Omenapuiden valkeat kukat

Yli satavuo­ti­aat, järeä­run­koi­set tammet näyttä­vät nojaa­van puutar­han ylle. Niiden oksat kaartu­vat osittain runsaan nurmi­kon ja hedel­mä­pui­den yläpuo­lel­la, joiden lomas­sa on puutar­ha­pöy­tä ja ‑tuolit. Korkeal­la yläpuo­lel­la lehdet kahise­vat kevyen tuulen­vi­reen mukana. On hetki ennen aurin­gon­las­kua ja satakie­li ja musta­ras­tas laula­vat vielä. Leppä­ker­tut kutit­te­le­vat jaloil­laan kukkien teriöi­tä. Touko­kuis­ten omena- ja pääry­nä­pui­den kukat hohta­vat hämär­ty­väs­sä puutar­has­sa. Yläkuu vaeltaa pitkin kissan­kel­lo­jen väris­tä taivaan­la­kea, johon tähtien nuori joukko myöhem­min syttyy ohuiden pilvi­ver­ho­jen takana. Matala­pai­neel­la sadepi­sa­rat tippu­vat yksitel­len lasiin valko­vii­nin joukkoon. Lehto­ko­ti­lot kerään­ty­vät ryppäik­si. Puutar­han varjo­koh­tien syvyy­des­sä kasvaa sateen­kos­tea korkea ruoho, jossa vuohen­put­ki rehot­taa jalokiu­run­kan­nus­ten joukos­sa. Pimeäs­sä, syree­ni­pen­sai­den kätköis­sä soi oboe. 

Mä en nähnyt aurin­koa mut tiesin et olin menos­sa sitä kohti

Kuusis­ton Taide­kar­ta­non vanha hedel­mä­puu­tar­ha herät­ti idean eloku­vas­ta, jossa keskus­te­lun ja vaelte­lun keinoin sovite­taan mennei­syys ja pyhite­tään nykyi­syys. Seitse­män vuoden teospro­ses­sin aikana puutar­ha kannat­te­li teosta ideoin­ti­vai­hees­ta kuvauk­siin asti. Sain juurrut­taa puutar­haan käsikir­joi­tuk­sen, jonka myötä palasin eloku­van tunnel­man pariin yhä uudel­leen ja uudel­leen proses­sin aikana. Paikan karis­ma ja herkkyys ohjasi­vat kokeel­li­sen lyhyte­lo­ku­van paikka­si­don­nais­ta proses­sia. Puutar­ha mahdol­lis­ti luovan työn ja kutsui sen pariin, ollen yksi tekijöis­tä. Useam­man kevään aikana seura­sin omena­pui­den kukki­mi­sen hetkeä ja ilta-aurin­gon syvim­pien sätei­den kellon­ai­kaa. Kului vuosia ensim­mäi­ses­tä teosi­deas­ta siihen, kun näytte­li­jät saapui­vat paikal­le lukuhar­joi­tuk­siin. Olin kaiva­nut teosidea­ni syväl­le puutar­han multaan kuin salape­räi­sen daalian kukka­si­pu­lin, jonka kasvu oli minul­le arvoitus. 

Kun suljin silmä­ni ja kuunte­lin, laskeu­tui yli kymme­nen vuoden elämän hyöky ylleni hiljai­suu­teen. Tarkovs­ki­lai­nen tuulen­vi­re, jonka taikaa ei voi kuvail­la, liikut­ti pensai­den oksia omassa rytmis­sään. Syree­ni­pen­saat tuoksui­vat, ja sain nähdä pääry­nä­pui­den tuoreim­mat kukat. Kuunte­lin vuoroin satakiel­tä, vuoroin melan­ko­lian ja vuoroin autuu­den pilvet­tö­mäl­lä taivaal­la loista­vaa sineä. Käsikir­joi­tuk­sen myötä tarkkai­lin kahden kevään ajan luonnon­va­lon kohtia puutar­has­sa ja painoin ne mielee­ni. Syksyl­lä katse­lin kiviä ja maassa makaa­via, mädän­ty­nei­tä omenia. Olin etsimäs­sä taiteel­lis­ta sovitus­ta surul­le, joka ei ollut vielä integroi­tu­nut osaksi elämää­ni ja siten asettu­nut omalle paikal­leen kehoni ja miele­ni järjes­tel­miin. Kreik­ka­lai­sen mytolo­gian kerto­mus Orfeuk­ses­ta ja Eurydi­kes­ta, symbo­lis­mi Henri Le Sidane­rin hämyi­sän maalaus­tai­teen muodos­sa ja Djuna Barne­sin romaa­ni­tai­teen runol­li­nen helmi Nightwood vaikut­ti­vat lohtu­fan­t­asia­ni estetiik­kaan. Näiden teosten eri hahmo­jen äärivii­vat hälve­ni­vät hedel­mä­puu­tar­han hämäräs­sä ja sekoit­tui­vat toisiin­sa. Ajatus eloku­van kahdes­ta pohdis­ke­le­vas­ta henki­lö­hah­mos­ta syntyi vuoro­vai­ku­tuk­ses­sa eri taide­muo­to­jen kanssa. 

Eloku­van ja puutar­han välinen dialo­gi­suus konkre­ti­soi­tui käsikir­joit­ta­mi­sen myötä. Vierai­lin puutar­has­sa ja ihastuin sen tunnel­maan, jota reunus­ti­vat lehdot ja vanhat, jalot lehti­puut. Ryhtyes­sä­ni kirjoit­ta­maan, näin Annan ja Lauran istuvan puutar­has­sa ilta-aurin­gon valos­sa omena­pui­den katvees­sa. He olivat uppou­tu­nei­na lukemaan­sa runou­teen ja paikan tunnel­maan kuin satuun, johon olivat paenneet viettä­mään synty­mä­päi­vää. Heidän maail­man­sa viipyi­li kevään hännil­lä kuin sankka sumu. Dialo­gin myötä puutar­han kukki­vas­ta katvees­ta kasvoi käsikir­joi­tuk­ses­sa paikka, jossa ei ollut näkyviä polku­ja alueen ulkopuo­lel­le. Pääry­nä- ja omena­pui­den alue oli oma, turval­li­nen vyöhyk­keen­sä, jossa Lauran tehtä­vä oli tukea Annaa tämän matka­tes­sa halki muisto­jen­sa. Hahmo­jen sisäi­nen muutos tapah­tui orgaa­ni­ses­ti vuoro­vai­ku­tuk­ses­sa päivän ja yön, valon ja katveen, tuulen ja sateen kanssa. Avoin tähti­jouk­ko lipui puutar­han ylle valovuo­sien takaa. 

Puutar­has­ta kasvoi muodon­muu­tok­sen paikka armon tunteen kautta. Tässä yhtey­des­sä armo viittaa enemmän­kin itämai­sen henki­syy­den perin­teen myötä­tun­non käsit­tee­seen kuin kristil­li­seen vastaa­vaan. Eloku­van tunnel­man raken­ta­mi­sen proses­sia voisi kuvata intia­lai­sen taiteen histo­rian käsite rasa, jonka mukaan teoksen tunnel­man lähtö­koh­ta­na on selkeä­ra­jai­nen, esteet­ti­nen kokemus. Rasa viittaa myös katso­jaan, jolla on kyky samas­tua teokseen tunteen kautta. Rasan tehtä­vä on kuljet­taa katso­ja rinnak­kai­seen todel­li­suu­teen, joka on ihmet­te­lyn täyttä­mä ja sisäl­tää pohdin­taa eetti­sis­tä ja moraa­li­sis­ta kysymyk­sis­tä. Vanha hedel­mä­puu­tar­ha muodos­ti­kin oman sfäärin­sä, johon aurin­gon valo hetkit­täin kurkot­te­li. Teoksen tunne­työn lähtö­koh­ta­na oli kelou­tu­nut suru, mutta eloku­van tunnel­ma raken­tui puutar­han aisti­voi­mai­suu­den ehdoil­la, yhteis­työs­sä. Asettau­duin dialo­giin paikan tunnel­man kanssa aisti­mal­la kasvil­li­suut­ta ja kuunte­le­mal­la tuulta. Jossa­kin kohdin käsikir­joi­tus­ta Anna seisoo yksin pääry­nä­puun alla pimeäs­sä, kun Laura astuu kuvaan ja avaa mustan huivin Annan silmiltä. 

Mut se valo yhä matkus­taa tänne asti. Se välkkyy hetken meiän seinil­lä ja päättyy syvim­pään kohtaan meiän silmis­sä.  

Proses­sin myötä omistau­duin ravit­se­maan eloku­van ideaa tuotan­nol­li­ses­ta epävar­muu­des­ta huoli­mat­ta. Omistau­tu­mi­sen laina­lai­suu­det nousi­vat­kin eloku­va­tuo­tan­non ulkopuo­lel­ta – uppou­duin käsikir­joi­tuk­seen, jonka runol­li­ses­sa, flooran täyttä­mäs­sä maail­mas­sa oli viihtyi­sää. Siellä surutyön tekemi­nen tuntui kauniim­mal­ta kuin missään muual­la. Suru ei ole mieles­tä­ni milloin­kaan sopinut kevääl­le, mutta kevään elämän­voi­man kannat­te­le­ma­na se muuntau­tui eloku­van maail­mas­sa joksi­kin muuksi. Se ryhtyi hengittämään. 

Puutar­has­sa kokema­ni, kahise­va ja kasteen­kos­tea, aurin­gon kultaa­ma elämän­voi­ma kutsui takai­sin myös inhimil­lis­ten toimi­joi­den verkos­toi­hin. Ilman autent­tis­ta yhteis­työ­tä ei teosi­deas­ta olisi valmis­tu­nut eloku­vaa. Mitään elävää ei olisi synty­nyt ja pysynyt hengis­sä ilman työryh­män inhimil­lis­ten toimi­joi­den intohi­moa, joka virta­si teospro­ses­sin halki ehdoit­ta ja ilman palkkaa kuin ihme. Kiitol­li­suus rönsyi­li ja täytti puutar­han sfäärin ihmeen kaltai­sel­la valol­la. Kannus­tus, apu, tuki, innos­tus ja rakkaus ravit­si­vat eloku­vaa ja mahdol­lis­ti­vat sen. Käsikir­joi­tuk­sen työstä­mi­nen uuden verkos­to­ni muiden toimi­joi­den kanssa oli palsa­mia haavoil­le. Erityi­ses­ti silloin, kun päädyim­me muutta­maan tai poista­maan osia käsikir­joi­tuk­ses­ta. Lause lauseel­ta luovuin raskaim­mis­ta kohdis­ta niiden muuttues­sa myötä­tun­nok­si. Jälki­työ­vai­hees­sa, kun katsoim­me kuvaa kameran vaeltaes­sa pitkin sadeve­den nuokut­ta­mia jalokiu­run­kan­nuk­sia, päästin irti käsikir­joi­tuk­sen katkel­mis­ta, jonka myötä myös eloku­van tunnel­ma alkoi hengittää. 

Merki­tyk­sen tunne mahdol­lis­ti osaltaan pitkän teospro­ses­sin muotou­tu­mi­sen valmiik­si eloku­vak­si asti. Ravit­sin merki­tyk­sel­li­syy­den tuntees­ta käsin eloku­vaa ja sen orgaa­ni­sen ja digitaa­li­sen maail­man rajapin­noil­la elävää sekovart­ta. Pohdin, onko antro­po­see­nin konteks­tis­sa elävää lopul­ta kaikki sellai­nen, mikä ei unohdu? Luovas­sa työssä ravit­sen merki­tyk­sel­li­syy­den tunnet­ta pysäh­ty­mäl­lä tärkeim­pien asioi­den äärel­le. Tarkkaa­vai­suus, ravin­to ja lepo ylläpi­tä­vät elämää. Kaikkein elävin hengit­tää omien laina­lai­suuk­sien­sa mukaan ja on jatku­vas­sa vuoro­vai­ku­tuk­ses­sa ympäris­töön­sä. Teoksen tapah­tu­ma­sar­jas­sa kysymys miksi? on kuin juuris­to, jonka kautta teos joko pysyy elävä­nä ja autent­ti­se­na tai menehtyy. 

Eloku­van tekemi­sen yhtey­des­sä oli kyse myös luotta­muk­ses­ta. Kun mullan pimey­des­sä mikro­bit ja sienet muutta­vat kuole­maa elämäk­si, harjoit­te­len luotta­maan. Valmis­ta teosta ei voi nähdä heti. Teos kasvaa ajan kanssa – on odotet­ta­va hiljai­suu­des­sa kärsi­väl­li­ses­ti kuunnel­len ja toisaal­ta on osatta­va toimia oikeal­la hetkel­lä. Minkä­lais­ta toimin­na­noh­jaus­ta tarvi­taan, jotta teoksen voi kasvat­taa ideas­ta valmiik­si useam­man vuoden kulues­sa? Itsenäi­sen eloku­van­te­ke­mi­sen proses­si vertau­tuu kokemuk­se­ni mukaan omistau­tu­mi­sen harjoi­tuk­seen. Siihen tarvi­taan kärsi­väl­li­syyt­tä ja luotta­mus­ta. Ehkä mukana on myös kutsu kulkea jokin sielul­li­nen taival, jossa­kin taiteen konteks­tin alateks­tin hämyssä.

Mä vasta­sin sille aina, et mulla ei oo ketään, paitsi metsä ja sen eläimet, ja hilja­suus, jota kuunte­le­mal­la tunsin kuulu­va­ni sinne joukkoon, puiden peuro­jen ja lintu­jen luo 

Teos elää vuoro­pu­he­lus­sa myös luonnon ja kosmok­sen kanssa. Milloin omena- ja pääry­nä­puut kukki­vat? Voinko luottaa vain intui­tioon ja aiemmin tekemii­ni havain­toi­hin, jotta kuvauk­set osuvat samal­le hetkel­le omena­pui­den kukin­nan kanssa? Milloin Seula­set nouse­vat horison­tin ylle näkyvil­le? Mitä jos sataa, kun on tarkoi­tus kuvata? Istum­me näytte­li­jöi­den ja äänit­tä­jän kanssa autos­sa ja otamme talteen dialo­gia, joka käsikir­joi­tuk­sen mukaan tapah­tuu puutar­ha­pöy­dän äärel­lä. Kuvaa­ja tutkii Henri Le Sidane­rin maalaus­tai­det­ta älypu­he­li­mel­ta. Sade ropisee auton raken­tei­siin ja toinen näytte­li­jöis­tä itkee. Matala­pai­ne kaste­lee puutar­han ja muovaa käsikir­joi­tus­ta. Kuunte­lem­me, mukau­dum­me, vastaa­no­tam­me. Yhden kuvaus­päi­vän ajan vesipi­sa­rat rytmit­tä­vät eloku­van proses­siin uuden tason, joka jälki­työ­vai­hees­sa kuroo kohtauk­set toisiin­sa kiinni katkok­ses­ta huoli­mat­ta. Eloku­van proses­sin kontrol­loin­nis­ta luopu­mi­nen luo käänteen kautta uuden, tuoreen näkökul­man teokseen. 

Tuuli on muuttu­nu. Se puhal­taa lujem­min ja osuu mun kasvoi­hi ku puihin jotka kaatuu sen voimas­ta. Mä rakas­tan sitä, se puhdis­taa mun sydämen. 

Viita­ker­tun laulu säestää oboen melodi­aa. Prolo­gis­sa juoksen paljain jaloin kosteal­la nurmel­la valkoi­nen satii­ni­aa­mu­tak­ki ylläni ja kuvaa­ja kannoil­la­ni. Kamera-ajon myötä käsit­te­len teokses­sa keske­ne­räi­syyt­tä, sitä, etten voi palaut­taa menetet­tyä takai­sin elämään tai muuttaa mennei­syyt­tä vaikka niin toivoi­sin­kin. Sen sijaan voin tehdä syväl­li­sen surutyön, antaa anteek­si ja luopua. Sellai­seen maape­rään voi istut­taa uuden tarinan mahdol­li­suu­den, jossa rakas­ta­mi­sen taito ei indikoi trage­dian kirjoit­ta­mis­ta tosi-tv-formaa­tis­sa. Monimuo­toi­nen, rönsyi­le­vä ja elävä orgaa­ni­nen maail­ma kutoo verkkon­sa inhimil­li­sen kokemuk­sen äärel­le, ylläpi­tää myös ei-orgaa­nis­ta ja luo jatku­vas­ti uutta elämää, kunhan sille antaa mahdollisuuden. 

Rita Antti­la (s. 1988) on taitei­li­ja (TaM), jonka työsken­te­lyl­le on ominais­ta paikka­si­don­nai­suus ja intui­tii­vi­nen vuoro­pu­he­lu luonnon kanssa. Yömet­sä (2022) on Antti­lan esikoi­soh­jaus, jota on esitet­ty eloku­va­fes­ti­vaa­leil­la Meksi­kos­sa, Tallin­nas­sa ja Kööpen­ha­mi­nas­sa. Antti­la vaalii teoksis­saan ihmisen luonto­yh­teyt­tä runol­li­sen tunnel­man keinoin. 

www.ritaanttila.net / insta­gram: @ritaanttila

• Yömet­sä (2022), kokeel­li­nen lyhyte­lo­ku­va, 15 min.
• Ohjaus, käsikir­joi­tus, tuotan­to  Rita Anttila
• Rooleis­sa  Linda Jaser & Milla Kuikka
• Kuvaus  Hannes Renvall
• Kenttä-äänitys  Mathias Lindy 
• Lavas­tus­suun­nit­te­lu  Aino Johansson 
• Editoin­ti  Ella Kiviniemi
• Äänisuun­nit­te­lu  Saku Anttila
• Musiik­ki  Saku Mattila 
• Tuotan­to  Pleia­des Films & 
• Jälki­tuo­tan­to  Johan Sebas­tian Rinta­la, Elo Film School Finland 
• Tulevat festi­vaa­lie­si­tyk­set: Inter­na­tio­nal Experi­men­tal Film Festi­val, 24.–27.10.2024. Ateena. Kreikka.