Maalit sanojen sillä ja tällä puolen

Tämä teksti peilaa toisiin­sa vauvan sekä aikui­sen kokemuk­sia värien, materi­aa­lien ja tuntu­jen äärel­lä. Pohja­na on työni vauvo­jen värikyl­py­oh­jaa­ja­na, oma taiteen tekemi­nen ja jokin niiden välil­lä tunnis­ta­ma­ni kehol­li­nen. Havain­noin oman kokemuk­se­ni rinnal­la alle vuoden ikäisen lapsen kokemus­maa­il­maa ja haen tuolle varhai­sel­le aisti­maa­il­mal­le kaiku­poh­jaa omasta kuvatai­tei­li­jan työstä­ni. Keho ja aistit ovat instru­ment­ti, jonka kautta tavoit­te­len sanal­li­sek­si käännet­tyä kokemus­ta kontak­tis­ta ja kommu­ni­kaa­tios­ta värien ja maalien kanssa.

Aihemaa­il­ma on minul­le suhteel­li­sen uusi, mutta nykytai­teen konteks­tis­sa maalauk­sen moniais­ti­suut­ta ja sen yhteyt­tä vauvan aisti­maa­il­maan on tutki­nut muun muassa taitei­li­ja ja kuvatai­teen tohto­ri Tarja Pitkä­nen-Walter. Keskus­te­lin hänen kanssaan usein opinto­je­ni aikana ja hänen kirjan­sa Liian hauras­ta kuvak­si on siirty­nyt jälleen lukupi­non päälle vauva­työn äärel­le tultuani.

Olen lämmit­tä­nyt huonet­ta muuta­man tunnin ajan lämpö­pu­hal­ti­mel­la. Kiehau­tan maalit, suurus­tan geelin. Lattial­la on matto­ja kaari­muo­dos­tel­mas­sa ja niiden edessä maalausa­lus­to­ja. Asette­len vielä huoneen keskel­le kullan­kel­tais­ta kangas­ta, vadel­man­pu­nais­ta tylliä ja nysty­räi­siä purule­lu­ja löydet­tä­vik­si kankai­den keskel­tä. Ajatuk­set lieväs­ti 90-luvul­le karaten kytken cd-soitti­men virtaan ja määri­tän levyn ensim­mäi­sen kappa­leen toistol­le. Se kehys­tää tilaa rauhal­li­sel­la äänimai­se­mal­la. Nostan saippua­kuplat valmiik­si ja avaan leiju­van kankaan, jonka kanssa tanssien lähden tuomaan väriä pian tilaan saapu­vien taitei­li­joi­den aisti­kent­tään. Kaiken valmis­tel­tua­ni suljen lasten­kult­tuu­ri­kes­kuk­sen taide­huo­neen oven ja siirryn eteiseen ottamaan taitei­li­joi­ta vastaan. He ovat kaikki iältään jotakin neljän ja kahden­tois­ta kuukau­den väliltä.

Alun värei­hin virit­täy­ty­mi­sen jälkeen siirrym­me oman jäljen tuotta­mi­sen pariin. Annos­te­len vauvoil­le yksitel­len ensim­mäi­se­nä värinä keltais­ta. Maali on valuva ja pehmeä, peruna­jau­hoil­la suurus­tet­tu ja sahra­mil­la värjät­ty geeli. Vauva katsoo silmät suuri­na saapu­vaa väriä. Kohtaan hänen reaktion­sa ja tunnen oman vasta­reak­tion silmis­sä­ni ja leuka­ni­ve­lis­sä. Illal­la poske­ni ovat varmas­ti taas kipeät hymyi­le­mi­ses­tä. Vauva ei kenties ole aiemmin kohdan­nut keltais­ta väriä tässä muodos­sa. Alun ihmetys muuntuu koske­tuk­sen kautta riemuk­si ja purkau­tuu äännäh­dyk­si­nä ja vauhdik­kai­na käden liikkei­nä. Kokonais­val­tai­nen väriko­ke­mus, väris­sä kylpeminen.

Vauvo­jen värikyl­py­kon­sep­ti on kehitet­ty Porin lasten­kult­tuu­ri­kes­kuk­ses­sa ja se on vauva­per­heil­le suunnat­tu työpa­ja, jossa värejä ja materi­aa­le­ja koetaan moniais­ti­ses­ti ja elämyk­sel­li­ses­ti. Värikyl­py­työ­pa­jas­sa siirry­tään värin tarkas­te­lun ja erilais­ten materi­aa­lien tunnus­te­lun kautta tuotta­maan itse jälkiä. Nämä jäljet ja eleet ovat tärkei­tä ja merki­tyk­sel­li­siä. Värikyl­py­työ­pa­ja on ensisi­jai­ses­ti aisti­mis­ta ja läsnä­oloa eikä työpa­jas­sa välttä­mät­tä synny pysyvää jälkeä tai valmis­ta loppu­tu­le­maa. Kokemus ja hetkel­li­set tunnot ovat merkit­tä­väs­sä osassa. Porin lasten­kult­tuu­ri­kes­kus on koulut­ta­nut värikyl­py­oh­jaa­jia laaduk­kaal­la ja monipuo­li­sel­la otteel­la vuodes­ta 2006. Keskuk­sen toimin­nan­joh­ta­ja ja konsep­tis­ta kirjan toimit­ta­nut Päivi Setälä on kuvan­nut värikyl­pyä kauniis­ti graafi­sek­si jokel­te­luk­si.¹

Kaikki vauvo­jen värikyl­vys­sä käytet­tä­vät maalit ovat syömä­tur­val­li­sia. Vauvo­ja ei kannus­te­ta syömään maale­ja, mutta maiste­lun olles­sa luonnol­li­nen osa maail­man tutki­mis­ta kulkeu­tuu niitä joskus suuhun­kin². Maaliai­neet rajataan tarkas­ti, jotta kokemus on turval­li­ses­ti moniais­ti­nen. Kerron aina aluksi mitä sen kerran maalit ovat, mutta annos­tel­les­sa­ni niitä vauvoil­le sanal­lis­tan ne värei­nä ja maalei­na ruokaan viittaa­vien termien sijaan. Puhum­me maalaa­mi­ses­ta, emme sotke­mi­ses­ta. Ohjaa­ja tarjo­aa vauval­le värikyl­py­het­kes­sä ikäta­soon sopivat kuvatai­teel­li­set työka­lut ja virik­keet. Materi­aa­le­ja ja sisäl­tö­jä suunni­tel­taes­sa otetaan huomioon monipuo­li­nen aisti­mel­li­suus. Maalien ja maalaus­poh­jien koostu­muk­set ja tuntu­mat vaihte­le­vat.³

Olen työhuo­neel­la. Olen istunut jo vähin­tään tunnin tuijot­taen maalaus­ta. Pinnan kirkas, viileä ja sileä orans­si on hiljen­tä­nyt minut risti­rii­dal­laan. Viileä ja poltta­va, kuuma ja kylmä. Jänni­te, johon kehoni vastaa jännit­ty­mäl­lä, pysäh­tyen kuulos­te­le­maan. Ajatte­lu­ni sinkoi­lee ees taas, kehol­li­ses­ta katseen kautta hahmot­ta­mi­seen. Mieles­sä­ni luen materi­aa­le­ja, niihin liitty­viä merki­tyk­siä ja merki­tys­ten rinnas­tuk­sia samaan aikaan kuulos­tel­les­sa­ni oloti­laa tämän värin ja vasta­voi­mien äärellä.

Oma tekijyy­te­ni versoo maalauk­ses­ta ja paikan­tuu nykymaa­lauk­sen konteks­tiin. Katson usein arkisia asioi­ta maalauk­sen lävit­se: väriyh­dis­tel­mi­nä, pinta­ra­ken­tei­na tai rajauk­si­na. Työsken­te­ly­ni on liikku­nut osittain ulos kiila­puis­ta ja öljyvä­rien rinnal­le ovat astuneet teolli­set kankaat. Siirryin aikoi­naan raskau­den myötä työsken­te­lys­sä­ni pois liuot­ti­mien ja tuttu­jen maalien äärel­tä. Alkuun olin hukas­sa, uudel­la mante­reel­la uusien topogra­fis­ten merkkien kanssa. Aloin kartoit­ta­maan materi­aa­lien merki­tys­tä, suhdet­ta­ni niihin ja niiden suhdet­ta maail­maan ja maalauk­seen. Tärke­ään osaan nousi­vat materi­aa­lien värit ja tunnut, joiden ohjaa­ma­na lähdin eteen­päin. Elämän siirty­mät ja sattu­muk­set kuljet­ti­vat minut ensin oman työsken­te­lyn rinnal­la kuvatai­deo­pe­tuk­sen pariin, sittem­min toimi­maan lasten­kult­tuu­rin kentäl­lä. Työnku­vaa­ni astui joita­kin vuosia sitten vauvo­jen värikyl­py­jen ohjaa­mi­nen. Kaikis­ta työni osa-alueis­ta juuri värikyl­vyt ovat olleet lähim­pä­nä käsie­ni ja kehoni tunte­maa maalaus­ta ja sen materi­aa­li­suut­ta: fyysis­tä vuoro­pu­he­lua aineen kanssa.

Osana Porin lasten­kult­tuu­ri­kes­kuk­sen järjes­tä­mää värikyl­py­oh­jaa­jan koulu­tus­ta maala­sim­me silmät suljet­tui­na samoil­la maaleil­la, joita käytäm­me vauvo­jen kanssa. Kun pitkäl­le visuaa­li­suu­teen pohjaa­va aisti­maa­il­ma muuttuu hetkel­li­ses­ti kosketus‑, maku–  ja tuoksu­poh­jai­sek­si, on kaikki tosiaan erilais­ta. Rapise­va voima­pa­pe­ri, hiekkai­nen karkea pinta ja yllät­täen jääpa­la sormien alla. Liukas ja lämmin geeli­mäi­nen maali, jota liikut­te­len silmät sidot­tui­na suuri­na eleinä lattial­le asete­tul­la paperil­la. Hahmo­tan optisen katseen sijas­ta hapti­sen katseen kautta, kosket­taen. En sentään heittäy­dy vatsal­le­ni maaliin, vaikka sekin kävi mieles­sä. Analyyt­ti­nen jarruin varus­tel­tu miele­ni ehti estää impuls­sin, lyöden väliin ajatuk­sen muiden kurssi­lais­ten yllätyk­ses­tä, kun kehoni olisi­kin heidän käsien­sä liike­ra­dal­la. Eikä minul­la ollut päällä­ni varsi­nai­ses­ti maalis­sa uintiin sopivia vaattei­ta­kaan. Vauvat eivät sellais­ta mieti.

Millais­ta on aistia värejä ja tuntu­ja ennen kuin kokemuk­sia jäsen­tä­mään ja pilkko­maan tulevat sanat ja käsit­teet? Psykiat­ri ja psykoa­na­lyy­tik­ko Daniel N. Stern kuvai­lee Maail­ma lapsen silmin ‑kirjas­saan tutki­muk­siin pohja­ten fiktii­vi­sen lapsen sanoin tämän kokemus­maa­il­maa eri ikävai­heis­sa. En tavoi­ta enää vauvuut­ta itses­sä­ni eikä vauval­la ole sanoja kuvail­la kokemuk­si­aan, joten liikun hypotee­sien varas­sa tulki­tes­sa­ni vauvan ilmei­tä, ääniä ja eleitä värien ja maalien äärellä.

Vauva tuijot­taa kiinnos­tu­nee­na liikku­vaa, kirkas­ta ja keltais­ta pintaa. Sormet kurot­ta­vat tavoit­te­le­maan lusikas­ta alas valut­ta­maa­ni lämpöis­tä geeliä. Pieni nyrkki sulkee sisään­sä tuota valuvaa keltais­ta, joka leviää vauvan liikkei­den mukana hänen ympäril­leen, maalaa hänen raajan­sa siinä missä maalaus­poh­jan. Juuri nyt niillä ei ole eroa eikä maalaus­poh­jal­la ole lopul­ta niin väliä­kään — tärkein­tä on kokemus. Pyydän vanhem­paa tukemaan vauvaa tämän sätkies­sä villis­ti jalko­jaan liukkaas­sa maalis­sa. Sen tuntu villit­see ja saa vauvan äänneh­ti­mään voimak­kaas­ti. Luen hänes­tä kokonais­val­tais­ta ihmetys­tä ja innos­tus­ta. Nilkat jännit­ty­vät ja varpaat kipris­te­le­vät ilmei­den vaihtues­sa kasvoilla.

Avaan työhuo­nee­ni oven. En ole vielä sytyt­tä­nyt valoja enkä ehdikään katsee­ni jo kiinnit­tyes­sä kesken olevaan teokseen. Neonkel­tai­nen maalaus valai­see itses­sään tilaa. Värin vaiku­tus hämäräs­sä tulee iholle ja olen hetken paikal­la­ni, maalauk­sen luminans­sia tuijot­taen. Kohtaan tämän maalauk­sen viime viikkois­ten muisti­ku­vie­ni perus­teel­la ja neonkel­tai­sen värin elämäs­sä­ni ties kuinka monet­ta kertaa, mutta aiemmin tuttu maalaus näyttäy­tyy nyt erilai­se­na saapues­sa­ni työhuo­neel­le pimeään ilta-aikaan. Mielee­ni palau­tu­vat ala-asteen luokka­ret­keä varten myydyt pannat, jotka sai kierret­tyä auki ja muutet­tua pipoik­si. Minul­la oli sellai­nen neonkel­tai­se­na. Muistan sen karhean pinnan otsal­la. Samaan muisti­ku­vaan kiinnit­tyy hikinen hiihto­kil­pai­lu. Väri saa minus­sa aikaan kehol­lis­ta kiihty­mys­tä. Väriko­ke­mus kasvaa yli lapsuu­den tunne­muis­ton, neonkel­tai­nen toimii omana objek­tii­vi­se­na itsenään, huutaen ja huoma­tuk­si tullen, mutta tuo muisto vaikut­taa kehos­sa omanlai­se­naan jänni­tys­ti­la­na. Tuntu on suurem­pi kuin kankaan koske­tus iholla. Nyt tuo neonkel­tai­nen on valunut valta­vak­si pinnak­si työti­lan seinäl­tä alas lattial­le. Väriko­ke­muk­se­ni mitta­kaa­va korre­loi teoksen mittakaavaa.

Siinä missä minul­la on runsaas­ti kieli­jär­jes­tel­män käsit­tei­tä maail­man ilmiöil­le, väreil­le ja pinta­ra­ken­teil­le, vauvan maail­mas­sa tuntu­mat ja kokemuk­set ovat elämän alussa täysin aistei­hin perus­tu­via, sanojen takaa — tai pikem­min­kin ennen niitä. Hän kokee jatku­vas­ti uutta, minä hätkäh­dän paljon harvem­min. Siihen tarvi­taan suuria muutok­sia totutuis­sa väri‑, mitta­kaa­va- ja tuntu­ko­ke­muk­sis­sa, tarvi­taan poikkea­va inten­si­teet­ti. Vauva kokee ympäris­tön ja värikyl­vys­sä annos­te­le­ma­ni maalit paitsi koske­tuk­sen tunnun ja lämpö­ti­lan kautta, myös tuoksui­na ja makui­na. Erityi­ses­ti pienen vauvan aisti­maa­il­ma on amodaa­li­nen. Se tarkoit­taa, että vauva kykenee tunnis­ta­maan eri aisti­mus­pii­reis­tä peräi­sin olevan tiedon saman­kal­tai­sek­si.⁴ Aisti­muk­set ovat enemmän eri aisteis­ta tulevan tiedon koostei­ta kuin yksit­täi­siä aisti­ha­vain­to­ja. Vauvo­jen aisti­maa­il­man uskotaan myös olevan synes­teet­ti­sem­pi kuin aikui­sil­la.⁵ Varhai­set moniais­ti­set väriko­ke­muk­set mahta­vat saada vauvan aivois­sa aikaan melkoi­sen synap­sien ritinän ja rätinän! Keltai­nen väri ei näyttäy­dy keltai­suu­den adjek­tii­vin kautta, vaan visuaa­li­suus on tuntu­maa, tuntu­vaa, tuoksu­vaa ja maistu­vaa. Koske­tel­ta­vaa ja kehol­lis­ta visuaalista.

Värit ja maalit näyttäy­ty­vät vauvoil­le myös liikeo­mi­nai­suuk­sien­sa kautta. Maaliai­neet ovat joskus kuivia jauhei­ta, toisi­naan liukkai­ta ja valuvia geele­jä. Joskus värit ovat kiintei­tä ja rapise­via tai muutoin äänek­käi­tä. Toisi­naan väri näyttäy­tyy hyvin erikoi­se­na; ei-newto­ni­lai­se­na fluidi­na. Tällöin se on juokse­va ja kiinteä yhtä aikaa. Vauva tavoit­taa näitä tunte­muk­sia käsit­tei­den sijaan vitaa­liaf­fek­tei­na. Vitaa­liaf­fek­tit ovat tunto­ja, joita ei voi määri­tel­lä varsi­nai­sik­si tunteik­si, kuten ilo, kiukku tai inho. Ne ovat pikem­min­kin jotakin liiket­tä määrit­tä­vää, kuten haihtu­va, venyvä, kuohah­ta­va tai paisu­va. Vitaa­liaf­fek­tit ovat läsnä ja myös ohjaa­jan aistit­ta­vis­sa vauvan väriko­ke­muk­ses­sa. Ne ilmene­vät kehon kieles­sä esimer­kik­si jänni­tys­ti­lo­jen muutok­sis­sa. Vauva aistii niitä itses­sään ja muissa.⁶  Ne myös ohjaa­vat vauvan ja ohjaa­jan välis­tä kontak­tia ja kommu­ni­kaa­tio­ta, vasta­vuo­rois­ta yhteis­toi­mi­juut­ta. Vaiku­tam­me toistem­me rytmiin; vauva reagoi ympäris­töön ja maalien ominai­suuk­siin, ja minä kalibroin omaa lähes­ty­mis­kul­maa­ni vauvan reaktioi­den mukaan. Pyrin rytmit­tä­mään oman toimin­ta­ni hänen rytmin­sä mukai­ses­ti. Vauvan kanssa haen hänen maail­maan­sa tukevaa tasapai­noa, sopivas­ti ärsyk­keis­tä. Työhuo­neel­la materi­aa­lien kanssa kommu­ni­kaa­tio taas on usein säröä ja jänni­tet­tä hakevaa. Vauva­kin hakee jänni­tys­tä ja kuohah­duk­sia, mutta pyrkii myös tasaa­maan kokemus­ta, muun muassa sääte­le­mäl­lä kommu­ni­koin­ti­aan. Hän kääntää tarvit­taes­sa katseen pois. Elämän­sä ensim­mäi­sen puolen vuoden sisään hän oppii perus­teet ihmis­ten välises­tä kommu­ni­kaa­tios­ta. Vauva osaa paitsi hakea kontak­tin ja myös katkais­ta sen tarvit­taes­sa.⁷

Maala­ri aistii maalit ja maali­nes­teet paitsi värei­nä, myös jähmey­te­nä, vetisyy­te­nä, kiilto­na tai matta­na, liike- ja pintao­mi­nai­suuk­si­na. Ajatte­len vitaa­liaf­fek­tien ilmene­vän omalla työhuo­neel­la­ni kaikui­na, teosten syntyyn liitty­vi­nä kehol­li­si­na tunte­muk­si­na, kiihty­myk­se­nä ja tunte­muk­siin vastaa­vi­na tekojen impuls­sei­na. Ne ovat jotakin ennen varsi­nais­ta kuvai­le­vaa sanaa tai termiä. Saatan tuntea, kehol­li­ses­ti ajatel­la, esimer­kik­si jonkin­lais­ta venytys­tä tai paina­vuut­ta, alaspäin vetävää voimaa, joka sitten siirtyy teokseen erilai­sia tekoi­na tai viittei­nä. Tämä esitun­te­mus liittyy materi­aa­li­siin ominai­suuk­siin sekä sanat­to­maan “oloon”, jota on vaikea määri­tel­lä. En tiedä kuinka erotel­la tässä kohtaa vitaa­liaf­fek­tia affek­tis­ta, joudun hiukan termien väliseen kuiluun. Kysymys on joka tapauk­ses­sa inten­si­tee­tis­tä ja voimas­ta, joka ei ole varsi­nai­nen tunne.

Maalaus voi pysäyt­tää paikal­leen monel­la tapaa. Haastaa tuijot­ta­maan ja mietti­mään, miten, miksi, millä tavoin tämä tässä on. Toisi­naan väri tai jokin eri materi­aa­lien yhdis­tel­mä on seisaut­ta­va; muodos­tuu uusi yhteys — joskus sellai­nen, jota on helpoin kuvata termien sijaan tuntu­na. Sellai­nen, josta ei osaa sanoa miksi se houkut­te­lee, ärsyt­tää tai on tärkeä, mutta se osuu jonne­kin, kutkut­taa. Kun jonkin näkee yhdis­ty­vän tai tapah­tu­van ensim­mäi­sen kerran tai jokin tuttu näyttäy­tyy uudel­la tavoin. Maape­rä, jolla aiemmat käsite­pa­rit ja merki­tyk­set hakevat uusia yhteyksiä. 

Tarja Pitkä­nen-Walter kirjoit­taa kauniis­ti, että maalauk­sen voi käsit­tää kontak­tin kuvak­si. Kontak­ti syntyy maaliai­neen materi­aa­li­suu­den, maail­man ja tekijän välil­le.⁸ Vauvo­jen värikyl­vyis­sä synty­vät maalaus­ta­pah­tu­mat (maalauk­set) ovat ehdot­to­mas­ti kontak­tien kuvia. Paikan­nan tämän kontak­tin, kontak­ti­suu­den, läsnä­ole­van, näkevän ja kuule­van kohtaa­mi­sen alle. Kontak­tia ei ole ilman kohtaa­mis­ta. Kohtaa­mi­ses­ta versoo ulos kaikki hyvä, oli kyse sitten mistä tahan­sa kommu­ni­kaa­tios­ta. Taiteel­li­nen työ on mitä suurim­mas­sa määrin kontak­tia ja kommu­ni­kaa­tio­ta. Työssä lasten kanssa kohtaa­mi­nen on kaiken tapah­tu­ma­paik­ka. Se mahdol­lis­taa paitsi uusien assosi­aa­tioi­den ja asiayh­teyk­sien synty­mi­sen, siellä tapah­tuu myös nähdyk­si tulemi­nen ja lapsen minuu­den ja aktii­vi­sen toimi­juu­den tukemi­nen. Vauva on värikyl­vys­sä toimin­nan keskiös­sä. Hänet kohda­taan aktii­vi­se­na ja omatah­ti­se­na toimi­ja­na.⁹ Hänen tekon­sa näiden värik­käi­den ainei­den kanssa saa vanhem­mas­sa aikaan hymyjä ja onnel­li­sia äännäh­dyk­siä tukien heidän keski­näis­tä vuoro­vai­ku­tus­taan.¹⁰ Vauvan väritut­ki­muk­sen äärel­lä on helppoa liikut­tua. Riemu ja ihmetys, jota alle vuoden ikäinen kokee tutkies­saan värejä, on jotakin, josta koen kaiku­ja, kun harvoin toimin irral­laan turhas­ta ja tukah­dut­ta­vas­ta analyy­sis­ta ja saavu­tan vapaan leikin tilan. Minäkin tutkin, maala­ten, maalaus­ta, pinnan tapah­tu­mia ja tuntu­jen rinnas­tuk­sia. Analyyt­ti­nen miele­ni vain on useim­mi­ten taval­la tai toisel­la amodaa­li­suu­den tiellä ja minun on ääret­tö­män haasta­va sammut­taa sitä. Minun tutki­muk­se­ni jääkin useim­mi­ten sanojen tälle puolen. Arvos­tan suures­ti lasten ennak­ko­luu­lo­ton­ta ja villiä kykyä katsoa, yhdis­tel­lä ja kokea maail­maa. Antaa assosi­aa­tioi­den versoa vapai­na ja vailla turhia määritelmiä. 

Seuraan kahden vauvan kohtaa­mis­ta. Me olemme synnyn­näi­ses­ti kontak­tia hakevia olento­ja, ajatte­len katsoes­sa­ni heitä hymyil­len. Vauvois­ta näkee, että he tunnis­ta­vat kaltai­sen­sa. Sitten toinen menee hiukan liian lähel­le toista, kosket­taa keltai­sin geeli­sor­min kolle­gaan­sa kasvois­ta. Tämä peläs­tyy ja alkaa itkeä. Itku tarttuu.

Itkevä vauva tankkaa turval­li­suut­ta vanhem­man sylis­sä. Kun tämän ilmeet ja reaktiot vahvis­ta­vat, ettei hätää ole, siirtyy vauva jälleen tutki­maan maale­ja. Aivot peila­si­vat toisen itkua eri järjes­tel­min ja emaptia­neu­ro­nit lauloi­vat. Samal­la mekanis­mil­la tunnis­tam­me eleitä, sanaton­ta ilmai­sua, itseäm­me toisis­sa, luemme ja koemme taiteen termin alle asettu­vaa kommu­ni­kaa­tion spektriä.

Nostan värikyl­vyn jälkeen vauvo­jen teoksia rullak­koon kuivu­maan. Samoil­la materi­aa­leil­la on synty­nyt tänäkin iltapäi­vä­nä keske­nään hyvin erilai­sia loppu­tu­le­mia. Tempe­ra­men­tit, päivän oloti­lat, hampai­den tulo ja väliin jääneet päivä­unet ovat kaikki vaikut­ta­neet. Yksi lapsis­ta on istunut maalauk­sen päällä ja hiero­nut kehol­laan maalit himmeik­si paperin pintaan. Toinen on tutki­nut värejä ja tuntu­ja aluksi hipai­sui­na, sitten heilut­taen käsiään laajoin vedoin paperin poikki. Kolmas on maistel­lut maale­ja ja hänen maalauk­sen­sa pinta koostuu kahmai­se­vis­ta ja hamua­vis­ta käden­jäl­jis­tä. Hän on sulaut­ta­nut värejä itseen­sä ruoan­su­la­tuk­sen kautta, kokenut soluta­soi­ses­ti. Neljän­nen maalaus on oikeas­taan koske­ma­ton — hänen kokemuk­sen­sa koostui muiden tarkkai­lus­ta ja nysty­räi­sen virike­ma­te­ri­aa­lin puremi­ses­ta — ja tuo kokemus on aivan yhtä tärkeä. Tuloaan tekevä hammas ajoi edelle, kehol­li­suus näyttäy­tyi tällä kertaa välit­tö­mä­nä vastee­na kutia­viin ikeniin.

Olen ajatel­lut mones­ti, että maalaus on valheen­pal­jas­tin. Voin väittää pokka­na ihan mitä tahan­sa, mutta maalaus­ta katso­vat toiset kehot tunnis­ta­vat jännit­teet, sivel­ti­men koske­tuk­sen ja painon. Maaliai­ne rekis­te­röi koske­tuk­sen inten­si­tee­tin, eikä suostu olemaan muuta kuin on. Kaiken­lais­ten selit­tä­vien ja auki purka­vien sanojen takana ovat teot ja jäljet. Vaikka sivel­lin vaihtui­si niitti­pys­syyn ja nauloi­hin, tekojen inten­si­tee­tit välittyvät.

Ajatuk­set vauvo­jen kokemuk­sis­ta maalin äärel­lä perus­tu­vat osin tutki­muk­siin, osin tarkkai­luun ja osin arvai­luun. Ajatte­len usein sitä, kuinka samoin katson vauvo­jen maali­tut­ki­muk­sia ja maalaus­ta yleen­sä, vaikka tulokul­ma tekemi­seen onkin erilai­nen. Ehkä oma histo­ria­ni maalauk­sen kanssa ohjaa katset­ta­ni aina kohti maalin narra­tii­via, mikäli sellais­ta sanaa voi maalauk­sen kanssa käyttää. Tunnis­tan kerrok­sel­li­set ja dokumen­taa­ri­set jäljet kehon liikkees­tä. Saman­lais­ten tekojen kumina on kiinnit­ty­nyt omiin sormiin ja käsivar­siin. Tekemi­sen inten­tio on erilai­nen, mutta voin puhua tutki­muk­ses­ta ja kontak­tis­ta sekä vauvan että oman tekemi­se­ni äärel­lä. Vauvan tutki­muso­te on sanojen takais­ta, nykyhet­kes­sä maail­maan asettu­mis­ta. Maalauk­set ovat ihmet­te­lyn jälkiä eikä se tulokul­ma kuulos­ta yhtään vieraal­ta itsel­le­ni­kään. Vauvan tarkoi­tuk­se­na ei toki ole samal­la tavoin valmis­taa taide­teos­ta, mutta hän ymmär­tää saavan­sa aikaan jälkeä hänel­le tarjo­tuil­la maaleil­la. Hän muistaa. Kolle­ga­ni on todis­ta­nut vauvan reaktion tämän tunnis­taes­sa maalauk­sen­sa useam­man viikon jälkeen. Vauva oli nosta­nut kämme­nen­sä ja paina­nut ne maalauk­sen pintaan omien jalan­jäl­kien­sä päälle, toistaen muista­man­sa paina­mi­sen eleen.¹¹

Vauvo­jen maalauk­ses­sa näyttäy­tyy myös yhteis­toi­mi­juus ympäris­tön kanssa. Mikään ei ole kliini­sen puhdas­ta vaan monien osate­ki­jöi­den ohjaa­maa, jatku­vas­ti muuttu­vaa yhteen­liit­ty­mää. Värikyl­py­jen ohjaa­ja vaikut­taa omalla olemuk­sel­laan ja läsnä­olol­laan. Fysikaa­li­nen maail­ma toimii mukana. pH-arvojen muutok­siin perus­tu­vat maalauk­set muuntu­vat värien osalta, kun tunte­ja kuluu. Ajalli­nen sekä plane­taa­ri­nen aspek­ti ovat nekin mukana maalaa­mas­sa; vuosien kulues­sa seinäl­le ripus­te­tun maalauk­sen sävyt haale­ne­vat aurin­gon­va­los­sa maapal­lon pyöries­sä ja kiertäes­sä aurin­koa. Valmis­ta loppu­tu­los­ta ei tule, liike on pysyvää.

Jäljen tekemi­nen on syväs­ti inhimil­lis­tä, alkaen ihmisen aamuhä­mä­räs­tä. Mitä merki­tyk­siä sille sitten annetaan ja missä konteks­tis­sa jälki tuote­taan, kyse on (minul­le) aina taval­la tai toisel­la kehon kautta tuote­tus­ta merkis­tä, vaikka se olisi välil­lis­tä, etään­ny­tet­tyä tai yhteis­toi­mi­juu­des­sa toisen olennon tai olosuh­tei­den kanssa tuotet­tua. Inten­si­tee­tit näyttäy­ty­vät itse tekemi­ses­sä, myös toisen olennon tekemän jäljen kokemi­ses­sa. Koen hyvin arvok­kaak­si saada olla seuraa­mas­sa ensim­mäis­tä kohtaa­mis­ta vaikka­pa sen valuvan, lämpi­män keltai­sen kanssa. Näkemäs­sä, kuinka ihmetys siirtyy materi­aa­liin ja jälkeen.

Vauvan sormen­päät jättä­vät paperil­le maalis­ta juuri ja juuri kiinni saaneen eleen. Toinen käsi kahmai­see vadel­man­pu­nais­ta ja keho kellah­taa maalauk­sen päälle. Tuoksu­va tumman­vih­reä persil­ja rapisee. Sormi­aan maalaus­poh­jal­la haroen vauva tavoit­te­lee kuivaa, vihre­ää mattaa. Ylettyy­kö hän kurot­ta­maan siihen…

…yletyn juuri ja juuri kiinnit­tä­mään kankaan, kehoni venyy samaa tahtia sen kanssa. Äärim­mil­leen pingot­tu­nee­na se kasvaa ulos kiila­puis­ta. Kankaan venyvä säie vihjaa jänni­tys­ti­lan pakot­ta­vaan purkau­tu­mi­seen. Tapah­tu­man verso — juuri ja juuret.

Mia Sahar­la (s.1983) on kiinnos­tu­nut maalauk­sen kiila­puu­ra­ken­tees­ta, kerrok­sel­li­suu­des­ta ja materi­aa­lien kehol­li­sis­ta viitteis­tä. Hänen teoksis­saan teolli­set materi­aa­lit ja ready made ‑esineet kohtaa­vat perin­tei­set maalauk­sen materi­aa­lit. Sahar­la työsken­te­lee oman taiteen­sa rinnal­la lasten­kult­tuu­rin parissa. 

www.miasaharla.net / @mia_saharla

• ¹ Setälä, Päivi 2011, 6–16.Vauvo­jen värikyl­py ‑julkai­susar­ja 1. Setälä, Päivi toim. Pori: Porin lasten­kult­tuu­ri­kes­kus — Satakun­nan lastenkulttuuriverkosto.
• ² Metto­vaa­ra, Eija, 2011, 31. Vauvo­jen värikyl­py ‑julkai­susar­ja 1. Setälä, Päivi toim. Pori: Porin lasten­kult­tuu­ri­kes­kus — Satakun­nan lastenkulttuuriverkosto.
• ³ Metto­vaa­ra, Eija, 2011, 38.
• ⁴ Stern, Daniel N. 1985, 47–51. The Inter­per­so­nal World of the Infant. A View from Psychoa­na­ly­sis and Develop­men­tal Psycho­lo­gy. Yhdys­val­lat: Basic Books. 
• Vuori­nen, Risto 1997, 33–34. Minän synty ja kehitys. Ihmisen psyyk­ki­nen kehitys yli elämän­kaa­ren. Helsin­ki: WSOY. [Pitkä­nen-Walter, Tarja, 2006, 124.]
• ⁵ Maurer, Daphne &  Mondloch, Cathe­ri­ne, 2004. “Do small white balls squeak? Pitch-object corres­pon­dences in young children” Cogni­ti­ve, Affec­ti­ve & Behavio­ral Neuroscience 4, 2004, 133–136. [Pitkä­nen-Walter, Tarja, 2006, 124.]
• ⁶ Stern, Daniel N. 1985, 53–60. The Inter­per­so­nal World of the Infant. A View from Psychoa­na­ly­sis and Develop­men­tal Psycho­lo­gy. Yhdys­val­lat: Basic Books. [Pitkä­nen-Walter, Tarja, 2006, 124.]
• ⁷ Stern, Daniel, 1982, 14, 66. Ensim­mäi­nen ihmis­suh­de. Appel­qvist, Kati suom. Jyväs­ky­lä: Gumme­rus. Alkup. The First Relations­hip: Infant and Mother, 1977.
• ⁸ Pitkä­nen-Walter, 2006, 142.
• ⁹ Setälä, Päivi 2011, 25.
• ¹⁰ Jaska­ri, Saara, 2011, 64. Vauvo­jen värikyl­py ‑julkai­susar­ja 1. Setälä, Päivi, toim. Pori: Porin lasten­kult­tuu­ri­kes­kus — Satakun­nan lastenkulttuuriverkosto.
• ¹¹ Maunu, Paula, keskus­te­lu tammi­kuus­sa 2024.