lasten vaattei­ta valmiik­si. Aamul­la sitten. Tämän tiistain päivä­kir­ja kuvas­taa hyvin taitei­li­jae­lä­mä­ni monia roole­ja ja paikko­ja, sitä miten taide on mukana arjes­sa monin tavoin. Sitä, että oman taiteen tekemi­nen on sisäi­nen pakko, jolle löyde­tään aikaa, vaikka väkisin. Mutta myös sitä, että pohjim­mil­taan kaikki on kiinni valon näkemi­ses­tä arjes­sa ja taitees­sa, ja sitä kautta kaiken touhua­mi­sen mielek­kyy­den säilyttämisestä.

Emma Nurmi­nen
Helsin­gis­sä 24.10.2023

Rakas päivä­kir­ja,

Herään ensim­mäis­tä kertaa kuukau­teen ilman lamaan­nut­ta­vaa ja rinnas­sa tykyt­tä­vää ahdis­tus­ta. Olen ollut sairas­lo­mal­la osa-aikai­ses­ta palkka­työs­tä­ni puoli­tois­ta viikkoa ja olen vielä tämän viikon loppuun. Tänään menen käymään työhuo­neel­la. Ennen työhuo­neel­le menoa aion tiska­ta, syödä ja ilmoit­taa esihen­ki­löl­le­ni joulun vapaa­toi­vo­muk­se­ni. Olen kammok­su­nut työhuo­neel­la käyntiä kuukausia ja mitä harvem­min käyn, sitä suurem­pi kynnys on mennä. Mutta tänään minul­la on syy, tämä sinul­le kirjoit­ta­mi­nen, joten menen. 

Olisi ollut ihanteel­lis­ta kirjoit­taa päiväs­tä, joka alkaa työhuo­neel­la ololla ja päättyy iltavuo­roon museo­val­vo­ja­na, mutta toisin kävi. Sitä paitsi kysei­nen asetel­ma olisi ollut valheel­li­nen: en ole vielä kertaa­kaan kyennyt sellai­seen päivä­ai­ka­tau­luun. Minkä vuoksi itsea­sias­sa löydän­kin itseni tältä sairas­lo­mal­ta. En ole jaksa­nut palkka­töi­den ohella tehdä taidet­ta juuri laisinkaan.

Pakkaan mukaa­ni ryijy­lan­gat ja pienen ryijyn (jonka kääntö­puo­len siistik­si ompelun olen päättä­nyt olevan tämän päivän tavoit­tee­ni), suklaa­ta, suolat­tu­ja mante­lei­ta, sipse­jä ja energia­juo­man. Olen oppinut löytä­mään keino­ja saada itseni liikkeel­le, huija­ta itseni ulos ovesta ja, koska koko työhuo­neel­le paikan päälle menemi­nen on ensim­mäi­nen haastee­ni, houkut­ti­met ovat tärkei­tä. Tänään yritän olla itsel­le­ni mahdol­li­sim­man lempeä. Nyt tiskaan.

Kuva työpöydästä ikkunan ääressä. Maisema on teollisuusalueelle.
Kuva: Emma Nurminen

Kävelen kotoa työhuo­neel­le, matkaa on vain 1,5 kilomet­riä. Tsemp­pa­sin viimei­sin tunnin itseä­ni lähte­mään ja klo 13.59 olin viimein ulos ovesta. Nyt olen täällä. Työhuo­nee­ni ei ole erityi­sen viihtyi­sä, mutta täällä on kaikki tarpeel­li­nen: kaksi pöytää, hylly, tuoli, nojatuo­li sekä kolme isoa ikkunaa. Huoneet ovat vanho­ja toimis­to­ti­lo­ja ja ne ovat vuokrat­ta­vis­sa erikseen. Sain viime viikol­la sähkö­pos­tia, että vuokra tulee nouse­maan vuoden vaihtees­sa ja mietin vaihtoeh­to­ja­ni. Luulen, että olisi fiksua yrittää löytää edulli­sem­pi tila. Kykenen maksa­maan tämän­het­ki­sen vuokran juuri ja juuri. Mitä enemmän käyn töissä, sitä väsyneem­pi olen, ja sitä enemmän poden huonoa omaatun­toa siitä, etten jaksa käydä täällä. No, minun ei tarvit­se ratkais­ta tätä ongel­maa juuri nyt. Se ei ole tämän päivän haasteeni.

Olen yrittä­nyt löytää myös keino­ja päästä yli tästä tekemi­sen blokis­ta, joten teen paljon listo­ja: kaikes­ta mitä haluai­sin ja voisin tehdä. Saapues­sa­ni tein uuden:

  1. Immen ansa ‑instal­laa­tion ryijy­veis­tok­sien purka­mi­nen. (Immen ansa on tekstii­li­veis­to­sins­tal­laa­tio, jonka tein yhdes­sä Sanni Mäkipään kanssa vuonna 2019. Teos koostui kolmiu­lot­tei­sis­ta ryijy- ja samet­ti­veis­tok­sis­ta. Haluan uusio­käyt­tää instal­laa­tion ryijy­veis­tok­sien langat, sillä instal­laa­tio itses­sään ei tule enää koskaan olemaan esillä missään.)
  2. Miten säily­tän valmiik­si leika­tut langat? (Työhuo­nee­ni on täynnä erilai­sia kasoja ja pieniä laati­koi­ta, jotka pursua­vat valmiik­si leikat­tu­ja lanko­ja ryijy­jä varten. Haluan kehit­tää niille toimi­van säilytysratkaisun.)
  3. Lanka­ke­rien läpikäy­mi­nen ja mahdol­lis­ten solmu­jen siisti­mi­nen, säily­tyk­seen väreittäin.
  4. Muutto­laa­ti­kot sivuun ja pois.
  5. Kuva-aihei­ta teoksille.
  6. Piirrä. (Piirsin ennen joka päivä, enkä muista miksi lopetin.)
  7. Tuo kotoa penkki: hio ja maalaa se täällä.
  8. Tuo tänne kasvi/kasveja.
  9. Aloita isompi ryijy.
  10. Sekoi­ta yksi väri, maalaa mitä vain.

Tuijo­tan listaa, nousen ja kasaan muutto­laa­ti­kot oven viereen. Löydän kirkas­va­lo­lam­pun ja laitan sen pöydän­kul­mal­le päälle. Istun alas sen äärel­le ja alan syömään sipse­jä, avaan energia­juo­ma­ni ja tuijo­tan ikkunas­ta ulos. Ulkona on vain kaksi astet­ta lämmin­tä, mutta vasta­päi­sen talon ikkuna on silti auki ja ikkunan­ra­koon on asetet­tu tuule­tin puhal­ta­maan kylmää ilmaa sisään. Ihan kuin olisi kesä.

Työhuo­neel­la­ni on kaksi työpöy­tää: toisen ääres­sä piirrän ja toisen ääres­sä teen ryijy­jä. Katse­len kasse­ja, joihin purka­mis­ta odotta­va instal­laa­tio on sullot­tu­na. Katson lanka­ke­riä avonai­sis­sa pahvi­laa­ti­kois­sa ja kasseis­sa pöytien alla, päällä ja huoneen­kul­mas­sa. Katse­len ainoaa hyllyä­ni, joka on täynnä maalaus­poh­jia, öljymaa­le­ja, vanho­ja luonnos­kir­jo­ja, paperia, pigment­ti­ko­kei­lu­ja ja pensse­lei­tä. Vaarin kehys­tä­mä kuva Marilyn Monroes­ta nojaa hyllyn jalkaan. Minun pitäi­si tuoda tänne vasara ja naulo­ja, jotta saisin sen seinälle. 

  1. Tuo vasara ja nauloja.

Istun piirtä­mis­pöy­tä­ni ääreen ja jatkan koira-aihei­sen väriky­nä­teok­sen värit­tä­mis­tä. Kuunte­len äänikir­jaa (Taylor Jenkins Reidin The Seven Husbands of Evelyn Hugo) ja väritän kolmea eri ruske­aa, magen­taa, vaale­aa liilaa ja okraa lomit­tain ja sekai­sin. Katson, kuinka väri muuntuu paikoit­tain punai­sek­si. Saan koiran valmiik­si. Muistu­tan itseä­ni jatku­vas­ti, että taiteen tekemi­sen tulisi olla ensisi­jai­ses­ti minul­ta minul­le. Siksi alun perin piirsin tämän koiran. Jään helpos­ti jumiin aloit­ta­mi­sen kanssa, vaikka ymmär­rän, että tärkein­tä on tehdä jotain, mitä tahan­sa. Katson koiraa kauem­paa ja sovin vievä­ni Mante­lia lenkil­le kuuden maissa. 

Kuva värikynäpiirustuksesta, joka esittää koiraa ja värikynistä piirustuksen vieressä.
Kuva: Emma Nurminen
  1. Mieti mitä koiran taakse kuvaan tulee ja millä väreil­lä, missä koira on?

Nyt istun jälleen nojatuo­lil­la ja kirjoi­tan näitä tekemi­siä­ni ylös. Ompelin äsken pienen ryijyn takapuo­len siistik­si. Selasin Insta­gra­mia tarkis­taak­se­ni, koska alun perin sain ryijyn valmiik­si: touko­kuun viimei­nen päivä. Irvis­tän itsek­se­ni, ajatte­lin, että siitä ei olisi niin kauan. Nyt se on lopul­ta täysin valmis. Heinä soittaa video­pu­he­lun uudes­ta asunnos­taan, johon on juuri saanut avaimet. Sanon, että siitä tulee tosi kiva ja katse­len pikse­li­mäi­sen kuvan läpi asunto­kier­ros­ta. Lopetan puhelun, kun tajuan kellon olevan puoli kuusi. Mietin mihin aikaan saavuin tänne. Olen ollut täällä noin kolme tuntia. Nyt lähden viemään Mante­lia ulos.

/

Olen kotona, kävin suihkus­sa ja nyt istun sängyl­lä. Mietin tätä päivää. Pääsin työhuo­neel­le, tein listan, väritin koiran valmiik­si ja ompelin ryijyn takapuo­len. Lähties­sä menin vahin­gos­sa bussil­la pysäkin ohi ja jouduin kävele­mään kilomet­rin Mante­lin luo. Veimme Sannin kanssa Mante­lia ulos ja kävelim­me minun luokse­ni syömään. Söimme makaro­ni­laa­tik­koa ja Sanni virit­ti sisko­ni televi­sion minul­le käyttöön. Niin, olen tehnyt tänään paljon ja silti tuntuu, että olisin voinut tehdä enemmän. Mutta totuus on, että minus­ta tuntuu siltä lähes aina. Totuus on, että en ole kyennyt käymään työhuo­neel­la kuukausiin, mutta tänään kävin ja en suostu vähät­te­le­mään sen merkittävyyttä.

Kuva työpöydän yläpuolelta. Pöydällä on pienikokoinen ryijy, lankoja ja tarvikkeita.
Kuva: Emma Nurminen

Mietin jatku­vas­ti, miten muut taitee­na­lal­la työsken­te­le­vät jaksa­vat palkka­töi­den ohella käydä työhuo­neel­la tai ylipää­tän­sä pysty­vät luovaan tekemi­seen vai pysty­vät­kö. Koen vähem­myy­den tunnet­ta, että miksen jaksa, jos muutkin jaksa­vat, mutta toisaal­ta, minul­la ei ole aavis­tus­ta­kaan, miten muut jaksa­vat. Olen yrittä­nyt löytää tasapai­noa palkka­töi­den ja taiteel­li­sen työsken­te­lyn välil­le. Olen alita­jun­tai­ses­ti odotta­nut, että arki lähti­si pyöri­mään näiden kahden todel­li­suu­den ympäril­lä ja ymmär­rän etten voi enää odottaa. Ymmär­rän myös, etten ole vähem­män kuvatai­tei­li­ja, vaikka en tällä hetkel­lä pysty­kään työsken­te­le­mään täyspäi­väi­ses­ti taitei­li­ja­na. Silti nämä ajatuk­set piinaa­vat minua ja kello on aivan liian paljon pystyäk­se­ni mietti­mään tai sanoit­ta­maan tätä kaikkea juuri nyt.

Lupasin olla itsel­le­ni tänään mahdol­li­sim­man lempeä. Joten, nyt teen iltapa­laa ja katson, kun velje­ni strii­maa Disco Elysium ‑peliä. Huomen­na voin jatkaa listaani.

  1. Ala etsimään edulli­sem­pia työhuonevaihtoehtoja.
  2. Kysele miten muut jaksavat.

Toivo Heini­mä­ki (s. 1995) on helsin­ki­läi­nen valoku­vaan ja pienjul­kai­suun keskit­ty­nyt kuvatai­tei­li­ja. Hänen teoksi­aan on viime vuosi­na ollut esillä yksityis­näyt­te­lyis­sä Suomes­sa sekä ryhmä­näyt­te­lyis­sä Suomen lisäk­si Viros­sa, Sveit­sis­sä ja Isossa-Britan­nias­sa. Oman taiteel­li­sen työsken­te­lyn­sä ohella Heini­mä­ki pyörit­tää vuonna 2020 perus­tet­tua Utu Press ‑pienkus­tan­ta­moa, joka keskit­tyy suoma­lai­seen valoku­va­tai­tee­seen pienen painok­sen paino­jul­kai­sui­den muodos­sa. Heini­mä­ki on valmis­tu­nut Lahden Muotoi­luins­ti­tuu­tin valoku­vauk­sen osastol­ta vuonna 2020.

www.toivoheinimaki.com / insta­gram: @toivo123456

Minja Revon­kor­pi (s. 1975) on jyväs­ky­lä­läi­nen kuvatai­tei­li­ja, joka ehtii moneen paikkaan jopa yhtä aikaa ja harjoit­te­lee läsnä­oloa arjen ja taiteen välimaas­tois­sa. Hän maalai­lee maail­mo­ja, joissa runol­li­suus ja realis­mi sylei­le­vät ja värit valuvat voimik­si herkkyy­den ehdoil­la.  Jokai­nen päivä on leikkikenttä.

www.minjarevonkorpi.net / insta­gram: @minjarevonkorpi_artist 

Emma Nurmi­nen (s.1994) on Helsin­gis­sä asuva pehmei­den materi­aa­lien ja aihei­den paris­sa työsken­te­le­vä kuvatai­tei­li­ja. Maalaa­mi­nen, ryijy­jen tekemi­nen ja kirjoit­ta­mi­nen ovat teknii­koi­na vakiin­tu­neet hänen taiteel­li­sen ilmai­sun­sa kulma­ki­vik­si, joita kokei­le­vuus, tekemi­sen äärel­le pysäh­ty­mi­nen sekä vasta­koh­tien yhdis­te­ly ohjaa­vat. Nurmi­nen on valmis­tu­nut kuvatai­teen maiste­rik­si Taidey­li­opis­ton Kuvatai­dea­ka­te­mias­ta vuonna 2022 sekä kuvatai­tei­li­jak­si Tampe­reen Ammat­ti­kor­kea­kou­lus­ta vuonna 2017.

www.emmanurminen.wordpress.com / insta­gram: @emma_nurminen