essee | verso

Idättäminen – teoksen luonnosvaiheesta

Kuvat: Johanna Lonka
28.05.2024

KÄVELY

Pidän myös pyöräi­lys­tä, mutta kävely on minul­le konkreet­ti­sin tapa teoksen ongel­man­rat­kai­suun. Lyhyt­kin välimat­ka työhuo­neel­ta kotiin voi selven­tää ajatuk­sia, silti mielui­ten tavoit­te­len uuvut­ta­via kävely­jä ja päämää­rä­tön­tä kuljes­ke­lua. Herkis­tyn ympäröi­väl­le maail­mal­le kuulles­sa­ni askelei­den äänet erilai­sis­sa maastois­sa; jalki­nei­den ja lahkei­den kahnauk­sen varpui­hin, pudon­nei­den risujen rasah­te­lun, lohka­rei­den kuminan kivikos­sa, kahise­vat lehdet, mudan litsah­te­lun, hiekan rahinan, suotur­peen slurp­sah­te­lun, veden äänet aina lammi­koi­den litinäs­tä kahluu­pu­ron solinaan, hiljai­sen töminän juura­koi­den peittä­mil­lä poluil­la, lumen narinan, jään ritinän, heini­kon tasai­sen suhinan ja jalko­jen edestä lentoon pyräh­te­le­vät hyönteiset.

Liike on loputon­ta varomi­sen, etene­mi­sen, liukas­te­lun ja nopeu­den säätä­mis­tä; ennen pimeän tuloa, ennen etapil­le pääsyä, ennen palaa­mis­ta lähtö­pis­teel­le. Pitkät kävelye­ta­pit metsäs­sä tai tuntu­ris­sa sujuvat ison motivaa­tion ohjaa­mi­na, välil­lä pysäh­del­len senti­men­taa­li­ses­ti ihmet­te­le­mään maail­man kauneut­ta tai laasta­roi­maan varpai­ta, koska se kuuluu asiaan. Kaupun­gis­sa kävely puoles­taan usein lisää lihas­jän­ni­tys­tä ja jalka­ki­pu­ja, joiden helpot­ta­mi­seen ei tunnu löyty­vän täysin toimi­vaa keinoa. Syynä on osaltaan suorit­ta­mi­seen liitty­vä kiire välimat­koil­la kiitäes­sä, mutta myös kova kulkua­lus­ta, stres­si­ta­soa kohot­ta­va melusaas­te ja asuna käytet­ty­jen varus­tei­den ero.

Klassik­ko­teos kaikil­le käveli­jöil­le on luonnol­li­ses­ti Henry David Thoreaun (1817–1862) Kävelys­tä. Uusin kotimai­nen painos on Antti Immosen suomen­ta­ma ja siihen on lisät­ty myös selity­so­sio nykypäi­vän lukijoi­ta ajatel­len.1

Thoreau oli innokas vaelta­ja, opetta­ja ja ympäris­tön­sä tutki­ja. Hänen tunne­tuin teoksen­sa lienee essee­ko­koel­ma Walden: Elämää metsäs­sä, joka innoit­ti paitsi roman­tik­ko­ja, myös lukui­sia uudem­pia kulttuu­ri­su­ku­pol­via palaa­maan takai­sin luontoon. Tosin teoksen omaa roman­tiik­kaa hieman laimen­taa tieto siitä, ettei Thoreaun itse raken­ta­man­sa talo metsäs­sä sijain­nut varsi­nai­ses­ti tiettö­mien taipa­lei­den takana erämaas­sa, vaan kylän laita­mil­la noin 3 kilomet­rin päässä perheen­sä kotoa. Filoso­fi­kir­jai­li­ja päätyi­kin palaa­maan takai­sin kotiin­sa vajaan kahden ja puolen vuoden mökkei­lyn jälkeen.2

Yhtä kaikki, Thoreau tavoit­te­li teksteis­tään päätel­len samoja olemi­sen tarpei­ta, jotka kuvatai­tei­li­ja­na voi hyvin tunnis­taa: aitout­ta, työrau­haa, tutki­mus­koh­tei­ta, omava­rai­suut­ta, estetiik­kaa, monitai­toi­suut­ta ja merkityksellisyyttä.

Thoreaun elämän­ta­pa oli saman­suun­tai­nen kuin useim­mil­la taitei­li­joil­la. Hän toimi kirjal­li­sen työnsä lisäk­si sekatyö­läi­se­na, maanmit­ta­ri­na ja käsis­tään taita­va­na korjaus­töi­den tekijä­nä, keräi­li kasvi­näyt­tei­tä tutki­mus­tar­koi­tuk­siin ja ennen kaikkea, aina kun mahdol­lis­ta, kuljes­ke­li. Luontoen­tusias­ti vilus­tui yhdel­lä retkis­tään ja meneh­tyi valitet­ta­van nuore­na, 44-vuoti­aa­na, tuber­ku­loo­sin kompli­kaa­tioi­hin.3

Ihminen makaa retkeilyalustalla huurteisessa kuusimetsässä.

METSÄ

Hypis­te­len työhuo­neel­la uusim­pia kääpä­va­lok­sia, tuijo­tan ikkuna­lau­dal­le kuivu­nut­ta tiike­ri­sii­li­käs­tä ja hymisen hänen sielul­leen lyhyen rituaa­lin. Näen ranta­ki­vi­kol­le asti hyvin nyt, kun lehtiä ei vielä ole puissa. Olen pääty­nyt itse jälleen takai­sin kaupun­kiin, syistä jotka ovat liian puudut­ta­via tässä laajem­min esitet­tä­vik­si mutta lyhyes­ti: urava­lin­ta­ni vuoksi minul­la on minimaa­li­set mahdol­li­suu­det pysyvään asumuk­seen haaru­koi­mal­la­ni alueel­la ja Thoreaun tavoin en pysty sellais­ta itse nikka­roi­maan. En pyri vastaa­maan itsel­le­ni kysymyk­seen miksi olen, missä olen, ennem­min vertaa­maan asioi­ta, jotka vaikut­ta­vat työsken­te­lyy­ni taitei­li­ja­na eri ympäris­töis­sä; odotel­les­sa­ni paluu­ta takai­sin väljem­pään elintilaan.

Olen mietti­nyt maalai­suut­ta­ni ja kaupun­ki­lai­suut­ta­ni viime vuosi­na, mutta aivan erityi­ses­ti sitä, miten voisin yhdis­tää nämä molem­mat identi­tee­tit taitei­li­ja­na. Kuten useat vuosi­kausia askeet­ti­ses­ti asuneet, olen oppinut tekemään vähän kaikkea. Olen myös oppinut, että tärkein taidois­ta on myöntää, jos ei osaa. Pärjään kuiten­kin halon­hak­kuun ja kanto­ve­den kanssa, osaan kasvat­taa ruokaa, kerätä rohto­ja, sienes­tän, kompos­toin, remon­toin ja raken­te­len, puhdis­tan, korjaan, istutan, ompelen, veistän, piirrän, maalaan, äänitän, kuvaan, editoin. En omista edelleen­kään älypu­he­lin­ta, mutta osaan käyttää sujuvas­ti liutaa kaiken­lai­sia appli­kaa­tioi­ta ja tekni­siä laittei­ta sovel­luk­si­neen. On toki haaste­lias­ta opetel­la käyttä­mään vaikka­pa uutta esitys­tek­niik­kaa, jos sitä ei ole saata­vil­la. Oletus yleen­sä on, että taitei­li­ja voi ostaa tekni­kon työpa­nok­sen mukaan työmaal­leen tai olla itse joka roolis­sa läsnä.

Identi­teet­ti­poh­din­ta­ni johtaa aina nopeas­ti taitei­li­jan työn esittä­mi­sen ja teoksen idättä­mi­sen komplek­si­suu­den tarkas­te­luun. Multi­tas­kauk­ses­ta johtuen taitei­li­ja­na voi myös jäädä välimaas­toon, jopa siinä määrin että tottuu seiso­maan soratien laidal­la, hyppää­mät­tä yhden­kään liiken­ne­vä­li­neen kyytiin.

Talou­del­lis­ten tekijöi­den vaiku­tus­ta ei voi vähek­syä, mutta ennen kaikkea kyse on samais­tu­mi­ses­ta, sekä viime kädes­sä siitä, miten muut määrit­tä­vät työn alueet.

Pidän luonto­ym­pä­ris­tös­sä tapah­tu­vas­ta taltioin­nis­ta. Painet­tu­aan äänitys­nap­pia on pakko pysyä ääneti paikal­laan. Äänitys pakot­taa havain­noi­maan muut lajit ilman määrän­pää­hän siirty­mi­sen kiiret­tä. Nämä vartin mittai­set seisos­ke­lut ja värjöt­te­lyt ovat paras­ta mielen tyhjen­tä­mis­tä jonka tiedän: minun ei tarvit­se mitään muuta kuin keskit­tyä kuule­maan. Tällai­set hetket lisää­vät rakkaut­ta muuta elollis­ta kohtaan. Pujah­dan heidän maail­maan­sa, salakuun­te­len heidän keskus­te­lu­aan ja arkisia toimin­to­jaan, unohdan tuokiok­si ihmisyy­den taakan. Taakka palaa vasta siinä vaihees­sa, kun alan purkaa äänirai­to­ja ja huomaan, etten saanut talteen sitä tai tuota yksityis­koh­taa tai etsin kuumei­ses­ti lajimää­ri­tys­tä. Tällöin kohtaan taas taitei­li­jan, joka ajatte­lee kokemus­ta materi­aa­li­na, esittä­mi­sen välinee­nä, toisin­to­na todel­li­suu­des­ta joka on aina jossa­kin toisaalla.

Merenrantamaisema ilta-auringossa.

SANAT

Vaikka olemme yksityi­syy­den, etäisyy­den ja oman tilan kunnioit­ta­mi­sen huippu­val­tios­sa, en ole löytä­nyt suomen kieles­tä hieno­va­rai­sen ja tutkis­ke­le­van yksino­lon vasti­net­ta, joka kuvai­si taiteel­lis­ta kenttä­työ­tä. Tunne­ta­soa kuvaa osittain englan­nin kielen solitu­de, jota kenties parhai­ten vastai­si ilmai­su valit­tu yksinäi­syys tai sanon­ta olla yksin muttei yksinäi­nen. Sanat, kuten yksino­lo tai itsenäi­syys, kuvas­ta­vat yksinäi­syyt­tä valit­tuun pistee­seen asti, kun taas erilli­syys-sanas­sa on jo negatii­vi­nen kaiku. Yksityi­syys-sana puoles­taan kuvaa enemmän­kin jotakin muiden silmil­tä pois suljet­ta­vaa tai jopa piiloteltavaa.

Portu­ga­lin kieles­tä löyty­vä sauda­de on ilmai­su, johon voin samais­tua lujem­min kuin solitu­de-sanan merki­tyk­seen. Sauda­de tuntui kotoi­sal­ta jo vuosi­kausia sitten, sen jolla­kin reissul­la bonga­tes­sa­ni, enkä ihmet­te­le lainkaan portu­ga­li­lais­ten ja suoma­lais­ten sielu­jen yhtene­väi­syyt­tä, mitä tulee melan­ko­lian muotoihin.

Hakuko­neen algorit­mi ohjaa minut ensim­mäi­se­nä Mediu­min verkko­ko­lum­nis­tin osuvan totea­muk­sen äärel­le, liittyen tunnis­ta­mi­sen tuntee­seen. Vapaas­ti kääntäen: Kun aluksi luin mitä portu­ga­lin kielen ilmai­su ”sauda­de” merkit­see, itkin todel­la, todel­la vuolaas­ti. Tämä tunne oli ollut läsnä läpi koko elämä­ni mutta englan­nin kieles­sä ei koskaan ollut sopivaa sanaa, joka kuvai­si tämän upean ilmai­sun moniu­lot­tei­suut­ta.4

Sauda­dea kuvail­laan ”rakkau­dek­si, joka pysyy”, se on haikeut­ta tai halua jotakin sellais­ta kohtaan, jota ei ehkä ole olemas­sa juuri nyt,5 mutta joka joskus oli tai joka on vielä joskus oleva. Unelmoi­vaa, jouti­las­ta kaipuu­ta kokemuk­sia, paikko­ja tai eletty­jä tuntei­ta kohtaan. Asioi­ta jotka saavat olemaan elossa yhä uudelleen.

Ihminen katselee metsänrinteeltä järvelle ilta-auringossa.

PAKOMATKA ELI MAHDOLLISUUKSISTA JA NOSTALGIASTA

Luonnos­vai­hei­lu sisäl­tää kuukausit­tain pitkiä työpäi­viä hakemus­ten paris­sa. Opette­len tiivis­tä­mään ideoi­ta ja sietä­mään hylkäyk­siä useim­pien hakemuk­sis­ta palates­sa kieltei­sen päätök­sen kera. Mielen­ter­veyt­tään voisi säästää haaru­koi­mal­la hakemuk­sis­ta pois ne, joiden mahdol­li­suu­det tietää jo etukä­teen pienik­si. Toisaal­ta, sinnik­kyys ja aikanaan taide­kou­lu­tuk­ses­sa opetet­tu ”aina kannat­taa hakea” ‑hokema laittaa sielus­sa pehmeäs­ti hyrise­vän ikuisen optimis­tin yrittä­mään, jospa vihdoin tällä kertaa…

Kun asioi lukuis­ten viras­to­jen tai insti­tuu­tioi­den kanssa, hakemuk­set tarkis­taa ja tuomit­see joko koneel­li­nen käsit­te­ly tai elävä henki­lö palkal­li­sel­la työajal­la. Poislu­kien tietys­ti vertai­sar­vioin­te­ja vapaa­eh­toi­si­na tekevät, kuten taitei­li­jat ja tutki­jat. Jatku­va hakemi­nen, vaikut­ta­vat aloituk­set ja sujuva mysti­syys on osa taitei­li­jan työtä. Enene­väs­sä määrin ilmiö valtaa muita­kin aloja. Harvas­sa ovat silti ammatit, joissa joutuu jatku­vas­ti perus­te­le­maan kelpoi­suut­ta ja oikeut­ta työhön­sä. Kenties pahin­ta on, kun jurys­sä istuu henki­löi­tä joiden tiedät nähneen töitä­si muual­la­kin kuin paperil­la, jopa antaneen hyvää palau­tet­ta töistä­si ja vastaus on silti: et kelpaa, et saa tehdä tai esitel­lä työtä­si, tämä mahdol­li­suus ei kuulu sinulle.

Itsekin vuosien saatos­sa valin­ta­ryh­mis­sä istunee­na tiedos­tan, että vertai­sar­vioin­nis­sa päätök­seen vaikut­taa monta tekijää. Paitsi kokonais­ku­va ja hakijoi­den keski­näi­nen kirjo, myös raadin jäsen­ten omat arvot ja taide­kä­si­tyk­set, yleiset trendit, riskin­ot­to­ky­ky, pereh­ty­mi­seen käytet­tä­vä aika, ilmai­su­tai­to ja jopa julki­suut­ta hallin­noi­vat tahot määrit­tä­vät linjauk­sia. Kaikki tämä tieto ei silti poista tuskaa, jonka työn tekemi­sen keskey­tys aiheut­taa; jääkö idea nyt ikuiseen luonnos­vai­hee­seen, koteloon, eikö se ole elinkel­poi­nen yksilö?

Kummal­li­sin­ta on, että taitei­li­ja jatkaa luonnos­ta ilman toimeen­tu­loa, ilman kolle­goi­den hyväk­syn­tää, ilman näytte­ly­ai­kaa tai tilaa­jaa ja silti motivoi­tuu työhön. Oudon kierre kasvaa entises­tään kun saa näytte­ly­ai­ko­ja, mutta ei saa rahoi­tus­ta niiden toteu­tuk­seen ja kun puoles­taan saa rahoi­tus­ta, ei saa enää näyttelyaikoja.

Yön pimei­nä tuntei­na kehitän mieles­sä­ni hyvin perus­tel­lun päätel­män siitä, että jokin ennal­ta päätet­ty sykli tai kuvatai­tei­li­joi­den ilkiku­ri­nen kotitont­tu määrit­te­lee sopivan vasta­ran­gais­tuk­sen jokai­ses­ta onnistumisesta.

Uskal­lan väittää, että päätök­sen­teos­sa kyse on myös niin sanotus­ta cooliusas­pek­tis­ta, asiois­ta joita ei sanota ääneen. Esimer­kik­si vauras­tu­mi­sen ihantees­ta ja yhtei­sös­tä vetäy­ty­vää tekijää ei välttä­mät­tä nähdä viileä­nä, koska hänel­tä puuttu­vat vertais­tu­ki­ver­kos­tot, röyhkeys ja lopul­ta ehkä jo yleisökin.

Vaikka jo vuosi­sa­to­jen ajan maaseu­dul­le tai kaupun­kien alakult­tuu­rei­hin on kehit­ty­nyt relevant­te­ja ja radikaa­le­ja nykytai­deyh­tei­sö­jä, syrjä­seu­dul­la työsken­te­ly on edelleen riski toimeen­tu­lol­le. Ilmiöl­lä ei ole mitään tekemis­tä sen kanssa, että taide olisi alueit­tain joten­kin huonom­paa. Esityk­set vain eivät sijait­se oikeak­si määri­te­tys­sä lokaa­tios­sa tai saata­vil­la ei ole kolle­gi­aa­lis­ta menes­ty­jien ryhmää: toisin sanoen, teos tai tekijä ei kuulu ennal­ta määrät­ty­jen menes­tys­te­ki­jöi­den piiriin. Kun luen uutisia koulu­kiusaa­mi­ses­ta, huomaan ajatte­le­va­ni taidemaailmaa.

Väsynee­nä voi kysee­na­lais­taa koko taiteen­te­ke­mi­sen arvon ja verra­ta epäon­nis­tu­mi­si­aan muiden onnis­tu­mi­siin. Usein kyse on silti vain siitä, millä asenteel­la työn esittää; millai­set tarinat ja verkos­tot on saanut tuekseen. Nekin, joilla menee juuri nyt hulppeas­ti, voivat olla samojen epävar­muus­te­ki­jöi­den limbos­sa taas jo muuta­man vuoden sisäl­lä. Yleisö seuraa mieluum­min näyttö­jä kuin hidas­ta pereh­ty­mis­tä työhön.

On varmas­ti mahdol­lis­ta raken­taa menes­tyk­se­käs imago, mikäli on taito luoda suhtei­ta ja mielen­kiin­toa ylipään­sä koko ilmiö­tä kohtaan. Lukuis­ten tutki­mus­ten valos­sa tiedäm­me jo liian­kin hyvin sosiaa­li­sen median luomis­ta paineis­ta kaike­ni­käi­sil­le ihmisil­le (ja mitä ilmei­sim­min myös muunla­ji­sil­le eläimil­le, jotka sattu­vat asumaan ihmis­ten lähipiirissä).

Päädyn kirjaa­maan muistiin­pa­non: ”kolle­goi­den kanssa voisi jakaa vertais­tuen omaises­ti tilas­toa hakemus­ten läpime­nos­ta. Ennen kaikkea voi jakaa laskel­mia siitä, millais­ta työmää­rää ja menetet­tyä taiteel­li­sen työn aikaa nämä proses­sit vievät. Käytän­kö tähän­kin liikaa aikaa?”

Tässä kohtaa huomaan, että pian aurin­ko laskee, olen upeas­sa ympäris­tös­sä Ahvenan­maal­la ja tukka­kos­ke­lot odotta­vat minua ulkona. Muistan yhtäk­kiä pöllön­pönt­tö­jä suon laidal­la, talven yli levän­nei­den karpa­loi­den makua lumen sulami­sen jälkeen ja alan pohtia, millais­ta on sisäi­sen maise­man solastalgia?

Ihminen katsoo tunturimaisemaa.

Kun luin Kyllik­ki Villan (1923–2010) Pakomat­kal­la: toinen lokikir­ja noin viisi­tois­ta vuotta sitten, minut valta­si välitön huojen­nus ja ehkä jokin sauda­den kaltai­nen tunne. Villa matkus­taa hitaas­ti maail­man meril­lä, pieni tytär matka­kump­pa­ni­naan (kysees­sä oli ekono­mi­nen matkus­tus­va­lin­ta) ja proses­soi päivä­kir­jois­sa epäkon­ven­tio­naa­li­sia valin­to­jaan. Kaikel­la on kuiten­kin ymmär­ret­tä­vä päämää­rä, päästä ainoaan tarpeel­li­seen, pakomat­kal­le. Käännös­työ antaa mahdol­li­suu­den residens­sin­omai­seen asumi­seen ja etätyö­hön.6

Oli helppoa löytää Villan tekstis­tä itsen­sä ja sama jatku­va tarve olla poissa; havain­noi­mas­sa tai liikkeel­lä ollak­seen todel­la kotona. Oma työhuo­ne on aina liian ahdas, kaoot­ti­nen ja rajoit­ta­va, arki suhteel­li­sen turhaut­ta­va. Olen huoman­nut että parhaim­mat ideat synty­vät kävel­les­sä, teltas­sa, laivas­sa tai junas­sa. Kauko­kai­puu ei ole aina kaipuu­ta eksoot­ti­siin kohtei­siin palmu­jen alle, se voi kohdis­tua kaipuu­na rauhal­li­seen työti­laan tai viiden­kym­me­nen kilomet­rin päähän suon laidal­le, nuuhki­maan suopur­sun tuoksua ja hipai­se­maan tuules­sa huoju­van tupas­vil­lan töyhtöä. Kaipuu voi olla rihmas­tol­lis­ta tunnet­ta, tarvet­ta omien esivan­hem­pien käyttä­mil­le poluil­le toisel­le puolen maata tai jopa ”geneet­tis­tä kaipuu­ta”, jonki­nas­tei­se­na välttä­mät­tö­mä­nä elämää ylläpi­tä­vä­nä toimin­ta­na, jonka syistä emme tiedos­ta mitään.

Silloin kun käy hyvin ja hakemus hyväk­sy­tään, residens­sit tarjoa­vat sopivia pakomat­ko­ja. Ne ovat luovia, työntäy­tei­siä sessioi­ta, irrot­tau­tu­mis­ta omasta arjes­ta ja pääsyä lähem­mäs omaa ajatte­lua. Kun on herkkä ympäris­töl­leen, parhaim­mil­laan uusi hiljai­suus, lajiha­vain­not ja puhtaan pöydän tila vahvis­taa taitei­li­jai­den­ti­teet­tiä ja lisää onnel­li­suu­den tunnet­ta työsken­nel­les­sä. Pidän työsken­te­lys­tä rauhal­li­sis­sa erakko­re­si­dens­seis­sä, mutta myös sosiaa­li­set residens­sit antavat mahdol­li­suuk­sia proses­sin peilaa­mi­seen. Residens­sin tulok­se­na on parhaim­mil­laan sekä liuta uusia teoksia että ystäviä.

Villan matka­päi­vä­kir­jois­ta julkais­tiin kolme teosta, joista ensim­mäi­nen vuonna 2004 oli aikamoi­nen menes­tys reppu­reis­saa­jien keskuu­des­sa, aikana jolloin etuoi­keu­te­tun väestön­osan massa­mat­kus­ta­mi­seen liitty­vät globaa­lit ongel­mat eivät vielä olleet tavan­omai­nen puhee­nai­he. Toista lokikir­jaa lukies­sa minut valta­si jo tuolloin nostal­gi­nen kaiho siitä, ettei rahti­lai­vo­jen kyydis­sä enää saanut matkus­taa. Jatkan hetkek­si nostal­gi­soin­tia siihen, miten aikana ennen inter­ne­tiä matko­ja suunni­tel­tiin rustaa­mal­la asemien nimiä tyhjiin valuu­tan­vaih­to­kuo­riin ja hypis­tel­tiin taskus­sa rypis­ty­nei­tä kartto­ja (huomioi­ta­koon että maastos­sa paperi­kart­ta on edelleen hyvä henki­va­kuu­tus ja se asetel­laan siistis­ti kartta­tas­kuun), jänni­tet­tiin ulkomai­siin toimis­toi­hin soitta­mis­ta ja keksit­tiin mitä luovem­pia tapoja hankkia matka­lip­pu­ja elekie­lel­lä, takana jonot­ta­van kiukus­tu­neen lokaa­lin tönies­sä selkään kyynärpäillään.

PROSESSIN SOLASTALGIA

Paikka­kai­puu, oman elinym­pä­ris­tön tuhou­tu­mi­nen ja muuntu­mi­nen on hivut­tau­tu­nut lähem­mäk­si arkeam­me. Glenn Albrecht kehit­ti englan­nin­kie­li­sen solas­tal­gia-termin, yhdis­tel­män surua ja nostal­gi­aa, jo lähes kaksi­kym­men­tä vuotta sitten. Solas­tal­gial­la viitat­tiin ympäris­tö­muu­tos­ten aiheut­ta­maan stres­si­ti­laan ja sittem­min sana on muovau­tu­nut osaksi ympäris­tö­su­run termis­töä. Solas­tal­gi­aa voi kokea sekä siirty­mä­vai­heen aikana että akuut­ti­ti­lan­teis­sa. Suoma­lai­sit­tain varsin tuttu akuut­ti­ti­lan­ne on esimer­kik­si lähimet­sän avohak­kuu tai kaivok­sen pilaa­man vesis­tön äärel­lä eläminen.

Panu Pihka­la kuvaa ympäris­tö­asioi­hin liitty­vää hämmen­nys­tä, mieli­puo­li­suu­den tunnet­ta tai tilaa termil­lä ympäris­tö­mie­li­puo­li­suus. Samaan aikaan vähen­ne­tään ja kasva­te­taan ilmas­to­pääs­tö­jä. Rahas­to, jonka varat tulevat öljyteol­li­suu­des­ta, päättää, ettei itse enää sijoi­ta öljyteol­li­suu­teen. Ympäris­tö­mie­li­puo­li­suu­teen liittyy epäilyk­siä siitä olenko itse hullu vai onko muu yhteis­kun­ta hullu.7

Mietin jälleen rituaa­li­tut­ki­mus­ta ja keino­ja ympäris­tö­ah­dis­tuk­sen lievi­tyk­seen; miksei minua lohdu­ta lukui­sat hömötiai­sen, siilin, päästäi­sen tai metsä­sit­tiäi­sen hauta­jai­set, miele­no­soi­tuk­siin osallis­tu­mi­nen ja veisuu­ni tapetul­le majaval­le? Täytet­ty helmi­pöl­lö, joka meneh­tyi liiken­tees­sä jossain kohtaa 80-lukua, tuijot­taa minua seinäl­tä. Onko taiteel­li­nen proses­si ainut rituaa­li, jolla pääsen edes lähel­le asian käsit­te­le­mis­tä.8

Olen kartoit­ta­nut henki­lö­koh­tais­ta solas­tal­gian kokemus­ta paljon lajien katoa­mi­sen kautta. Elinpii­rien voimal­li­nen hävitys saa aikaan radikaa­le­ja muutok­sia äänimai­se­mas­sa, kun siellä aiemmin äännel­leet lintu­la­jit tai hyöntei­set hilje­ne­vät. Samoin tietyt värit katoa­vat maise­mas­ta kun maape­rä ei enää tarjoa otollis­ta kasvu­ym­pä­ris­töä kasvus­tol­le, eikä ole lintu­ja levit­tä­mäs­sä niiden sieme­niä. Nisäk­käi­den jälkiä ei enää näy ja kun hirvie­läin­ten polut kasva­vat umpeen, eksyn lähel­lä­kin. Sienet ja marjat eivät palaa vielä vuosi­kym­me­niin. Tosin villi­va­del­ma­vai­heen ehdin ehkä nähdä.

Miele­ni matkus­taa muistoon hirven ominais­tuok­sus­ta taimi­kos­sa ja miten kauniit silmät olikaan sillä kehrää­jäl­lä joka makoi­li hiekka­tiel­lä kesäöi­sin. Jatkan hiihtä­mäl­lä lempi­suol­le, sukset uppoa­vat sulavan kevät­han­gen alle. Kehoni muistaa ikuises­ti hetken, jolloin huoma­sin jyrise­vän muutok­sen uuden tiehank­keen myötä. Karis­tan kipua mieles­tä­ni onnel­li­sel­la muistol­la teeri­par­ves­ta lähipuus­sa ja kiiru­nas­ta istumas­sa rakka­ki­vi­kos­sa. Pohjois­ten lintu­la­jien siirty­mi­ses­tä tehtiin tutki­mus Suomen ympäris­tö­kes­kuk­sen ja Luonnon­tie­teel­li­sen keskus­museon yhteis­työ­nä. 70-luvul­ta 2010-luvul­le mennes­sä kotimaan lintu­la­jit ovat siirty­neet keski­mää­rin 37 kilomet­riä pohjoi­seen ja koilli­seen, kun pohjoi­sim­mat lintu­la­jim­me olivat siirty­neet jo 73 kilomet­riä.9 Tutki­mus perus­tui pitkä­ai­kai­seen linnus­ton­seu­ran­taan samal­la lintu­jen linja­las­ken­ta­me­ne­tel­mäl­lä ja havain­toai­neis­to koostui lähes 94 miljoo­nas­ta havain­nos­ta.10

Kuunte­len tekemä­ni äänityk­sen parin vuoden takaa. Lokaa­tio on Käsivar­res­sa, kesäl­lä, neljäl­tä aamul­la. Muistan miten aurin­gon voima ja tuntu­ri­kur­jen­ka­ner­van väri suoras­taan huuma­si. Yön yli kävelys­tä karhea ääni toteaa raidal­la where will the snowbird go, when there is no snow. Kömpe­lö lyriik­ka­ni naurat­tai­si, ellei vähän itkettäisi.

Kukkia tunturissa.

ESITYKSIÄ PÄÄSTÄISILLE ELI KIIREESTÄ

Joita­kin vuosia sitten tuntu­ri­vael­luk­sel­la törmä­sin näkyyn, joka visuaa­li­suu­des­saan jäi vahvas­ti mielee­ni: lumen päällä, lokakui­sen iltapäi­vän valos­sa lepäsi päästäi­nen, täydel­li­sen ehjänä ja kauniis­ti jääki­tei­den huurrut­ta­ma­na. Näytti siltä, että meneh­ty­mi­nen on käynyt silmän­rä­päyk­ses­sä, jälkien perus­teel­la kesken juoksu­mat­kan varvi­kos­ta toiseen. Päästäi­nen on siinä määrin vikke­lä liikku­ja, ettei elävän yksilön tarkas­te­lu olisi­kaan yhtä yksinkertaista.

Muistin tuolloin että ensim­mäi­nen toisla­ji­nen eläin, jolle järjes­tin hauta­jais­se­re­mo­nian, oli päästäi­nen. Olin arviol­ta 4–5‑vuotias ja jo silloin oli selvää, että myös jokai­sen, niin sanotus­ti villin, eläimen meneh­ty­mi­nen on tragedia.

Päästäi­nen on pelas­tau­tu­mis­kei­non­sa, eli tuhdin tuoksun­sa, vuoksi pääty­nyt myös ihmise­läin­ten keskuu­des­sa haukku­ma­ni­men synonyy­mik­si. Useat päästäi­syk­si­löt kokevat julman kohta­lon syksyi­sil­lä kesämö­keil­lä, vain tultu­aan epähuo­mios­sa sekoi­te­tuk­si jyrsi­jöi­hin. Päästäi­sen aivot ovat valta­vat suhtees­sa sen ruumiin­pai­noon ja joiden­kin päästäis­la­jien aivot kulut­ta­vat arvioi­den mukaan energi­aa samas­sa suhtees­sa kuin ihmisai­vot. Päästäi­sen aineen­vaih­dun­ta on sen verran ripeää, että sen on syötä­vä oman painon­sa verran päivit­täin. Päästäi­se­lä­mä näyttäy­tyy kovin hekti­se­nä.11 12

Olen oudos­sa tilan­tees­sa, asun väliai­kai­ses­ti arvokiin­teis­tös­sä kaupun­gin keskus­tas­sa. Ensim­mäi­sen kerran 16 vuoteen asunnos­sa­ni on suihku ja vesiklo­set­ti. Tuntuu absur­dil­ta huuhtoa vessaa juoma­ve­del­lä. Yhtä absur­dil­ta kuin olisi tehdä näytte­ly päästäisille.

Retkeilijä talvisessa tunturissa.

Työpro­ses­si­ni on hidas ja poukkoi­le­va. Työsken­te­len monivuo­tis­ten projek­tien paris­sa, joissa näytte­lyn syntyä määrit­tä­vät hakemuk­set, palkka­työ­hön menevä aika, kriisei­lyyn menevä aika, innos­tuk­sen myrskyt, velvoit­teet ja loput­to­mat työhuo­neel­la viete­tyt viikon­lo­put. On käsit­tä­mä­tön­tä, että joka kerta ennen avajai­sia, vaikka olisin työstä­nyt teossar­jaa jo vuosia, vietän viimei­set viikot tehden 16–17 tunnin päiviä ja alan muistut­ta­maan zombia. Miksi en pysty ajoit­ta­maan työsken­te­lyä siten, että kaikki olisi valmis­ta jo viikko­ja etukäteen?

On helppo vetää päätel­miä perfek­tio­nis­mis­ta epäon­nis­tu­mi­sen pelkoon, kuiten­kin omalla kohdal­la­ni kyse on ennem­min siitä, että mitä inten­sii­vi­sem­min työsken­te­len, sitä enemmän toteu­tus­kel­poi­sia ideoi­ta pursu­aa sivutuot­tee­na. Ne on tietys­ti myös pakko toteut­taa samal­la vaival­la. Olen myös täsmäl­li­nen suhtees­sa mieli­ku­vii­ni valmiis­ta teokses­ta. Vasta pakates­sa­ni teoksia ripus­tus­ta varten teen viimei­set raakkauk­set ja karsin pois turhat teokset. Aina työ jää silti kesken, aina voisi tehdä paremmin.

Saman­ai­kai­ses­ti kaipaan tilaa jossa hitai­ta, monivuo­ti­sia proses­se­ja tuetaan, jossa taitei­li­jan ei tarvit­si­si tehtail­la näyttö­jä koko ajan, jossa hitaus ei tarkoi­ta sivuun jäämis­tä, vaan oikeam­min siirty­mis­tä tekemi­sen keski­öön. Itse praktiik­ka on paitsi riittä­vä näyttö, myös kohtuul­li­nen loppu­tu­los. Tiedäm­me jo varsin hyvin, että elämäm­me jatku­mi­sen edelly­tyk­se­nä on kulutuk­sen, materian ja liikku­mi­sen vähen­tä­mi­nen, eikä edes taitees­sa tätä ajatus­ta vielä osata kunnol­la tukea.

Hämmäs­tyn havain­nos­ta päivittäin.

Ruskea olioveistos vehreässä metsässä.

TAIMET

Olen kasvat­ta­nut lehti­vi­han­nek­sia jo lapse­na mutta ensim­mäi­nen oma vuokra­pals­ta minul­la oli suurin­piir­tein parikymp­pi­se­nä. Tuolloin palsta­vil­je­ly ei ollut kovin trendi­käs­tä ja sain usein osakse­ni huvit­tu­nut­ta piikit­te­lyä, mullan putoil­les­sa askeleis­sa­ni, matkal­la kaupun­gin kuumim­piin opiske­li­ja­bi­lei­siin. Sittem­min kaupun­ki­vil­je­lys­tä tuli uusiot­ren­di, jota aktivis­ti tai artivis­ti ei jättä­nyt väliin, mikäli fyysi­set rajoit­teet eivät olleet estee­nä. Kotitar­ve­vil­je­ly muistut­taa monil­ta osin taiteel­lis­ta proses­sia, toki sillä erotuk­sel­la että sääti­la määrit­tää työai­ka­tau­lua, ei niinkään työn tekijä tai tilaaja.

Kasva­tus­puu­hat eivät aina ole tuntu­neet mukaval­ta harras­teel­ta pääte­työs­ken­te­lyn oheen, vaan välttä­mät­tö­mäl­tä ravin­to­tais­te­lul­ta liejui­sen ja juuri­ma­to­ja kihise­vän rikka­kas­vi­pan­kin kanssa. Rikka­kas­veis­ta toki löytyy myös arvok­kaam­paa ravin­toa kuin jalos­te­sie­men­ten yksilöt. Villi­ra­vin­non kohtuul­li­nen ja varovai­nen keräi­ly on henki­ses­ti palkit­se­vam­paa sikäli, että varas­te­tut perunat tai koiran­kak­ka salaat­ti­pen­kis­sä aiheut­taa isoa mieli­pa­haa. Erään asuma­ni talon kämppik­si­nä eläneet myyrät puoles­taan söivät syste­maat­ti­ses­ti kaikki taime­tus­yri­tyk­se­ni niin sisäl­lä kuin ulkona. Mikään peitte­ly-yritys ei autta­nut taiste­lus­sa. Silloin kun ryyti­maa oli parem­min saavu­tet­ta­vis­sa kotimat­kal­la ja maalla asues­sa omassa pihas­sa, oli sen tehokas hoito mahdol­lis­ta. Yhdes­tä kahteen hengen vihan­ne­so­ma­va­rai­suut­ta pystyi aidos­ti tuotta­maan. Talven varal­le kuiva­sin ja säilöin mitä ihanim­pia eväitä.

Viime vuosi­na olen havain­nut tehok­kaam­mak­si keinok­si sienes­tyk­sen ja muun keräi­lyn. Pande­mian ensim­mäi­se­nä kevää­nä asuin keskel­lä metsää ja kiersin päivit­täin saloil­la, järvil­lä ja soilla. Valoku­va­sin paitsi omaa työpro­ses­sia, myös metsä­ta­lou­den vaiku­tuk­sia ympäris­tös­sä. En tavan­nut koskaan ihmisiä, mutta useita muiden lajien edusta­jia kyllä­kin. Yksin tuona kevää­nä söin laskel­mie­ni mukaan nelisen­kym­men­tä kiloa horsmaa jota löytyi runsai­ta määriä avohak­kuu­au­koil­ta. Horsma tarjo­si kevät­ra­vin­toa myös nälkäi­sil­le kimalai­sil­le ja hirvie­läi­mil­le, mitään muuta positii­vis­ta tuhotyö­maan näköi­sis­sä hakkuu­au­kois­sa ei luonnol­li­ses­ti ollut. Horsman runsas syönti tuntui vaikut­ta­van myös jonki­nas­tei­sen vitaa­li­suu­den kasvuun. Horsmaa on perin­tei­ses­ti syötet­ty lehmil­le maidon­tuo­tan­toa lisää­mään ja ankaran talven jäljil­tä se on varmas­ti ollut kaivat­tua ravin­toa kenel­le tahan­sa. Kirjaan muistiin: Oleel­lis­ta on syöttää horsmaa lehmil­le metaa­ni­pääs­tö­jen vähen­tä­mi­sen vuoksi, mutta heidän soisi saavan juottaa maiton­sa omille lapsil­leen!13

Kävelyil­lä­ni aloin usein keskus­te­le­maan sisäi­sen rooli­hen­ki­lön kanssa, joka myös muistut­ti tarinan dokumen­ta­ris­tia. Iltapäi­vi­sin pohdin keske­ne­räi­siä projek­te­ja ja raskai­ta etäko­kouk­sia nukku­mal­la päivä­unet samma­leen päällä. Aihio useam­mal­le­kin teoksel­le syntyi, kun tarkkai­lin majava­per­heen vuoden­kier­toa ja kiinnyin syväs­ti pihas­sa päivit­täin vierai­le­vaan käpytik­kayk­si­löön. Edelleen­kään tuo ikävä ei ole helpot­ta­nut. Nykyi­sen työhuo­nee­ni pihas­sa on kaunis kelot­tu­nut puu, jossa asustaa tikka, pelkään päivää jolloin tontti raiva­taan kaupun­gin toimesta.

Tukkakoskelon pää työntyy esiin rantakallion raosta.

POHJAPIIRROS

Tätä kirjoit­taes­sa näytte­lyn ripus­tus ja avajai­set ovat jälleen alkamai­sil­laan. Keittiös­sä­ni aurin­gon­ku­kan­sie­me­net itävät lasipur­nu­kas­sa. Teen näytte­lyi­hin aina uudet teokset ja työkii­re on jälleen kasva­nut ekspo­nen­ti­aa­li­ses­ti määrä­päi­vää kohden mennes­sä. Pyrin ainakin syömään terveel­li­siä eväitä. Etsin, veistän, suunnit­te­len, äänitän, editoin, mittaan, kuorin, lasken, ompelen, maalaan, piirrän, tutkin tausto­ja, kerään ja pesen materi­aa­lia… Ja kysyn itsel­tä­ni miksi haluan tehdä työsuun­ni­tel­mia, joihin tila ei tunnu koskaan riittävän.

Tiedos­tan, ettei yleisö näe aikaa, joka teosten tuotan­to­pro­ses­siin ja erityi­ses­ti sen käsityö­vai­hei­siin kuluu. Tuijo­tan taas ulos ikkunas­ta, kuunte­len käpytik­kaa ja musta­ras­tas­ta, mietin elämän rajal­li­suut­ta. Havah­dun ajatuk­seen siitä, etten tiedä, mistä löytäi­sin sopivan assis­ten­tin, jos minul­la joskus olisi sellai­seen varaa.

Apura­ho­jen vaiku­tus työmo­ti­vaa­tioon on järisyt­tä­vä. Apura­has­ta seuraa niin merkit­tä­vä huuma työnte­koa ja ideoin­tia kohtaan, että kaikki paina­jai­su­net alkavat kohtauk­sel­la paluus­ta normiar­keen. Siis oikeam­min arkeen ilman taitei­li­jan palkkaa. Usein mietin, olisi­ko syytä avata työtun­tien määrää julki­ses­ti, jotta palkat­to­man työn määrä tulisi näkyväk­si. Toisaal­ta juuri puuttu­van toimeen­tu­lon vuoksi ymmär­rän, että taitei­li­jan pitää vähin­tään osata olla puhumat­ta taustoi­tuk­ses­ta. Byrokra­tian näkökul­mas­ta ei ole sallit­tua valmis­tau­tua työnte­koon tai hioa osaamistaan.

Koko proses­sis­sa on lopul­ta kyse samas­ta kuin kävelys­sä; suunnit­te­len reitin, haluan tuntea ympäris­tön omissa käsis­sä ja kehos­sa, tarkas­tel­la loput­to­miin järjet­tö­mil­tä­kin tuntu­via yksityis­koh­tia, nuuhkia ilmaa ja pohtia vaihtoeh­toi­sia polku­ja, vaihtaa äkisti suuntaa, testa­ta varus­teet, pysäh­tyä ihmet­te­le­mään ja ihaile­maan sekä haastaa yhä uudel­leen fyysi­set ja psyyk­ki­set rajani. Haluan miettiä suunnan järke­vyyt­tä ja kalte­vuut­ta, määrit­tää aikaa, ruoka­tau­ko­ja, energian­tar­vet­ta sekä mahdol­li­suut­ta ehtiä määrän­pää­hän ennen pimeän laskeu­tu­mis­ta. Kuuntelen.

Kävel­les­sä tai työhuo­neel­la olen yleen­sä yksin, parhaim­mil­laan kaksin, kunnes taas ripus­tuk­sen valmis­tues­sa, kehon huutaes­sa lepoa ja näytte­lyn alkaes­sa, pääsen hetkek­si toiseen ulottu­vuu­teen, täydel­li­seen tyhjyyteen.

Ennen seuraa­vaa idätystä.

Kollaasipiirros versoista.

Johan­na Lonka yhdis­tää työsken­te­lys­sään veistoa, kuljes­ke­lua, kuvaa ja ääntä. Tilal­li­set teokset muuntu­vat toisi­naan myös esitys­ten muotoon. Longan teoksis­sa monila­jis­ta yhtei­se­lä­mää havain­noi­daan kysymyk­se­nään miten biosent­ri­nen maail­man­ku­va suhteu­tuu antro­po­see­nin aikakauteen.

www.johannalonka.com / insta­gram: @johannalonka