Tiina Raitanen: Hiutaloituneita löydöksiä

Kuvan­veis­tä­jä Tiina Raita­sen työhuo­neel­la Helsin­gin Valli­las­sa on esillä erilais­ten työvai­hei­den kirjo. Pöydäl­lä on viehät­tä­vä asetel­ma pieniä muotte­ja, joihin on kaadet­tu jotain sokeri­kuor­rut­teen näköis­tä. Seinäl­le on ripus­tet­tu hieman uhkaa­van oloisia kappa­lei­ta, jotka muistut­ta­vat etäises­ti todel­li­sia esinei­tä. Nurkas­sa odotte­lee muuta­ma pino laati­koi­ta. Tiina on muutta­nut työhuo­neel­le vasta äskettäin. 

Syksyl­lä olen etsinyt Uumeneen haasta­tel­ta­vak­si taitei­li­jaa, joka työsken­te­lee jollain tapaa arkiym­pä­ris­tön kanssa. Löydän Tiina Raita­sen, jolta haluan kysel­lä erityi­ses­ti julki­ses­ta taitees­ta. Kun tutus­tun hänen tuotan­toon­sa tarkem­min, huomaan, että arki onkin olennai­nen element­ti koko hänen taiteel­li­ses­sa proses­sis­saan. Teosten lähtö­koh­ta­na ovat usein arkiset objek­tit, joita taitei­li­ja löytää arkises­sa elämäs­sään. Silti Tiina Raita­sen teokset eivät tunnu arkisil­ta lainkaan. Taval­li­suus ja sattu­man­va­rai­suus muuttu­vat ihmeel­li­sek­si ja absur­dik­si juhlavuudeksi.

Millai­nen on ollut polkusi taiteen pariin? Miten päädyit kuvanveistäjäksi?

Taide on ollut osa elämää­ni pienes­tä pitäen. Kuvatai­de­kou­lun aloitin 4‑vuotiaana. Isäni on kova raken­ta­maan ja tekemään käsil­lä ja äitini on innokas käsityöih­mi­nen. Minul­le­kin juuri käsil­lä tekemi­nen on aina ollut tärkeää.

Yläas­teen jälkeen halusin kuvatai­de­pai­not­tei­seen lukioon ja muutin Keski-Suomes­ta Viita­saa­rel­ta Lahteen opiske­le­maan Tiiris­maan lukioon. Lukion jälkeen kävin vuoden Lahden kansan­opis­ton taide­lin­jaa ja pääsin sitten Lahden ammat­ti­kor­kea­kou­lun Taideins­ti­tuut­tiin opiske­le­maan kuvatai­tei­li­jak­si, jonka jälkeen suori­tin maiste­rio­pin­not Kuvatai­dea­ka­te­mias­sa. Myöhem­min opiske­lin myös ammatis­sa toimi­vil­le taitei­li­joil­le suunna­tut projek­tio­pin­not Tukhol­mas­sa Kungli­ga Konsthögskolanissa.

Lapse­na ja nuore­na piirsin ja maala­sin paljon sekä tein kaikkea mahdol­lis­ta keramii­kas­ta raken­te­luun. Taideo­pin­to­jen alussa tutus­tuin moneen eri tekniik­kaan, jonka jälkeen keski­tyin maalauk­seen. Maalauk­sis­ta­ni tuli pian kolmiu­lot­tei­sia ja tilal­li­sia, ja ilmai­su­ni liukui kuvan­veis­ton puolel­le. Tällä hetkel­lä työsken­te­ly­ni on todel­la konkreet­tis­ta kuvanveistoa.

Täällä työhuo­neel­la­si näyttää olevan vireil­lä kaiken­lais­ta jännää. On pieniä muotte­ja, jonkin­lai­sia esine­kol­laa­se­ja, erilai­sia työstö­vä­li­nei­tä. Kertoi­sit­ko hieman, mitä täällä parhail­laan tapahtuu?

Käytän teoste­ni pohja­na löydet­ty­jä esinei­tä. Nyt minul­la on pieniä esinei­tä ensim­mäi­ses­sä muotti­vai­hees­sa. Olen raken­ta­nut seinä­mät esinei­den ympäril­le ja kaata­nut päälle muotti­si­li­ko­nia. Sitten poistan seinä­mät ja teen tilal­le kipsi­ka­pan, joka pitää siliko­nin tuettu­na. Kaivan esineen pois siliko­nis­ta ja puhdis­tan muotin, jonka jälkeen ensim­mäi­nen muotti on valmis. Siliko­ni­muot­tiin valan punava­han, jonka ympäril­le tehdään sitten varsi­nai­nen pronssimuotti.

Vahamal­lis­ta eteen­päin valumuot­ti ja valutyö­vai­heet tehdään valimol­la. Lopuk­si on vielä siselöin­ti­vai­he, jossa valos viimeis­tel­lään ja esimer­kik­si valuka­na­vat poiste­taan. Lopul­li­set veistok­se­ni ovat usein prons­sia, alumii­nia, betonia tai niiden yhdis­tel­miä. Toisi­naan yhdis­tän muoto­kol­laa­si­veis­tok­sia teräs­put­ki­ra­ken­tei­siin, raken­net­tuun ympäris­töön viittaa­viin betonio­siin tai löydet­tyi­hin esinei­siin, joita olen muokan­nut hiomal­la tai teolli­sel­la menetel­mäl­lä, kuten kuumasinkityksellä. 

Olen pitkään käyttä­nyt työsken­te­lys­sä­ni termiä tulevai­suu­den fossii­li. Kun luon esineis­tä yhtenäi­siä muoto­ja, täytän niiden väliin jääviä koloja esimer­kik­si kipsil­lä ja styrok­sil­la. Sitten rapsut­te­len esinei­den paloja esiin uudes­taan kuin arkeologi.

Pidän työsken­te­ly­ni monivai­hei­suu­des­ta. Vuosia sitten työsken­te­lin spontaa­nim­min ja räisky­väm­min. Nyt nautin siitä, että vaihei­ta on paljon ja teoksen valmis­tu­mi­nen on aikaa vievää. Pikku­tark­kaa jälkeä on tyydyt­tä­vää tehdä. 

Alkuvai­he on ihana. Haen muotoa löyde­tyis­tä kappa­leis­ta intui­tii­vi­ses­ti. Esinei­den muoto rajaa teosta jonkin verran, mutta olen antanut itsel­le­ni vapau­den leika­ta tai käyttää kappa­leis­ta vain tiettyä osaa uutena muotona. 

Mistä hankit löydet­ty­jä esinei­tä teoksii­si? Miten ne valikoi­tu­vat mukaan? 

Löydän esinei­tä jouto­mail­ta, katujen ja teiden varsil­ta. Esineet, joita käytän teoksis­sa­ni, ovat sellai­sia, joista ei yleen­sä heti näe, mitä ne ovat alun perin olleet. Käytän paljon ihmisen teolli­ses­ti valmis­ta­mia objek­te­ja. Minua kiinnos­taa, miten tuotta­mis­tam­me objek­teis­ta hiuta­loi­tuu jatku­vas­ti materi­aa ympärillemme.

Minul­la on kaksi tapaa hankkia materi­aa­le­ja. Havain­noin ihan arjes­sa kulkies­sa­ni, mitä kaikkea maahan on tippu­nut; auton osia, työka­lu­ja, ruuve­ja, saranoi­ta. Joskus teen myös täsmäis­ku­ja paikkoi­hin, joista tiedän löyty­vän mielen­kiin­tois­ta tavaraa. Olen kiinnos­tu­nut objek­teis­ta, jotka ovat vain pääty­neet johon­kin, eivät­kä ne oikeas­taan kuulu siihen ympäris­töön. Ne ovat vain jääneet lepää­mään paikal­leen. Minul­la on usein Ikean kassi tai vähin­tään roska­pus­si mukana ja nappai­len löydök­siä mukaan sieltä täältä. Usein pitää toimia nopeas­ti, kun näkee jotain kiinnos­ta­vaa. Joskus mietin, kehtaan­ko ottaa esineen vai katso­vat­ko ihmiset oudos­ti. On päätet­tä­vä, milloin esine on tarpeek­si kiinnos­ta­va mukaan otetta­vak­si. Kaikkea en kerää. Valikoin esinei­tä sen perus­teel­la, mitkä sopivat omaan estetiik­kaa­ni ja käyttä­mää­ni palettiin.

Teolli­suusa­lu­eet ovat hyviä löytö­paik­ko­ja, varsin­kin jos teolli­suus­ra­ken­nus­ta ollaan juuri purka­mas­sa. Kaupun­kien laidoil­ta löytyy jouto­mai­ta, joita ihmiset ovat käyttä­neet laitto­mi­na kaato­paik­koi­na. Jopa Lapin erämail­ta kauka­na poluis­ta olen löytä­nyt kaikenlaista.

Usein kassii­ni päätyy esimer­kik­si autois­ta peräi­sin olevia muovi­sia osia, jotka ovat hajon­neet ja sirpa­loi­tu­neet. Niissä on futuris­tis­ta muotoi­lua. Lohjen­nei­na ne ovat vähän uhkaa­via ja veitsi­mäi­siä. Ne ovat kaunii­ta omalla taval­laan. Löytä­mäl­le­ni esineel­le on yleen­sä jo tapah­tu­nut jokin muodon­muu­tos ennen kuin kerään sen mukaan. Se on jo menet­tä­nyt alkupe­räi­sen funktion­sa ja on siksi kiinnostava.

Ajatte­len, että työsken­te­lys­sä­ni ylevöi­tän löytä­miä­ni esinei­tä viemäl­lä ne uuteen materi­aa­liin. Rikkou­tu­nut ja säpälöi­ty­nyt muovi muuttuu prons­sik­si tai alumii­nik­si: metal­lik­si, joka tekee siitä yhtenäi­sen. Se on kiehtovaa. 

Onko sinul­la suosik­ke­ja esinelöydöistäsi?

Pidän siitä, että löydök­siin liittyy jotain tarinal­li­suut­ta, mutta tarina ei varsi­nai­ses­ti avaudu. Mitä on tapah­tu­nut, miksi nuo esineet ovat tuonne päätyneet?

Kaikkea minun ei tarvit­se ottaa mukaan, vaan saatan vaikka kuvata jonkin oudon, hylätyis­tä esineis­tä synty­vän asetel­man. Yksi suosik­ki­löy­döis­tä­ni oli Pohjois-Norjas­sa Vesisaa­res­sa. Kaupun­gin laita­mil­ta avautui kallio Jääme­rel­le. Todel­la kauniis­sa vuonomai­se­mas­sa oli nuotio­paik­ka, jonne joku oli tuonut toimis­to­tuo­le­ja. Näky oli absur­di jylhäs­sä ympäris­tös­sä. Kuka tuolit oli sinne raahan­nut? Kenen ajanviet­to­paik­ka se oli?

Muuta­ma vuosi sitten löysin sellai­set kenkiin jäisel­lä säällä laitet­ta­vat nastat. Tein niistä ja sateen­var­jon osasta veistok­sen, jossa esineet ottivat kiinnos­ta­val­la taval­la täysin uuden muodon. Joiden­kin mieles­tä se muistut­ti käsikranaattia.

Olet työsken­nel­lyt myös julkis­ten veistos­ten paris­sa. Miten proses­si eroaa näytte­lyyn suunni­tel­luis­ta teoksista?

Julkis­ten veistos­te­ni kohdal­la olen rajan­nut teoksis­sa­ni käyttä­mä­ni esineet teosten sijain­nin mukaan. Tällä hetkel­lä teen julkis­ta veistos­ta Seinä­joen uuden asema­kort­te­lin sisäpi­hal­le. Kävin Seinä­joel­la nykyi­sen aseman alueel­la kerää­mäs­sä minua kiinnos­ta­via esinei­tä ja muoto­ja. Niistä osa valikoi­tui muodoik­si, joita käytän veistok­ses­sa. Veistos koostuu betoni­ses­ta muodos­ta, joka nojaa prons­si­muo­toon sekä seinäl­le sijoit­tu­vis­ta neljäs­tä pienem­mäs­tä prons­si­muo­dos­ta. Betonio­san selkä­myk­seen tulee prons­si­sia pikkue­si­nei­tä jonok­si. Veistos valmis­tuu ensi kesänä. 

Ensim­mäi­nen julki­nen veistok­se­ni Luette­lo valmis­tui Euroo­pan kemikaa­li­vi­ras­to ECHA:n edustal­le viime vuonna. Helsin­gin taide­museo HAM otti minuun yhteyt­tä vuonna 2018 ja pyysi luonnos­ta teokselle. 

Keräsin Telak­ka­ran­nan vanhan konepa­ja­hal­lin alueel­ta pieniä, sinän­sä merki­tyk­set­tö­miä esinei­tä eri aikakausil­ta. Löysin esimer­kik­si hioma­lai­kan, joka oli varmaan vasta äsket­täin pääty­nyt paikal­le raken­nus­töis­sä sekä vanhan saranan ja naulan, jotka olivat kenties olleet osa raken­nus­ta konepa­ja­hal­lin raken­ta­mi­ses­ta 1916 lähtien. Teoksen sisäl­lös­sä halusin viita­ta Euroo­pan kemikaa­li­vi­ras­ton tehtä­vään. Kemikaa­li­vi­ras­to toimii tiedon tallen­ta­ja­na ja välit­tä­jä­nä. Veistok­sen asetel­ma kuvaa tiedon kerrok­sel­lis­ta vaiku­tus­ta ja järjes­tel­mäl­li­sen tallen­ta­mi­sen tärkeyt­tä. Lainsää­dän­nöl­lä pyritään suoje­le­maan ihmis­tä ja ympäris­töä haital­li­sil­ta kemikaa­leil­ta, olivat­pa ne sitten teolli­suu­den kemikaa­le­ja tai päivit­täis­ke­mi­kaa­le­ja kiinteäs­sä, liuos­ten tai aeroso­lien olomuo­dos­sa. Veistok­se­ni erilai­set muodot ja materi­aa­lit ilmen­tä­vät tätä kemikaa­lien suurta kirjoa.

Luette­los­sa olen skaalan­nut pieniä esinei­tä suureen kokoon. Niistä tulee siten abstrak­te­ja ja mielen­kiin­toi­sem­pia. Kun objek­ti ei ole enää ominai­ses­sa koossaan ja mitta­kaa­vas­saan, on se vaikeam­pi tunnistaa.

Paikka vaikut­taa tieten­kin julki­seen veistok­seen todel­la paljon. Euroo­pan kemikaa­li­vi­ras­ton edustal­la olevas­sa veistok­ses­sa on peilaa­va pinta. Halusin että veistok­ses­ta peilau­tuu niin raken­nus kuin ohikul­ke­vat ihmiset ja osa itse veistos­ta. Veistos koostuu mones­ta osasta ja siinä on väliköi­tä, josta kulje­taan. Se ohjaa ihmis­ten kulke­mis­ta suhtees­sa raken­nuk­seen. Minua kiinnos­taa, miten veistos on osa ympäris­töään kaikil­la tavoin. 

Oli kiva kuulla ohikul­ki­joi­den ajatuk­sia pysty­tys­vai­hees­sa ja julkis­tus­ti­lai­suu­des­sa. Eräs mies, joka oli työsken­nel­lyt pitkään lähei­sel­lä telakal­la, sanoi, että musta kaari näyttää laivan osalta. Oma lähtö­koh­ta­ni oli aivan erilai­nen. Tuntui kuiten­kin hyväl­tä, että hän peila­si teosta omaan ja paikan histo­ri­aan ja näki siinä itsel­leen tuttu­ja element­te­jä. Toivon, että teokses­ta löytyy jotain koske­tus­pin­taa mahdol­li­sim­man monelle. 

Millai­set asiat työsken­te­lys­sä­si ovat viime aikoi­na olleet pinnalla?

Olen alkanut kaiva­ta teoksii­ni orgaa­nis­ta aines­ta. Seuraa­vis­sa teoksis­sa aion käyttää esimer­kik­si puuta.

Puun mukaan tulo juontaa juuren­sa kulke­mi­sen ja kävele­mi­sen työsken­te­ly­me­to­dis­ta­ni. Viime talve­na ja kevää­nä olin raskaa­na ja kehoni pakot­ti minut kävele­mään hitaam­min. Aloin havain­noi­da ympäris­töä­ni eri taval­la. Kiinni­tin huomioi­ta kiviin ja puihin, siihen, miten puut kasva­vat kiinni kivis­sä, niiden ympäril­lä tai niiden ohi. Ikään kuin puun juuret olisi­vat nielais­seet kivet. Puu ja kivi ovat tiiviis­ti yhdes­sä. Ajatte­len näitä materi­aa­li­si­na halauksina.

Muuta­ma vuosi sitten matkus­tin Kambodžaan Angkor Watin temppe­leil­le. Puut ja liaanit ovat saaneet temppe­li­ra­ken­nel­mia väänty­mään ja jopa sortu­maan. Nyt tuo ilmiö on alkanut kiinnos­taa minua taitees­sa. Tällais­ta olen viime aikoi­na pallotellut. 

Millais­ta on arkesi taiteilijana?

Viime aikoi­na se on muuttu­nut paljon, sillä sain kevääl­lä lapsen. Aiemmin toteu­tin mieli­ku­vaa perin­tei­ses­tä taitei­li­jas­ta, joka työsken­te­lee iltai­sin ja välil­lä jopa yötä myöten. Nyt olen aloit­ta­nut työsken­te­lyn äitiys­lo­man ja vanhem­pain­va­paan jälkeen ja työtun­nit ovat hyvin tiivii­tä. Aamul­la tulen työhuo­neel­la ja kotona pitää olla jo neljäk­si tai viideksi.

Olen pyrki­nyt kehit­tä­mään työsken­te­ly­ni rytmiä ja aikatau­lua, jotta teokset eivät jäisi ihan viime tippaan ennen näytte­lyä. Nykyi­set työta­pa­ni ja monivai­hei­nen muotti­työ vaati­vat suunni­tel­mal­li­suut­ta ja aikatau­lus­sa pysymis­tä. Haikai­len silti iltatyös­ken­te­lyn perään. Pidän tunnel­mas­ta, kun toimis­to­työ­ai­kaa noudat­ta­vat ihmiset ovat menneet kotei­hin­sa ja kadut ja kaupun­ki rauhoit­tu­vat. Silloin minul­la on rauhal­li­nen olo tehdä.

Materi­aa­lien kerää­mi­seen paras päivä on sunnun­tai. Monel­la alueel­la ei ole sunnun­tai­sin toimin­taa, niin esinei­tä saa ihmetel­lä rauhas­sa. Paras vuoden­ai­ka on kevät, kun katuja ei ole vielä ehdit­ty siivo­ta. Silloin ryöpsäh­tää esiin kaikki lumen alle hautautunut. 

Tiina Raita­nen (s. 1983) on Helsin­gis­sä työsken­te­le­vä ja asuva kuvan­veis­tä­jä. Raita­nen on valmis­tu­nut kuvatai­teen maiste­rik­si Kuvatai­dea­ka­te­mias­ta 2012 ja opiskel­lut Tukhol­mas­sa Kungli­ga Konst­högs­ko­la­nis­sa kuvan­veis­ton projek­tio­pin­not 2018–2019.

Raita­sen veistok­sia on ollut viimek­si esillä “New Ice Age” ‑näytte­lys­sä Galle­ria Mältin­ran­nas­sa Tampe­reel­la 2023, “Art Odyssey 2021” ‑näytte­lys­sä Serlac­hius museo Göstas­sa Mäntäs­sä, SKL:n Betoni­tai­de­sym­po­siu­min näytte­lys­sä kulttuu­ri­kes­kus Polee­nis­sa Pieksä­mäel­lä 2021, Coast­li­ne Sculp­tu­re Project:ssa Hangos­sa 2021, ryhmä­näyt­te­lys­sä “Infilt­ra­tion” SIC:ssä Helsin­gis­sä 2020 sekä yksityis­näyt­te­lys­sä “Hard” Sinnes­sä Helsin­gis­sä 2019.

Raita­sen ensim­mäi­nen julki­nen veistos “Luette­lo” valmis­tui Helsin­gin Telak­ka­ran­taan Euroo­pan kemikaa­li­vi­ras­ton (ECHA) edustal­le, Telak­ka­ka­dun ja Munkki­saa­ren­ka­dun risteyk­seen 2022. Veistos kuuluu HAM Helsin­gin taide­museon hallin­noi­maan Helsin­gin kaupun­gin julki­sen taiteen kokoel­maan. Hänen teoksi­aan on myös Nykytai­teen museo Kiasman kokoel­mas­sa sekä yksityiskokoelmissa.

www.tiinaraitanen.net / insta­gram: @tiinaraitanen