Toivo Heinimäki
24.10.2023 ISSP ‑residenssi, Riika, Latvia
8:30
Herään kännykän herätykseen. Seinänaapurissa alkaa samaan aikaan poraaminen. Huoneeseeni kantautuvat remontin äänet sekoittuvat samasta suunnasta tulevan venäjänkielisen radio-ohjelman äänimaisemaan.
Nukuin yllättävän sikeästi – joinain öinä täällä minun on ollut hankala nukkua. Ulkona on harmaata. Käyn avaamassa leopardikuvioiset verhot, mutta valon määrä huoneessa ei kummemmin lisäänny.
Jompikumpi kämppiksistä kolistelee keittiössä. Jaan residenssiasunnon tällä hetkellä argentiinalaisen valokuvaajan Judithin ja yhdysvaltalaisen sarjakuvataiteilijan Chrisin kanssa. He ovat täällä kuukauden, minä kaksi. Makuuhuoneita on kolme, ja ne toimivat myös työhuoneina. Loput tilat ovat yhteisiä. Kämppä on tilava ja hyvällä paikalla. Ilmanvaihto on olematon, joten ikkunaa tekee mieli pitää auki aina, vaikka ulkona ilma lähestyy pakkaslukemia.
10:56
Jään pitkäksi aikaa keittiöön juttelemaan ja syömään aamupalaa yhdessä Judithin ja Chrisin kanssa. Esittelemme toisillemme projektejamme ja Judith ostaa viimeisimmän valokuvalehtijulkaisuni. Tienaan aamupalalla siis kymmenen euroa. Lehti maksaa seitsemän euroa, mutta Judith ei suostu ottamaan vaihtorahaa takaisin. Hän esittelee minulle erilaisia taidekirjamessuja Latinalaisen Amerikan alueelta ja vaatii minua hakemaan apurahoja, jotta voisin ensi vuonna osallistua messuille.
Kaikilla talossa taitaa olla vähän laiska aamupäivä käynnissä. Suunnitelmani oli lähteä heti aamusta ulos kuvaamaan ja käymään ruokakaupassa, mutta sumuinen ja kostea kylmä ilma ei houkuttele.
12:40
Käyn kauppareissulla tihkusateessa. Kävelen pienen lenkin kaikkein lähimpiä marketteja kauemmaksi. Otan samalla seitsemän valokuvaa. Kävellessä joudun suojaamaan kamerani sateelta Rimin punaisella muovipussilla. Ostan lounasta varten perhospastaa, kasviksia ja juustoa.
16:27
Lounaan jälkeen olen istunut huoneessani tietokoneen äärellä pääasiassa valmistellen puolen tunnin esitelmää työskentelystäni, jonka pidän huomenna ISSP ‑gallerialla osana residenssin ohjelmaa. Asettelen kuvia projekteistani PDF-tiedostoon ja yritän miettiä, mitä on relevanttia kertoa ja mitä ei. Kuuntelen Yle Areenan kautta radiota, suomen kielen kuulemisesta tulee kotoisa olo.
Yllätyksekseni Judith soittaa minulle Whatsapp-videopuhelun. Videopuhelua ennen saan häneltä kolme viestiä: “Toivo”, “I have found a crazy place” ja “Artists”. Hän on löytänyt keskustasta tyhjillään olevan rakennuksen, jonka yhteyteen useat paikalliset taiteilijat puuhaavat nyt DIY-näyttelyä. Judith esittelee paikkaa minulle videon välityksellä. Vaikuttaa hippimeiningiltä. Rakennus itsessään näyttää entiseltä toimistolta. Hippitunne vahvistuu, kun saan linkin projektin Instagram-sivulle. Uusimman postauksen kuvatekstissä puhutaan sienistä ja mainostetaan tulevaa tapahtumaa, joka on “erotic carnival of shrooms to say goodbye to spectrum of communism”.
17:40
Lähden käymään kävelyllä, vaikka tietokoneen äärellä olisi vielä hommia. Pimeä tulee nopeasti, mutta haluan saada vielä raitista ilmaa sekä ehkä muutaman kuvan.
19:08
Haahuilen reilun tunnin Skansten ja Brasan kaupunginosien rajamailla. Saan otettua haluamani muutaman kuvan, mutta tuntuu, ettei niistä tullut kovin hyviä. Pimeä laskeutuu melkein heti, kun pääsen ulos. Kamerakin reistailee. Palaan asunnolle.
Syön illalliseksi lounaspastaa mikrossa lämmitettynä. Huomisellekin jäi vielä yksi annos. Jälkiruoaksi nappaan keittiön pöydältä kulhosta jostain siihen ilmestyneen kermakarkin, joka on samanlainen, kuin Suomessa myytävät lehmäkarkit. Palaan koneen äärelle viimeistelemään hommia.
20:24
Päätän lopettaa päivän työt, tosin puran vielä muistikortilta koneelle tätä päiväkirjatekstiä varten ottamani digikuvat.
23:39
Menen nukkumaan. Huomenna odottaa tämänpäiväistä aikaisempi herätys, sillä minulla on sovittuna Zoom-kokous eräästä työn alla olevasta projektista heti aamutuimaan klo 8:30.
Minja Revonkorpi
Taiteilijan päiväkirja, Jyväskylä – Arjen valoa ja taiteen paloa
Tänään tiistaina ajatukseni alkavat heti aamusta lähtien kulkea kohti valoa eri muodoissaan.
Koen sydämen valoa saadessani jäädä hieman pitemmäksi aikaa viipyilemään peiton alle pienimmäinen lapsi kainalossani. Olenkin valvoskellut edellisenä yönä maksaen laskuja ja vastaillen sähköposteihin, eli toisin sanoen yrittäen pitää pakan kasassa. Ja minulla on myös paha tapa katsoa vielä töiden päälle Syke-sarjaa puhelimesta yöllä, lopulta kesken nukahtaen… Niin on nytkin käynyt ja puhelinta tyynyn alta kaivaessani saan taas jännittää mitä nappuloita olen unissani painellut – kerran nimittäin lähetin eräälle facebookin kirppismyyjälle vahingossa 200 kissaemojia yöaikaan… onneksi hänen huumorintajunsa sen kesti.
Aurinkoisen aamun valossa muokkaan Jyväskylän Kesäyliopiston maalauskurssin peda.net ‑sivua, sillä opetusmateriaalini eivät olleetkaan oikeassa paikassa, mutta saan asian korjattua. Tulevana viikonloppuna nimittäin opetan taas kuvataiteen syventävien opintojen maalausryhmää, aikuisia. Vastailen muutamiin sähköposteihin ja valmistaudun lähtemään opettamaan Äänekosken lukion kuvataidetta pariksi tunniksi. Olen ollut osa-aikaisena kuvisopena jo vuosikaudet, ja pidän siitä työstä kovasti. Opetustyöstä saa itsekin paljon, kun pitää mielen avoimena ja antaa luovuudelle tilaa. Tasapainottelu oman taiteen ja opetustuntien välillä ei kuitenkaan ole ihan helppo juttu. Kolme lasta on saatava kouluun ja ehdittävä 50 kilometrin päähän työpaikalle; perheessämme on vain yksi auto. Julkiset eivät oikein järkevästi kulje osa-aikatyön aikatauluissa, ja yleensä olen jo tuntien jälkeen menossa muualle, joten en voisi jäädä koululle odottelemaan kyytejä. Kuskaan yleensä myös kaikenlaista tavaraa mukanani: kierrätysmateriaaleja, levyjä, puuta ja muuta. Olenkin valinnut ajaa kaasuautolla, jolloin minun ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa kilometrien kertymisestä. Kaasuauto ei saastuta ja ajelu “banaaninkuorilla” on edullisempaakin.
Töihin ajaessa ihailen syksyn kuulasta maisemaa. Oppilaiden kanssa lasitamme savitöitä, osa tekee omaa projektityötään, ja käyn läpi taiteen tyylisuuntia huomenna alkavaa maalaustehtävää silmällä pitäen. On hyvä tietää eri tyyleistä, jotta voi edes teoriassa valita millä tavalla haluaa maalata. Tosiasiassahan maalaustapahtuma itsessään useimmiten vie mukanaan niin opiskelijan kuin konkarinkin. Ja siinähän se hienous juuri onkin. Päätän muistaa korostaa oppilaille, että maalaaminen ei tarkoita värittämistä vaan tunnetta.
Oppituntien välissä hoidan taiteilijaseuran sihteerin tehtäviä omalta koneeltani. Lähetän kokouskutsun ryhmäpostituksena ja muokkaan tarvittavat liitteet mukaan. Tulostan muutaman paperin. Rakastan sitä, että voin käyttää pienetkin väliajat hyödyksi ja saan monta asiaa aikaan. Joutenolosta en niinkään nauti. Tehottomuus saa minut hermostuneeksi – eräänlaista hulluutta kai tällainenkin on. Minulla on myös toiminimi, joten olen myös osa-aikainen yrittäjä. Graafisen suunnittelun asiakkaani soittaa eräistä värimuutoksista mainokseen. Toinen asiakas soittaa taittoon tulevien materiaalien toimittamisesta museon infotiskille, josta voin ne noutaa. Ehdin vielä kymmenessä minuutissa syödä koulun ruokalassa. Kahvin puute jää vaivaamaan, mutta siihen ei nyt ole aikaa, kun kahvia ei olekaan opehuoneessa valmiina.
Kuvataiteen opetus ja graafinen suunnittelu ovat hyvin visuaalisia ammatteja, ja sen vuoksi en koe niitä lopulta täysin erillisinä taiteilijan ammatista. Omassa elämässäni kaikki on jotenkin samaa elämäntapaa ja sekamelskaa, jota olen tottunut kantamaan mukanani, minne menenkin. Mutta silti kuvataiteilijana oleminen on minulle henkisesti se tärkein rooleistani. Sitä ei käy kieltäminen. Siinä roolissa on eri tuntu kuin muissa. Se on vapaa, rohkea ja sisältää mahdollisuuksia mihin vain. Se on henkilökohtaisin, muokkautuvin, tunteellisin. Se on se haave, jota kohti aikoinaan lähdin, opiskeltuani ensin taidekasvatusta yliopistossa ja kasvettuani riittävän rohkeaksi hakeakseni taidekouluun. Se tie ei ole koskaan ollut turha, vaan tarjonnut minulle turvaa ja pakokeinon vaikeistakin tilanteista. On avautunut aina vain uusia teitä ja polkuja, siltoja, soita, joiden yli rämpiä, kivikkoja ja karikkoja mutta sitten ovat löytyneet ne siivet. Luovuus on voimavara, jota en antaisi pois.
Oppituntien jälkeen pääsen vihdoin omalle työhuoneelleni, joka sijaitsee työpaikan ja kodin puolessavälissä. Meillä on työhuoneyhteisö suuressa vanhassa entisen tyttökoulun rakennuksessa Laukaassa. Huumaannun jälleen valosta, joka siivilöityy kauniissa pihapiirissä puiden lomasta ja helmeilee järven pinnassa. Minulle kuitenkin riittää kauniin ympäristön katselu, en nimittäin juuri koskaan maalaile näkemiäni maisemia, vaan töissäni on muut lähtökohdat. Realistinen kuvaaminen on minusta jotenkin tylsää, olen enemmän ekspressionistinen ja sisäisten maisemien maalari.
Kannan rauha-aiheisesta näyttelystä tulleet työt autosta sisälle. Mietin hetken keskeneräisiä maalauksiani, mihin suuntaan lähtisin niitä edistämään. Minulla on aina kesken useita töitä kerrallaan, vain sillä tavalla saan työskentelyn pysymään vireänä ja mielenkiintoni yllä. Puhelimessa on liian vähän akkua laittaakseni musiikkia, se vähän syö tunnelmaa. Minulla pitää aina olla musiikkia maalatessa. Vuosikaudet kuuntelin vain goottiheviä, jonka tahtiin tosin saatoin maalata hyvin hempeitäkin kuvia. Sain jumalattomasti energiaa äänivalleista ja etenkin melodisten ja raskaiden kohtien vaihtelusta. Nykyään musiikkimakuni on jopa huvittavan laaja. Niin myös maalausteni värimaailma. Mutta tällä kertaa olen tietoisesti tekemässä tummasävyisiä kuvia, olen kaivannut mustaa. Miten mahtava juttu, että voi vain valita värimaailmansa ja kääntää ajatuksensa sopivaan asentoon. Samalla tunnen itseni tavallaan petturiksi, koska koen, että minulta odotetaan värikkyyttä! Sitten karistan moisen ajatuksen ja palautan taiteen autonomisuuden ihanan vapauden mieleeni.
Annan maalaustelineellä lepäävän maalauksen puhua minulle ja se kertoo mitä pintaansa seuraavaksi haluaa. Luonnostelen hahmon, jonka hiili suostuu piirtämään. Siitä tulee jonkinlainen eläinihminen. Huomaan, että maalauksessa on samoja värejä, joita näkyy ikkunasta. Syksyn värejä. Se on kyllä sattumaa, sillä maalauksen pohja on maalattu aikoja sitten. Sitten täytyykin taas mietiskellä miten jatkaa. Kyllä taiteen tekeminen on kaikista eniten miettimistä! Minulla itse maalaustapahtumaan ei mene yhtä kauan kuin kaikkiin miettimiskertoihin siinä välissä. Työskentely saattaisi jonkun mielestä näyttää jopa laiskalta istuskelulta, mutta ajattelu on kovaa työtä yhtä kaikki. Välillä ei melkein uskalla tehdä seuraavaa siirtoa, koska maalatessa ei voi käyttää Ctrl+Z ‑peruutustoimintoa. Sen takia pitää varmistella mielessään, mihin suuntaan lähtee. Se on samanaikaisesti sekä rasittavaa että ihanaa. Kuitenkin pitää myös säilyttää vapaus maalaamisessa. En halua koskaan tehdä väkinäistä jälkeä. Minua on jopa useamman kerran luonnehdittu niin, että maalaukseni tunnistaa vapaasta ja keveästä jäljestä.
Odotellessa täydellistä jatkoajatusta päätän pohjamaalata ison kaksimetrisen pohjan. Siihen on tulossa kuva, jonka maalaan erään tuttavani valokuvasta inspiroituneena. Heti kun näin somepostauksessa tuon maisemallisen valokuvan, jossa oli mielenkiintoinen sommitelma ja valo, laitoin kuvaajalle viestiä, että minun tekisi mieli maalata sen pohjalta oma teos. Ei sitä toistaen vaan siitä ammentaen. Hän piti ajatuksesta ja toivoi, että käyttäisin värejä. Toki, sen kuvan näkeekin väreissä eikä mustavalkoisena, ja aloin heti kuvitella sitä todellakin isolla pohjalla, jollainen minulla oli työhuoneella odottamassa sopivaa kuvaa. Minusta on hauskaa huomata kerta toisensa jälkeen, että maalauspohja ja kuva valitsevat toisensa, ne alkavat vetää toisiaan puoleensa mielessäni hyvin voimakkaasti. Minulla on aina valmiina eri kokoisia pohjia; kangaspohjia tai pleksilevyjä. Minulla on mielessä ja puhelimen muistiossa kuvia, joita haluan maalata. Yhtäkkiä joku kuva alkaa vaatia johonkin tiettyyn muotoon ja kokoon pääsemistä ja silloin se vain alkaa syntyä sille vaaditulle pohjalle. Siinä on alkusysäys maalaukselle.
Valitsen keltaisen pohjavärin, kuten aika usein. Se raikastaa teosta, eikä sulje mitään pois. Huomaan kuitenkin vieneeni isommat pensselit vahingossa kotityöhuoneelle ja pienemmillä maalauksesta ei tule oikein mitään. Maalaan siis rätillä. Se onnistuu hyvin, mutta on todella sotkuista. Huomaan että pitkiin hiuksiini on tarttunut väriä ja niistä sitä on joutunut villapaitaanikin. Onneksi huomaan asian sen verran ajoissa, että saan vielä pestyä paidastakin värin pois. Useat vaatteeni ovat hieman maalissa, koska ei aina tule vaihdettua maalausvaatteita päälle. Aina kuvittelen, että osaan varoa riittävästi, ja seuraavassa hetkessä huomaan astuneeni maaliläikkään. Tästä syystä hyvä työhuone onkin tärkeä. Se ei saa olla liian kliininen tai upouusi, vaan sopivasti rento ja tilava. Mainitsinkin aiemmin kotityöhuoneestani. Minulla on pakko olla myös kotona maalaustilaa, sillä joudun välillä työskentelemään iltaisin ja öisin. Perheen aikataulut ovat tärkeitä ja haluan olla lasteni saatavilla, kun he tulevat koulusta. Heidän mentyään nukkumaan, saatan maalata vielä useita tunteja, jos vaikkapa näyttely on lähestymässä. Olen aika lailla projektikeskeinen työskentelijä, eli saatan vetää hyvin vähillä yöunilla viikon, että saan asiat valmiiksi, ja sitten taas ottaa rennosti, kun homma on paketissa.
Kirjoitushetkellä minulla on meneillään näyttely Korpilahdella Höyrygalleriassa toisen taiteilijan kanssa. Seuraavat yksityisnäyttelyt on sovittu Vantaalle ja Jyväskylään helmikuun tietämille. Alitajuisesti ajattelen koko ajan näitä näyttelyitä; mitä teoksia laitan mihinkin ja saanko tehtyä kaiken mitä olen suunnitellut. Alkuvuoden saan olla apurahalla, ja silloin päivärytmini on hyvin erilainen. En koskaan nuku erityisen pitkään, mutta pidän rauhallisista aamuista. Omassa rytmissä meneminen antaa paremmat lähtökohdat päivälle, kuin ennalta määrättyjen kellontarkkojen aikojen noudattaminen. Silloin saa myös helpommin aloitettua taiteellisen työn ja rytmitettyä sitä pitkin päivää. Muistan, että minun pitää hankkia pari isoa pohjaa lisää, koska jotenkin suuri koko on nyt alkanut kiehtoa minua maalauksissa. Niin isoa en kuitenkaan halua tehdä, että sitä en pystyisi kuljettamaan. Eräs vuosien takainen työni nimittäin on niin suuri, että se ei mahdu edes tavalliseen pakettiautoon. Työ on kyllä komea, mutta niin kovin epäkäytännöllisen kokoinen!
On iltapäivä ja olen edelleen työhuoneella. Seuraavaksi otan käsittelyyn kaksi vanhaa teosta, joita haluan jatkaa. Vuosien varrella oma tyyli kehittyy ja jotkut työt eivät enää miellytä silmää, tai tekisin ne nyt paremmin. Mutta koska ne ovat öljyväritöitä, ne tarvitsevat pintaansa retussivernissan, ennen kuin niiden päälle voi jatkaa maalaamista. Vien työt ulkoportaille ja suihkutan vernissan siellä. Se nimittäin haisee todella voimakkaasti eikä olisi terveellistä tai sallittuakaan suihkuttaa sitä sisätiloissa. Yhden kerroksen suihkutettuani kävelen muutaman metrin päähän hengittelemään raittiiseen ilmaan. Vähän ajan päästä laitan toisen kerroksen. Annan töiden olla hetken aikaa ulkona ja lataan puhelintani autossa. Sitten vien työt sisälle, vintille menevään porraskäytävään kuivumaan, siellä haju ei häiritse ketään eikä tule työhuoneisiin. Huomaan, että kello onkin jo sen verran että minun pitää lähteä kohti kaupunkia, että ehdin vielä viedä rauhanäyttelystä tulleet kollegoiden teokset taiteilijaseuramme toimistoon. Katson samalla vasta avautuneen näyttelyn seuran galleriassa.
Kaupan kautta kotiin kulkee perheenäidin tie. Turvaudun melko usein valmisruokiin, koska lapset pitävät niistä ja heti kotiin palattua ei ole hirveästi intoa ryhtyä kokkailemaan. Mieheni on hakenut lapset koulusta. Hänellä on bänditreenit kellarissamme koko illan, ja minä pelailen lasten kanssa muistipeliä, lueskelemme ja kulutamme aikaa ruuduilla. Se on tarpeellista lepoa meille kaikille päivän töiden jälkeen. Joskus käymme tiistaisin kirjastoautolla mutta nyt emme jaksa lähteä mihinkään, ulkona on jotenkin liian kylmä. Toivoisin että useammin jaksaisimme käydä illalla ulkoilemassa, mutta se vaatisi varmaan koiran, että olisi pakko lähteä tuuleen ja tuiskuun. En kuitenkaan kaipaa arkeemme lisää pakkotoimintoja, ja olen hieman allerginenkin, joten koira-ajatus haudataan.
Lapset eivät malta käydä nukkumaan ennen kuin isi tulee yläkertaan. Kun bändiläiset ovat lähteneet, käyn vielä hetkisen kotityöhuoneella istuskelemassa ja suunnittelemassa. Samalla tulen laittaneeksi pyykit pyörimään. Pyykin pesu on kotitöistä mieleisin, sillä sen tekee kone. Ajattelen vielä tulevia taiteen joulumyyjäisiä, joita on kahdet – työhuoneyhteisössämme marraskuussa sekä taidemuseolla joulukuussa. Noissa tapahtumissa on ihana tunnelma, ja ihmisten tapaaminen, kuulumisten vaihto sekä joulun odotus ovat mukavasti samassa paketissa. Mutta ajatus ei millään kanna vielä sinne saakka, tämänhetkisessä arjessa on niin paljon liikkuvia osia. Kuten vaikkapa aikataulujen sovittaminen erääseen alakoulun yhteisötaideprojektiin, jonka ensimmäinen tapaaminen on huomenna ja suunnittelemme kokonaisuutta. Odotan sitä kyllä innolla, sillä kuten jo aiemmin totesin, rakastan projekteja!
Vaikka olen jo väsynyt, luonnostelen pari kuvaa hiilellä keskeneräisille pohjille ja ruuvaan pienen pleksimaalauksen kehykseensä. Loisteputkivalossa on vikaa – sekin kertoo, että nyt kannattaisi jo tältä päivältä lopettaa säätäminen. Päiväni on ollut todella täyteläinen. En jaksa enää etsiä huomiseen suunnittelupalaveriin tarvitsemaani rullamittaa enkä laittaa lasten vaatteita valmiiksi. Aamulla sitten. Tämän tiistain päiväkirja kuvastaa hyvin taiteilijaelämäni monia rooleja ja paikkoja, sitä miten taide on mukana arjessa monin tavoin. Sitä, että oman taiteen tekeminen on sisäinen pakko, jolle löydetään aikaa, vaikka väkisin. Mutta myös sitä, että pohjimmiltaan kaikki on kiinni valon näkemisestä arjessa ja taiteessa, ja sitä kautta kaiken touhuamisen mielekkyyden säilyttämisestä.
Emma Nurminen
Helsingissä 24.10.2023
Rakas päiväkirja,
Herään ensimmäistä kertaa kuukauteen ilman lamaannuttavaa ja rinnassa tykyttävää ahdistusta. Olen ollut sairaslomalla osa-aikaisesta palkkatyöstäni puolitoista viikkoa ja olen vielä tämän viikon loppuun. Tänään menen käymään työhuoneella. Ennen työhuoneelle menoa aion tiskata, syödä ja ilmoittaa esihenkilölleni joulun vapaatoivomukseni. Olen kammoksunut työhuoneella käyntiä kuukausia ja mitä harvemmin käyn, sitä suurempi kynnys on mennä. Mutta tänään minulla on syy, tämä sinulle kirjoittaminen, joten menen.
Olisi ollut ihanteellista kirjoittaa päivästä, joka alkaa työhuoneella ololla ja päättyy iltavuoroon museovalvojana, mutta toisin kävi. Sitä paitsi kyseinen asetelma olisi ollut valheellinen: en ole vielä kertaakaan kyennyt sellaiseen päiväaikatauluun. Minkä vuoksi itseasiassa löydänkin itseni tältä sairaslomalta. En ole jaksanut palkkatöiden ohella tehdä taidetta juuri laisinkaan.
Pakkaan mukaani ryijylangat ja pienen ryijyn (jonka kääntöpuolen siistiksi ompelun olen päättänyt olevan tämän päivän tavoitteeni), suklaata, suolattuja manteleita, sipsejä ja energiajuoman. Olen oppinut löytämään keinoja saada itseni liikkeelle, huijata itseni ulos ovesta ja, koska koko työhuoneelle paikan päälle meneminen on ensimmäinen haasteeni, houkuttimet ovat tärkeitä. Tänään yritän olla itselleni mahdollisimman lempeä. Nyt tiskaan.
Kävelen kotoa työhuoneelle, matkaa on vain 1,5 kilometriä. Tsemppasin viimeisin tunnin itseäni lähtemään ja klo 13.59 olin viimein ulos ovesta. Nyt olen täällä. Työhuoneeni ei ole erityisen viihtyisä, mutta täällä on kaikki tarpeellinen: kaksi pöytää, hylly, tuoli, nojatuoli sekä kolme isoa ikkunaa. Huoneet ovat vanhoja toimistotiloja ja ne ovat vuokrattavissa erikseen. Sain viime viikolla sähköpostia, että vuokra tulee nousemaan vuoden vaihteessa ja mietin vaihtoehtojani. Luulen, että olisi fiksua yrittää löytää edullisempi tila. Kykenen maksamaan tämänhetkisen vuokran juuri ja juuri. Mitä enemmän käyn töissä, sitä väsyneempi olen, ja sitä enemmän poden huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksa käydä täällä. No, minun ei tarvitse ratkaista tätä ongelmaa juuri nyt. Se ei ole tämän päivän haasteeni.
Olen yrittänyt löytää myös keinoja päästä yli tästä tekemisen blokista, joten teen paljon listoja: kaikesta mitä haluaisin ja voisin tehdä. Saapuessani tein uuden:
- Immen ansa ‑installaation ryijyveistoksien purkaminen. (Immen ansa on tekstiiliveistosinstallaatio, jonka tein yhdessä Sanni Mäkipään kanssa vuonna 2019. Teos koostui kolmiulotteisista ryijy- ja samettiveistoksista. Haluan uusiokäyttää installaation ryijyveistoksien langat, sillä installaatio itsessään ei tule enää koskaan olemaan esillä missään.)
- Miten säilytän valmiiksi leikatut langat? (Työhuoneeni on täynnä erilaisia kasoja ja pieniä laatikoita, jotka pursuavat valmiiksi leikattuja lankoja ryijyjä varten. Haluan kehittää niille toimivan säilytysratkaisun.)
- Lankakerien läpikäyminen ja mahdollisten solmujen siistiminen, säilytykseen väreittäin.
- Muuttolaatikot sivuun ja pois.
- Kuva-aiheita teoksille.
- Piirrä. (Piirsin ennen joka päivä, enkä muista miksi lopetin.)
- Tuo kotoa penkki: hio ja maalaa se täällä.
- Tuo tänne kasvi/kasveja.
- Aloita isompi ryijy.
- Sekoita yksi väri, maalaa mitä vain.
Tuijotan listaa, nousen ja kasaan muuttolaatikot oven viereen. Löydän kirkasvalolampun ja laitan sen pöydänkulmalle päälle. Istun alas sen äärelle ja alan syömään sipsejä, avaan energiajuomani ja tuijotan ikkunasta ulos. Ulkona on vain kaksi astetta lämmintä, mutta vastapäisen talon ikkuna on silti auki ja ikkunanrakoon on asetettu tuuletin puhaltamaan kylmää ilmaa sisään. Ihan kuin olisi kesä.
Työhuoneellani on kaksi työpöytää: toisen ääressä piirrän ja toisen ääressä teen ryijyjä. Katselen kasseja, joihin purkamista odottava installaatio on sullottuna. Katson lankakeriä avonaisissa pahvilaatikoissa ja kasseissa pöytien alla, päällä ja huoneenkulmassa. Katselen ainoaa hyllyäni, joka on täynnä maalauspohjia, öljymaaleja, vanhoja luonnoskirjoja, paperia, pigmenttikokeiluja ja pensseleitä. Vaarin kehystämä kuva Marilyn Monroesta nojaa hyllyn jalkaan. Minun pitäisi tuoda tänne vasara ja nauloja, jotta saisin sen seinälle.
- Tuo vasara ja nauloja.
Istun piirtämispöytäni ääreen ja jatkan koira-aiheisen värikynäteoksen värittämistä. Kuuntelen äänikirjaa (Taylor Jenkins Reidin The Seven Husbands of Evelyn Hugo) ja väritän kolmea eri ruskeaa, magentaa, vaaleaa liilaa ja okraa lomittain ja sekaisin. Katson, kuinka väri muuntuu paikoittain punaiseksi. Saan koiran valmiiksi. Muistutan itseäni jatkuvasti, että taiteen tekemisen tulisi olla ensisijaisesti minulta minulle. Siksi alun perin piirsin tämän koiran. Jään helposti jumiin aloittamisen kanssa, vaikka ymmärrän, että tärkeintä on tehdä jotain, mitä tahansa. Katson koiraa kauempaa ja sovin vieväni Mantelia lenkille kuuden maissa.
- Mieti mitä koiran taakse kuvaan tulee ja millä väreillä, missä koira on?
Nyt istun jälleen nojatuolilla ja kirjoitan näitä tekemisiäni ylös. Ompelin äsken pienen ryijyn takapuolen siistiksi. Selasin Instagramia tarkistaakseni, koska alun perin sain ryijyn valmiiksi: toukokuun viimeinen päivä. Irvistän itsekseni, ajattelin, että siitä ei olisi niin kauan. Nyt se on lopulta täysin valmis. Heinä soittaa videopuhelun uudesta asunnostaan, johon on juuri saanut avaimet. Sanon, että siitä tulee tosi kiva ja katselen pikselimäisen kuvan läpi asuntokierrosta. Lopetan puhelun, kun tajuan kellon olevan puoli kuusi. Mietin mihin aikaan saavuin tänne. Olen ollut täällä noin kolme tuntia. Nyt lähden viemään Mantelia ulos.
/
Olen kotona, kävin suihkussa ja nyt istun sängyllä. Mietin tätä päivää. Pääsin työhuoneelle, tein listan, väritin koiran valmiiksi ja ompelin ryijyn takapuolen. Lähtiessä menin vahingossa bussilla pysäkin ohi ja jouduin kävelemään kilometrin Mantelin luo. Veimme Sannin kanssa Mantelia ulos ja kävelimme minun luokseni syömään. Söimme makaronilaatikkoa ja Sanni viritti siskoni television minulle käyttöön. Niin, olen tehnyt tänään paljon ja silti tuntuu, että olisin voinut tehdä enemmän. Mutta totuus on, että minusta tuntuu siltä lähes aina. Totuus on, että en ole kyennyt käymään työhuoneella kuukausiin, mutta tänään kävin ja en suostu vähättelemään sen merkittävyyttä.
Mietin jatkuvasti, miten muut taiteenalalla työskentelevät jaksavat palkkatöiden ohella käydä työhuoneella tai ylipäätänsä pystyvät luovaan tekemiseen vai pystyvätkö. Koen vähemmyyden tunnetta, että miksen jaksa, jos muutkin jaksavat, mutta toisaalta, minulla ei ole aavistustakaan, miten muut jaksavat. Olen yrittänyt löytää tasapainoa palkkatöiden ja taiteellisen työskentelyn välille. Olen alitajuntaisesti odottanut, että arki lähtisi pyörimään näiden kahden todellisuuden ympärillä ja ymmärrän etten voi enää odottaa. Ymmärrän myös, etten ole vähemmän kuvataiteilija, vaikka en tällä hetkellä pystykään työskentelemään täyspäiväisesti taiteilijana. Silti nämä ajatukset piinaavat minua ja kello on aivan liian paljon pystyäkseni miettimään tai sanoittamaan tätä kaikkea juuri nyt.
Lupasin olla itselleni tänään mahdollisimman lempeä. Joten, nyt teen iltapalaa ja katson, kun veljeni striimaa Disco Elysium ‑peliä. Huomenna voin jatkaa listaani.
- Ala etsimään edullisempia työhuonevaihtoehtoja.
- Kysele miten muut jaksavat.
Toivo Heinimäki (s. 1995) on helsinkiläinen valokuvaan ja pienjulkaisuun keskittynyt kuvataiteilija. Hänen teoksiaan on viime vuosina ollut esillä yksityisnäyttelyissä Suomessa sekä ryhmänäyttelyissä Suomen lisäksi Virossa, Sveitsissä ja Isossa-Britanniassa. Oman taiteellisen työskentelynsä ohella Heinimäki pyörittää vuonna 2020 perustettua Utu Press ‑pienkustantamoa, joka keskittyy suomalaiseen valokuvataiteeseen pienen painoksen painojulkaisuiden muodossa. Heinimäki on valmistunut Lahden Muotoiluinstituutin valokuvauksen osastolta vuonna 2020.
www.toivoheinimaki.com / instagram: @toivo123456
Minja Revonkorpi (s. 1975) on jyväskyläläinen kuvataiteilija, joka ehtii moneen paikkaan jopa yhtä aikaa ja harjoittelee läsnäoloa arjen ja taiteen välimaastoissa. Hän maalailee maailmoja, joissa runollisuus ja realismi syleilevät ja värit valuvat voimiksi herkkyyden ehdoilla. Jokainen päivä on leikkikenttä.
www.minjarevonkorpi.net / instagram: @minjarevonkorpi_artist
Emma Nurminen (s.1994) on Helsingissä asuva pehmeiden materiaalien ja aiheiden parissa työskentelevä kuvataiteilija. Maalaaminen, ryijyjen tekeminen ja kirjoittaminen ovat tekniikoina vakiintuneet hänen taiteellisen ilmaisunsa kulmakiviksi, joita kokeilevuus, tekemisen äärelle pysähtyminen sekä vastakohtien yhdistely ohjaavat. Nurminen on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2022 sekä kuvataiteilijaksi Tampereen Ammattikorkeakoulusta vuonna 2017.
www.emmanurminen.wordpress.com / instagram: @emma_nurminen