Ruusukivi

Saavun rannal­le noin kello 8.50. Auton kello on aina hieman etuajas­sa. Joskus nopeus­mit­ta­ri on nollas­sa, vaikka ajamme seitse­män­kym­men­tä kilomet­riä tunnis­sa. Automat­ka rannal­le kestää noin 45 minuut­tia. Tie vie läpi loput­to­mia mäkikaar­tei­ta alas ja ylös ja alas. Se johdat­taa lukemat­to­mien pikku­ky­lien lävit­se, joiden välis­sä on pelto­ja, niitty­jä, eukalyp­tuk­sia, pehmei­tä mänty­jä, viini­ti­lo­ja, korkki­tam­mia, kivikaup­pa, ja maati­lo­ja. Kylien raken­nus­ten ulkosei­nät ovat täynnä tummen­tu­mia, jälkiä kosteu­des­ta, sillä vesi läpäi­see kaiken ranni­kol­la, myös sisäsei­nät, ovet ja huone­ka­lut. Autos­sa on aina hyvä tuulet­taa avaamal­la ikkunaa, ja pysyä hyvävoin­ti­se­na katso­mal­la eteen­päin, vaikka Atlant­ti kimal­taa oikeal­la, tänään kuulaa­na. Ilma on suolais­ta, sen kosteus imeytyy hiuksii­ni, kasvoil­le­ni, vaattei­sii­ni, kenkii­ni. Tunnen sukkien painau­tu­van märki­nä ihooni kiinni. Usein aamut ovat pilvi­siä, yön kaste pitäy­tyy kasveis­sa, ja iltapäi­väl­lä aurin­ko paistaa taivaal­ta loput­to­ma­na, ja keltai­nen meri kukkia avautuu ympäröi­vil­lä niityil­lä. Tutkin nousu- ja lasku­vet­tä päivit­täin erilai­sil­ta paikal­li­sil­ta netti­si­vuil­ta. Toivon aina, että lasku­ve­si olisi matalam­mil­laan silloin, kun valo on pehmeim­mil­lään, ja on arkipäi­vä ja saan kyydin rannal­le. Nousu­ve­den aikana mielen­kiin­toi­sim­mat kivet ovat veden upotta­mi­na, vaikeas­ti saavu­tet­ta­vis­sa, mutta silti kaukaa kuvat­ta­vis­sa. Sunnun­tai­sin paikal­li­set nautti­vat rannas­ta pikni­keil­lä, sillä vielä on liian viile­ää uida meres­sä. Arkipäi­vi­sin rannal­la käyvät useim­mi­ten koira­nul­koi­lut­ta­jat, hääku­vaa­jat ja turis­tit, jotka kuvaa­vat itseään esteet­ti­sen kallio­au­kea­man edessä, kunnes he palaa­vat nopeas­ti vuokra-autoi­hin­sa ja katoa­vat mäkien välis­sä kulke­val­le pienel­le tielle. 

Kallioon muodos­tu­nut kaare­va aukko on kaunis, siitä avautuu rosoreu­nai­nen näkymä merel­le. Romant­tis­ta. Aukea­man alaosas­sa oleva kiven pinta kimal­taa aurin­gos­sa sinisen erilai­sis­sa sävyis­sä. Se tuntuu saman­ai­kai­ses­ti pehmeäl­tä ja koval­ta, liukkaal­ta karamel­lil­ta. Mietin miltä se maistuu ja koske­tan sitä nopeas­ti kielel­lä. Suolais­ta, vetis­tä ja kalais­ta. Kiven pinta on täynnä parin milli­met­rin kokoi­sia mustia kotiloi­ta. Kuvit­te­len, miten kallio­au­kea­ma on muodos­tu­nut, miten vesi on ajan saatos­sa painau­tu­nut kohti kiveä ja hiljal­leen kaiver­ta­nut pala palal­ta suurem­man aukon. Luen kiveen muodos­tu­neet aukot ja luolat avoimi­na väyli­nä toiseen paikkaan ja aikaan, portti­na jonne­kin kauas mennei­syy­teen ja samal­la jonne­kin uuteen, johon­kin vasta alkavaan. Kivi on osa laajem­paa kallio­vuo­ris­toa, joka on ajan saatos­sa noussut meres­tä ylös – näin ainakin paikal­li­nen kertoi minul­le etsies­sään fossii­li­ki­viä yhtenä aamuna rannal­la. Portti on vetinen, luola­mai­nen, osittain varjos­sa oleva ja kova. Kaaren alla seiso­mi­nen tai sen läpi kävele­mi­nen, erityi­ses­ti nousu­ve­den olles­sa korkeim­mil­laan, tuntuu painos­ta­val­ta. Vettä tippuu paina­vi­na pisaroi­na aukea­man korkeim­mas­ta kivipin­nas­ta. Tuntuu kuin ne pitäi­si­vät sisäl­lään osan kives­tä. Aivan kuin joka ikinen pisara naker­tai­si kives­tä palan ja avaisi aukkoa yksi pisara kerrallaan. 

Luola on kuin peili, joka katsoo takai­sin, peili, jolla on silmät, peili, joka on yksityi­nen, minun. Peilis­tä näkyy valta­me­ri, jokin liikku­va, pysäyt­tä­mätön, sininen, ruskea, vihreä, harmaa, paina­va, kostea, loputon meri. Luola on minun, minun, minun, eikä se ole jaetta­va. Luola on kehoni, ja kehoni tihkuu nestei­tä, merive­si syö sitä hitaas­ti suudel­len, suola nuolee jalko­ja, hitaas­ti odottaen, ja valun siihen kiinni, kunnes minus­ta tulee meri, hitaas­ti, kivi syöpyy ja antau­tuu merel­le. Meren pinta on peili, joka ei pysäh­dy, joka katsoo aina takai­sin, vesipi­sa­rat nouse­vat ylös sen pinnalta.

Kuten tänään, palaan joka kerta kuvaa­maan rannal­le. Tuntuu etten ikinä saa kallios­ta, siitä avautu­vas­ta näkymäs­tä, kivipin­nois­ta, meres­tä, sellais­ta kuvaa, tai kuvia, mitä haluai­sin. Koskaan ei ole oikea valo, koskaan ei ole oikea lasku­ve­si. Mutta olen vasta alussa.

~ 

Kirjoi­tan päiväkirjaani:

etsin sisäis­tä feminii­ni­syyt­tä­ni, joka on kiinnit­ty­nyt osaksi kuvas­toa, johon palaan uudel­leen ja yhä uudelleen

sillä ei ole sukupuol­ta, se on kaiken sisäl­lä, kaiken keskiössä, se on jotain sulavaa, palavaa, liikkees­sä olevaa, koske­ma­ton­ta, loputon­ta, jotain mitä meissä kaikis­sa on, se on osa samaa ainet­ta mistä valta­me­ret ovat synty­neet, pisaroi­ta, vetis­tä ainet­ta, joka kasvat­taa ruusun terälehtiä

etsin myös sisäistä sensu­aa­lis­ta feminii­ni­syy­den vetovoi­maa, jossa feminii­ni­set ja andro­gyy­ni­set piirteet muodos­ta­vat minus­sa halun ja nautin­non tunteita

loputon­ta, ääretöntä kauneut­ta, kasvo­ja (sillä kasvot ovat kaikis­ta kaunein­ta, käsien lisäk­si), peile­jä, jotka katso­vat takai­sin, siirtä­mät­tä katset­ta mihin­kään muuhun

kiveä, joka näyttäy­tyy kovana, mutta joka murenee suolan suudel­les­sa sitä

se on kuin maise­ma, joka muodos­tuu erilai­sis­ta suuris­ta luonnon­nä­ky­mis­tä, tai altta­reis­ta, kuten aavik­ko, erämaa, valta­me­ri, vuoristot

se on saman­ai­kai­ses­ti voima­kas metafo­ra syväs­tä feminii­ni­ses­tä kauneu­des­ta, joka on kiemur­te­le­va, muuttu­va, katoa­va, sekä hyvin kirjai­mel­li­nen näkymä maail­mas­ta, jota yritäm­me halli­ta ja muoka­ta omiin tarpei­siim­me, epäonnistuen.

~

Matkus­tan eroosion myötä muodos­tu­nee­seen luonnol­li­seen tippu­ki­vi­luo­laan. Kävelem­me ryhmän kanssa 683 askel­ta alas kiven sisään. Kierrok­sen vetäjä kertoo luolan tippu­ki­vi­muo­dos­tel­man synty­pro­ses­sis­ta, josta luen myöhem­min lisää luolan netti­si­vuil­ta. Luola on kalkki­ki­veä, joka muodos­tuu kalsium­kar­bo­naa­tin saostues­sa vedes­sä. Luolan tippu­ki­vet ovat muodos­tu­neet kemial­li­sen reaktion myötä, jossa hiili­diok­si­di­kyl­läi­nen vesi, kuten heikos­ti hapan sadeve­si, sekä kalsium­bi­kar­bo­naat­ti ovat liuen­nee­na yhdis­tee­nä sulat­ta­neet kalkki­ki­veä. Kun aineet läpäi­se­vät kiven ja saavut­ta­vat luolan tyhjiön, muodos­tuu aineen kautta pieniä pisaroi­ta. Liuke­ne­mis­pro­ses­si pysäh­tyy, kun osa vedes­tä haihtuu saapues­saan tyhji­öön. Kalsium­bi­kar­bo­naat­ti muuttuu takai­sin kalsium­kar­bo­naa­tik­si, mikä tarkoit­taa, että kemial­li­sen reaktion myötä pisarat kovet­tu­vat, ja niistä muodos­tuu kartion­muo­toi­sia luolan katos­ta roikku­via tippukiviä.

Residens­sis­sä tarkoi­tuk­se­ni oli etsiä paikal­li­sia fossii­le­ja, tutkia niitä, ja pohtia niiden ja valoku­van välis­tä suhdet­ta. Kalkki­ki­vi on kerros­tu­nut kivila­ji – se pitää sisäl­lään erilai­sia sediment­te­jä, ja tietyil­lä alueil­la, kuten meren lähei­syy­des­sä, sen sisäl­tä voi löytyä kotiloi­ta, kasve­ja, ja muita eliöi­tä. Luolan sisäl­lä fossii­lit tuntu­vat kaukai­sil­ta – kiinnos­ta­vam­paa on pohtia vettä, joka on porau­tu­nut läpi kivisei­nien ja sulat­ta­nut massii­vi­sen aukon. Mitä vesi on pyyhki­nyt mukanaan ja vienyt maankuo­ren sisäl­le, ja kuinka kiinnit­ty­nees­sä suhtees­sa vesi ja kivi ovat toisiinsa.

Kierrok­sen alussa luolan katos­ta sataa vettä. On myrskyi­nen päivä ja vesi läpäi­see erilai­sis­ta aukois­ta kiven. Tippu­ki­vi­muo­dos­tel­mat ovat kaunii­ta. Ne muistut­ta­vat minua sulanees­ta ja uudel­leen jääty­nees­tä lumijääs­tä. Kiven sisään muodos­tu­nut luola on kokoluo­kal­taan hengäs­tyt­tä­vä, pohdin miten aukkoa kannat­te­le­vat osat kiveä pitävät luolan paikoil­laan, miksi kivi ei murru luolan suuruu­des­ta. Osa kivimuo­dos­tel­mis­ta näyttäy­tyy koris­teel­li­sil­ta altta­reil­ta, ne ovat kuin kiveen kaiver­ret­tu­ja, runsai­ta relie­fe­jä. Kuinka monta vuotta kivimas­sat ovat painau­tu­neet kiinni toisiin­sa? Miten vesi on kuljet­ta­nut kotilot kiinni massaan, kerros kerrok­sel­ta, tuhan­sien ja tuhan­sien ja tuhan­sien ja tuhan­sien vuosien ajan? Kivien sisään jääneet aineet ja eliöt paina­vat sen pintaan jälkiä, maana­lai­sia histo­rian­kir­joi­tuk­sia. Muistan rannal­la näkemä­ni kivet, joiden pinta on täynnä fossi­loi­tu­nei­ta kotiloi­den kuoria, veden painau­mia ja hiekkaa. Samal­la mietin residens­siä pitävän taitei­li­jan kerto­maa, jonka mukaan residens­sin kylä oli aikoi­naan valta­me­ren alla, minkä vuoksi alueel­ta on löyty­nyt fossii­lei­ta. Löydän yhden fossii­lin residens­sia­sun­non kirja­hyl­lys­tä. Päivit­täis­ten kävelyi­den aikana en löydä yhtään fossii­lia residens­siä ympäröi­vis­tä kylis­tä, sen sijaan poimin ojien reunoil­la kukki­via kasveja.

~

Ruusu­ki­vi, kiviruusu, rosa rocha, Rosaroc­ha, rock rose, roserock

Aurin­gon­kehrääjä

Se on jokin kiven ja ruusun välil­tä, joka kehrää maasta kasvi­vil­laa kehrä­ten hitaas­ti valoa, siipien­sä väliin

Tunnen ruusun painau­tu­van kylkee­ni, sen piikit puris­ta­vat minua hitaasti

Painan huule­ni hitaas­ti terälehdille

Puhun meren voimal­la, joka on täynnä raakaa suolaa, paina­vaa kuin kivi

Lopul­ta se murenee hiekak­si, ohuik­si liuskoik­si, vesiliu­ot­tu­neek­si massaksi

Kaadan kiven päälle merilevämassaa, joka ei koskaan kiinteydy

Lopul­ta vesi nousee ja huuhtoo massan mukanaan takai­sin mereen 

~

Kävelen ruosteen väris­tä, mutais­ta tietä pitkin ylös kohti kallion korkeim­mas­sa kohdas­sa olevaa kiele­ket­tä. Sieltä näkymä on huimaa­va, sillä alas, eteen avautu­va valta­me­ri näyttää pohjat­to­mal­ta, horisont­ti kaareu­tuu loput­to­ma­na, aallot painau­tu­vat voimak­kaas­ti alhaal­la olevaan kallio­sei­nä­mään. Eroosio näkyy erilai­sis­sa seinä­mäs­tä irtau­tu­neis­ta kiviry­kel­mis­sä. Vasem­mal­la olevien merikal­lioi­den päät ovat kuin kovia pistä­viä piikke­jä, ja oikeal­le avautu­vat ovat pehmeäm­piä, tasai­sia kiviä, joiden päältä vesi valuu ja pesee niiden pintaa. Katson kohti rantaa, jossa olen työsken­nel­lyt viimeis­ten kuukausien ajan. Kielek­keen reunat ovat runsas­ta pusik­koa. Poimin yhden ruusun, rosa rochan, ja tutkin sitä katseel­la­ni pitkään. Sen teräleh­det ovat ohuet ja pehmeät. Ruusu tuoksuu hunajai­sel­ta merel­tä. Painan kukan vasten poskea­ni, sen koske­tus muistut­taa silkkiä. Lopul­ta laitan sen varovai­ses­ti repus­sa­ni olevan kirjan väliin, säilön sen kauneu­den, joka kuivues­saan muuttuu toisen­lai­sek­si kauneudeksi.

 ~

Kirjoi­tan aikai­sin aamul­la autossa:

Kaikki on violet­tia ja vihreää —

valta­tei­den asfalt­ti kosteaa

päällä ohut liuska eilises­tä ja huomisesta

puut musti­na pitsiin pukeu­tu­nei­na hahmoina

nurmi­koi­den kimal­taen pimeydessä

musta ja viole­tin­si­ni­nen kohtaa­vat horison­tis­sa piirtäen pehmeitä linjo­ja

Sitten on harmaansinistä

pilvet kosket­ta­vat maata pisaroillaan

~ 

Minun on vaike­aa lopet­taa kuvaa­mis­ta. Kuvaan samoja merikal­lioi­ta uudes­taan. Palaan luolaan. Haluan taltioi­da kaiken. Kuvates­sa yritän olla avoin kaikel­le mitä kuvaan, sillä olen vihdoin­kin täällä, rannal­la, Atlan­tin äärel­lä, ja voin kuvata niin paljon kuin haluan, koko päivän, tulla huomen­na uudes­taan, ja uudes­taan. Merive­si yllät­tää minut ja kastun. Aluksi aallot tuntu­vat pelot­ta­vil­ta, sillä ne vetävät mukaan­sa ja pitävät ottees­saan, kunnes olen osa upotta­vaa, loputon­ta liiket­tä. Mutta kun pysäh­dyn ja kiinni­tän jalka­ni hiekkaan, aallot tuntu­vat sylei­le­vän niitä. Ympäröi­vä hiekka valuu aallon mukana pois ja yhtäk­kiä olen matalam­mal­la, sen jättä­mäs­sä kuopas­sa, samal­la taval­la kuin pienem­mät irtoki­vet rannal­la. Veden liikkues­sa takai­sin meren, se jättää merkil­li­siä, maalauk­sel­li­sia jälkiä kivis­tä hiekkaan. Seuraa­val­la kerral­la kauem­pa­na tyrskyä­vät aallot merel­lä eivät enää pelota minua – odotan niiden saapu­van luokse­ni. Tarkkai­len silmä­kul­mas­ta­ni kuvaa­mi­sen aikana seuraa­vaa aaltoa, ja annan sen vaahdo­ta läpi jalko­je­ni. Vesi lämmit­tää, jalka­poh­jien alla oleva hiekka ei enää tunnu lumelta.

Rannal­la on helpom­pi hengit­tää, kalliot tuntu­vat kotoi­sil­ta, painan huule­ni kiinni kiveen ja simpu­koi­den pintaan, koske­tan kiveä sormen­päil­lä­ni. Saan pieniä nirhau­mia, sillä kivi on kaikkial­ta karua, se pistää minua, mutta haluan olla siinä kiinni, osa sitä. Kivi on kuin ruusu.

Kuvia läpikäy­des­sä mietin, miksi olen taas täällä samal­la rannal­la saman valta­me­ren edessä. 

~

Vesi vaahto­aa, läpäi­see vaattee­ni, kosket­taa minua. Kiedon käteni edessä olevan kiven ympäril­le. Ystävä­ni video­ku­vaa minua, kun liikun veden rytmis­sä, rannal­la valkoi­ses­sa mekos­sa, kivien välis­sä, meres­sä, koske­tan tuulta kädel­lä­ni, joka nostaa vaalean silkki­kan­kaan ilmaan. 

valoku­vas­sa näytän patsaalta

pysäh­ty­neel­tä, vaikka videossa

silloin siellä rannalla 

liikuin pysäh­ty­mät­tä

tuuli 

aallot

ilma

hiekka

kivimas­sat

loput­to­mas­sa pyörtees­sä

pysäh­ty­mättömänä

Videos­sa esiin­tyy hahmo, joka on minä, mutta samal­la ei-minä. Se on hahmo, jolla yritän puhua kaikes­ta siitä mitä tunnen, miltä ruumiis­sa­ni tuntuu olla, kun olen vain sen sisäl­lä, ja en ajatte­le muita. Mutta se on valhe, sillä pakon­omai­ses­ti ajatte­len ja kaipaan jotain. Jotain enemmän, jotain vähem­män, jotain, joka selit­tää kaiken, jotain, joka antaa vastauk­sia, jotain, joka on loputon, jotain, joka on liikkees­sä, jotain, joka on feminii­ni­nen, joka on andro­gyy­ni, joka on fluidi, jotain…. 

Kirjoi­tan lisää ajatuk­sia päivä­kir­jaa­ni käytyä­ni keskus­te­lun ystävä­ni kanssa liittyen feminii­ni­syy­den pelkoon:

milloin ruumii­ni kuuluu minulle?

milloin se jatkuu minun ulkopuolelleni

milloin olen osa maassa virtaa­vaa jokea

joka painaa jäljen hiekkaan

veden ilmakuop­piin

levään

maankuo­reen

painan ruumii­ni hiekkaan, odottaen että se pysäh­tyy siihen, että se painau­tui­si kiinni, valumat­ta kauem­mas, syvem­mäl­le, maankuo­reen, laavak­si, polttaen ensin hiekkaa, heinää, soraa, puroja, kaikkea, mikä tulee sen eteen

milloin ruumii­ni pysäh­tyy minuksi

milloin kaikki muut pysäh­ty­vät sen edessä, lopet­ta­vat sen ajatte­lun, että se kuuluu toisille

muille kuin minulle

milloin ruumii­ni on ainoas­taan minun

ilman kirjoi­tuk­sia sen ominai­suuk­sis­ta, ilman vertai­lua muihin kaartei­siin, piirus­tuk­siin, odotuksiin

milloin hiukse­ni jatka­vat kasva­mis­ta pidem­mik­si, kynte­ni kaartu­vat veitsik­si, joilla raavin maata, odottaen maan vastaavan

milloin ruumii­ni kuuluu minulle

~

Studio­ta­paa­mi­sel­la puhum­me meren jumalat­ta­ris­ta. Katsom­me videol­la olevaa hahmoa ja olen mykis­ty­nyt. Näen sen nyt eri taval­la. Se on jotain muuta – liike on sulavaa ja vaike­aa, se on itsen­sä sisäl­lä olevaa, se ei ole ketään muuta varten. Kasvo­ni näyttä­vät kivel­tä ja hiukse­ni ovat kosteat – kuin merile­vää. Ne liikku­vat tuules­sa. Videon hahmo näyttää siltä, etten enää ajatte­le sitä toista katset­ta. Tajuan, että minäkään en ole ajatel­lut sitä enää hetkeen, sillä se ei anna minul­le mitään, se ei ole minua varten.

Luen lisää meriju­ma­lat­ta­res­ta ja siitä kerto­vas­ta kirjas­ta. Ajatus jumalat­ta­res­ta tuntuu kiehto­val­ta, mysti­sel­tä, ja osuval­ta omaa kokemus­ta ajatel­len. Oma määri­tel­mä jumalat­ta­rel­le on voima­kas feminii­ni­nen merie­läin, joka ei ole lamaan­tu­nut vaan latau­tu­nut kauneu­den, limai­suu­den, vetisyy­den, kauhun ja rakkau­den välimuo­to. Samal­la ajatus jumalat­ta­ren sukupuo­lit­tu­nei­suu­des­ta tuntuu vanhan­ai­kai­sel­ta, varsin­kin, jos se sisäl­tää ajatuk­sen ainoas­taan kahdes­ta sukupuo­les­ta, sillä jumalien sukupuo­li on ambiva­lent­tia ja fluidia – monet jumalat ovat ei-binää­ri­siä ja trans­su­ku­puo­li­sia. Erityi­sen haasta­va ajatus minul­le on, jos jumala­tar, ja siihen sisään­kir­joi­tet­tu feminii­ni­syys, viittaa hedelmällisyyteen.

Seisoes­sa­ni meren edessä ja katsoes­sa­ni loputon­ta pauhua jumala­tar avautuu minul­le. Sen hedel­mäl­li­syys on meren voima, joka muovaa ja tuhoaa, se läpäi­see tiivis­ty­neen kallion, hioo sitä hiekak­si, muuttaa sen toisek­si. Jumala­tar on vapau­tu­nut norma­tii­vi­suu­des­ta, jumala­tar on meri. Jumalat­ta­ren feminii­ni­syy­den voima piilee sen loput­to­muu­des­sa, ääret­tö­myy­des­sä, vapau­des­sa, kauneu­des­sa. Kukaan ei voi omistaa sitä, se on itsenäinen.

~

Herään aamul­la kosteas­sa ja kylmäs­sä huonees­sa. Ruumii­ni on vetinen ja viileä, sitten kuuma, sen läpi matkus­taa jokin virus, en voi tehdä muuta kuin odottaa. Muutun liejuk­si, vedek­si, pisaroik­si. Päivien ajan paina­va aalto liikkuu lävit­se­ni sängys­sä, kunnes lakanat imevät hien, suolan ja viruk­sen. Lähden takai­sin rannalle.

~

Teräleh­det teräleh­det — kiviruusu, rosa rocha

Sun ääni on peili

Sun ääni on peili

Sun ääni on peili

Tuu mua vastaan

Oot ruusun­nup­pu vielä

Entä kun teräleh­det avautuu

Entä kun se herää

Entä kun

~  

Lasku­ve­si on tänään matalim­mil­laan klo 17.23. Aurin­ko on myös matalal­la, se katoaa nopeas­ti meren ja pilvi­peit­teen sisään kauas horisont­tiin. Kävelen korkea­na valli­na seiso­vien kallioi­den alla oleval­la hiekal­la, johon on tippu­nut kiviä. Veden jättä­mään viivaan hiekal­la on huuhtou­tu­nut valkoi­sia ruusu­ja, jotka on jätet­ty lahjak­si merijumalattarelle. 

Mitä on kauneus, jos se ei ole pysäh­ty­mis­tä jonkin edessä, hetkeksi? 

Näkemis­tä ja nähdyk­si tulemista.

~

Essee on kirjoi­tet­tu muistiin­pa­no­jen pohjal­ta taiteel­li­sen proses­sin alusta RAMA-residens­sis­sä, Portu­ga­lis­sa talvel­la 2024. Työsken­te­lys­tä muodos­tu­va kokonai­suus Aurin­gon­keh­rää­jä (Rosa Rocha) tulee esille Valoku­va­gal­le­ria Hippo­ly­te Studioon yksityis­näyt­te­lyn muodos­sa touko­kuus­sa 2024.

Kiitos Taiteen edistä­mis­kes­kuk­sel­le täysi­päi­väi­sen taiteel­li­sen työn mahdollistamisesta.

Emilia Penna­nen on valoku­van, veistok­sen, tekstin ja äänen paris­sa työsken­te­le­vä taitei­li­ja. Valoku­vaa­mi­seen johdat­ta­va paikas­sa vietet­ty läsnä­olo on oleel­li­nen osa hänen taiteel­lis­ta proses­si­aan. Penna­nen on valmis­tu­nut taiteen maiste­rik­si Aalto-yliopis­ton valoku­va­tai­teen maiste­rioh­jel­mas­ta (2022) ja valoku­va­tai­teen kandi­daa­tik­si Maryland Insti­tu­te Colle­ge of Art ‑taidea­ka­te­mias­ta, Ameri­kan Yhdys­val­lois­sa (2014).

www.emiliapennanen.com / insta­gram: @emiliaanniinapennanen/