KÄVELY
Pidän myös pyöräilystä, mutta kävely on minulle konkreettisin tapa teoksen ongelmanratkaisuun. Lyhytkin välimatka työhuoneelta kotiin voi selventää ajatuksia, silti mieluiten tavoittelen uuvuttavia kävelyjä ja päämäärätöntä kuljeskelua. Herkistyn ympäröivälle maailmalle kuullessani askeleiden äänet erilaisissa maastoissa: jalkineiden ja lahkeiden kahnauksen varpuihin, pudonneiden risujen rasahtelun, lohkareiden kuminan kivikossa, kahisevat lehdet, mudan litsahtelun, hiekan rahinan, suoturpeen slurpsahtelun, veden äänet aina lammikoiden litinästä kahluupuron solinaan, hiljaisen töminän juurakoiden peittämillä poluilla, lumen narinan, jään ritinän, heinikon tasaisen suhinan ja jalkojen edestä lentoon pyrähtelevät hyönteiset.
Liike on loputonta varomisen, etenemisen, liukastelun ja nopeuden säätämistä: ennen pimeän tuloa, ennen etapille pääsyä, ennen palaamista lähtöpisteelle. Pitkät kävelyetapit metsässä tai tunturissa sujuvat ison motivaation ohjaamina, välillä pysähdellen sentimentaalisesti ihmettelemään maailman kauneutta tai laastaroimaan varpaita, koska se kuuluu asiaan. Kaupungissa kävely puolestaan usein lisää lihasjännitystä ja jalkakipuja, joiden helpottamiseen ei tunnu löytyvän täysin toimivaa keinoa. Syynä on osaltaan suorittamiseen liittyvä kiire välimatkoilla kiitäessä, mutta myös kova kulkualusta, stressitasoa kohottava melusaaste ja asuna käytettyjen varusteiden ero.
Klassikkoteos kaikille kävelijöille on luonnollisesti Henry David Thoreaun (1817–1862) Kävelystä. Uusin kotimainen painos on Antti Immosen suomentama ja siihen on lisätty myös selitysosio nykypäivän lukijoita ajatellen.1
Thoreau oli innokas vaeltaja, opettaja ja ympäristönsä tutkija. Hänen tunnetuin teoksensa lienee esseekokoelma Walden: Elämää metsässä, joka innoitti paitsi romantikkoja, myös lukuisia uudempia kulttuurisukupolvia palaamaan takaisin luontoon. Tosin teoksen omaa romantiikkaa hieman laimentaa tieto siitä, ettei Thoreaun itse rakentamansa talo metsässä sijainnut varsinaisesti tiettömien taipaleiden takana erämaassa, vaan kylän laitamilla noin 3 kilometrin päässä perheensä kotoa. Filosofikirjailija päätyikin palaamaan takaisin kotiinsa vajaan kahden ja puolen vuoden mökkeilyn jälkeen.2
Yhtä kaikki, Thoreau tavoitteli teksteistään päätellen samoja olemisen tarpeita, jotka kuvataiteilijana voi hyvin tunnistaa: aitoutta, työrauhaa, tutkimuskohteita, omavaraisuutta, estetiikkaa, monitaitoisuutta ja merkityksellisyyttä.
Thoreaun elämäntapa oli samansuuntainen kuin useimmilla taiteilijoilla. Hän toimi kirjallisen työnsä lisäksi sekatyöläisena, maanmittarina ja käsistään taitavana korjaustöiden tekijänä, keräili kasvinäytteitä tutkimustarkoituksiin ja ennen kaikkea, aina kun mahdollista, kuljeskeli. Luontoentusiasti vilustui yhdellä retkistään ja menehtyi valitettavan nuorena, 44-vuotiaana, tuberkuloosin komplikaatioihin.3
METSÄ
Hypistelen työhuoneella uusimpia kääpävaloksia, tuijotan ikkunalaudalle kuivunutta tiikerisiilikästä ja hymisen hänen sielulleen lyhyen rituaalin. Näen rantakivikolle asti hyvin nyt, kun lehtiä ei vielä ole puissa. Olen päätynyt itse jälleen takaisin kaupunkiin, syistä jotka ovat liian puuduttavia tässä laajemmin esitettäviksi mutta lyhyesti: uravalintani vuoksi minulla on minimaaliset mahdollisuudet pysyvään asumukseen haarukoimallani alueella ja Thoreaun tavoin en pysty sellaista itse nikkaroimaan. En pyri vastaamaan itselleni kysymykseen miksi olen, missä olen, ennemmin vertaamaan asioita, jotka vaikuttavat työskentelyyni taiteilijana eri ympäristöissä; odotellessani paluuta takaisin väljempään elintilaan.
Olen miettinyt maalaisuuttani ja kaupunkilaisuuttani viime vuosina, mutta aivan erityisesti sitä, miten voisin yhdistää nämä molemmat identiteetit taiteilijana. Kuten useat vuosikausia askeettisesti asuneet, olen oppinut tekemään vähän kaikkea. Olen myös oppinut, että tärkein taidoista on myöntää, jos ei osaa. Pärjään kuitenkin halonhakkuun ja kantoveden kanssa, osaan kasvattaa ruokaa, kerätä rohtoja, sienestän, kompostoin, remontoin ja rakentelen, puhdistan, korjaan, istutan, ompelen, veistän, piirrän, maalaan, äänitän, kuvaan, editoin. En omista edelleenkään älypuhelinta, mutta osaan käyttää sujuvasti liutaa kaikenlaisia applikaatioita ja teknisiä laitteita sovelluksineen. On toki haasteliasta opetella käyttämään vaikkapa uutta esitystekniikkaa, jos sitä ei ole saatavilla. Oletus yleensä on, että taiteilija voi ostaa teknikon työpanoksen mukaan työmaalleen tai olla itse joka roolissa läsnä.
Identiteettipohdintani johtaa aina nopeasti taiteilijan työn esittämisen ja teoksen idättämisen kompleksisuuden tarkasteluun. Multitaskauksesta johtuen taiteilijana voi myös jäädä välimaastoon, jopa siinä määrin että tottuu seisomaan soratien laidalla, hyppäämättä yhdenkään liikennevälineen kyytiin.
Taloudellisten tekijöiden vaikutusta ei voi väheksyä, mutta ennen kaikkea kyse on samaistumisesta, sekä viime kädessä siitä, miten muut määrittävät työn alueet.
Pidän luontoympäristössä tapahtuvasta taltioinnista. Painettuaan äänitysnappia on pakko pysyä ääneti paikallaan. Äänitys pakottaa havainnoimaan muut lajit ilman määränpäähän siirtymisen kiirettä. Nämä vartin mittaiset seisoskelut ja värjöttelyt ovat parasta mielen tyhjentämistä jonka tiedän: minun ei tarvitse mitään muuta kuin keskittyä kuulemaan. Tällaiset hetket lisäävät rakkautta muuta elollista kohtaan. Pujahdan heidän maailmaansa, salakuuntelen heidän keskusteluaan ja arkisia toimintojaan, unohdan tuokioksi ihmisyyden taakan. Taakka palaa vasta siinä vaiheessa, kun alan purkaa ääniraitoja ja huomaan, etten saanut talteen sitä tai tuota yksityiskohtaa tai etsin kuumeisesti lajimääritystä. Tällöin kohtaan taas taiteilijan, joka ajattelee kokemusta materiaalina, esittämisen välineenä, toisintona todellisuudesta joka on aina jossakin toisaalla.
SANAT
Vaikka olemme yksityisyyden, etäisyyden ja oman tilan kunnioittamisen huippuvaltiossa, en ole löytänyt suomen kielestä hienovaraisen ja tutkiskelevan yksinolon vastinetta, joka kuvaisi taiteellista kenttätyötä. Tunnetasoa kuvaa osittain englannin kielen solitude, jota kenties parhaiten vastaisi ilmaisu valittu yksinäisyys tai sanonta olla yksin muttei yksinäinen. Sanat, kuten yksinolo tai itsenäisyys, kuvastavat yksinäisyyttä valittuun pisteeseen asti, kun taas erillisyys-sanassa on jo negatiivinen kaiku. Yksityisyys-sana puolestaan kuvaa enemmänkin jotakin muiden silmiltä pois suljettavaa tai jopa piiloteltavaa.
Portugalin kielestä löytyvä saudade on ilmaisu, johon voin samaistua lujemmin kuin solitude-sanan merkitykseen. Saudade tuntui kotoisalta jo vuosikausia sitten, sen jollakin reissulla bongatessani, enkä ihmettele lainkaan portugalilaisten ja suomalaisten sielujen yhteneväisyyttä, mitä tulee melankolian muotoihin.
Hakukoneen algoritmi ohjaa minut ensimmäisenä Mediumin verkkokolumnistin osuvan toteamuksen äärelle, liittyen tunnistamisen tunteeseen. Vapaasti kääntäen: Kun aluksi luin mitä portugalin kielen ilmaisu ”saudade” merkitsee, itkin todella, todella vuolaasti. Tämä tunne oli ollut läsnä läpi koko elämäni mutta englannin kielessä ei koskaan ollut sopivaa sanaa, joka kuvaisi tämän upean ilmaisun moniulotteisuutta.4
Saudadea kuvaillaan ”rakkaudeksi, joka pysyy”, se on haikeutta tai halua jotakin sellaista kohtaan, jota ei ehkä ole olemassa juuri nyt,5 mutta joka joskus oli tai joka on vielä joskus oleva. Unelmoivaa, joutilasta kaipuuta kokemuksia, paikkoja tai elettyjä tunteita kohtaan. Asioita jotka saavat olemaan elossa yhä uudelleen.
PAKOMATKA ELI MAHDOLLISUUKSISTA JA NOSTALGIASTA
Luonnosvaiheilu sisältää kuukausittain pitkiä työpäiviä hakemusten parissa. Opettelen tiivistämään ideoita ja sietämään hylkäyksiä useimpien hakemuksista palatessa kielteisen päätöksen kera. Mielenterveyttään voisi säästää haarukoimalla hakemuksista pois ne, joiden mahdollisuudet tietää jo etukäteen pieniksi. Toisaalta, sinnikkyys ja aikanaan taidekoulutuksessa opetettu ”aina kannattaa hakea” ‑hokema laittaa sielussa pehmeästi hyrisevän ikuisen optimistin yrittämään, jospa vihdoin tällä kertaa…
Kun asioi lukuisten virastojen tai instituutioiden kanssa, hakemukset tarkistaa ja tuomitsee joko koneellinen käsittely tai elävä henkilö palkallisella työajalla. Poislukien tietysti vertaisarviointeja vapaaehtoisina tekevät, kuten taiteilijat ja tutkijat. Jatkuva hakeminen, vaikuttavat aloitukset ja sujuva mystisyys ovat osa taiteilijan työtä. Enenevässä määrin ilmiö valtaa muitakin aloja. Harvassa ovat silti ammatit, joissa joutuu jatkuvasti perustelemaan kelpoisuutta ja oikeutta työhönsä. Kenties pahinta on, kun juryssä istuu henkilöitä, joiden tiedät nähneen töitäsi muuallakin kuin paperilla, jopa antaneen hyvää palautetta töistäsi ja vastaus on silti: et kelpaa, et saa tehdä tai esitellä työtäsi, tämä mahdollisuus ei kuulu sinulle.
Itsekin vuosien saatossa valintaryhmissä istuneena tiedostan, että vertaisarvioinnissa päätökseen vaikuttaa monta tekijää. Paitsi kokonaiskuva ja hakijoiden keskinäinen kirjo, myös raadin jäsenten omat arvot ja taidekäsitykset, yleiset trendit, riskinottokyky, perehtymiseen käytettävä aika, ilmaisutaito ja jopa julkisuutta hallinnoivat tahot määrittävät linjauksia. Kaikki tämä tieto ei silti poista tuskaa, jonka työn tekemisen keskeytys aiheuttaa; jääkö idea nyt ikuiseen luonnosvaiheeseen, koteloon, eikö se ole elinkelpoinen yksilö?
Kummallisinta on, että taiteilija jatkaa luonnosta ilman toimeentuloa, ilman kollegoiden hyväksyntää, ilman näyttelyaikaa tai tilaajaa ja silti motivoituu työhön. Oudon kierre kasvaa entisestään kun saa näyttelyaikoja, mutta ei saa rahoitusta niiden toteutukseen ja kun puolestaan saa rahoitusta, ei saa enää näyttelyaikoja.
Yön pimeinä tunteina kehitän mielessäni hyvin perustellun päätelmän siitä, että jokin ennalta päätetty sykli tai kuvataiteilijoiden ilkikurinen kotitonttu määrittelee sopivan vastarangaistuksen jokaisesta onnistumisesta.
Uskallan väittää, että päätöksenteossa kyse on myös niin sanotusta cooliusaspektista, asioista joita ei sanota ääneen. Esimerkiksi vaurastumisen ihanteesta ja yhteisöstä vetäytyvää tekijää ei välttämättä nähdä viileänä, koska häneltä puuttuvat vertaistukiverkostot, röyhkeys ja lopulta ehkä jo yleisökin.
Vaikka jo vuosisatojen ajan maaseudulle tai kaupunkien alakulttuureihin on kehittynyt relevantteja ja radikaaleja nykytaideyhteisöjä, syrjäseudulla työskentely on edelleen riski toimeentulolle. Ilmiöllä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että taide olisi alueittain jotenkin huonompaa. Esitykset vain eivät sijaitse oikeaksi määritetyssä lokaatiossa tai saatavilla ei ole kollegiaalista menestyjien ryhmää: toisin sanoen, teos tai tekijä ei kuulu ennalta määrättyjen menestystekijöiden piiriin. Kun luen uutisia koulukiusaamisesta, huomaan ajattelevani taidemaailmaa.
Väsyneenä voi kyseenalaistaa koko taiteentekemisen arvon ja verrata epäonnistumisiaan muiden onnistumisiin. Usein kyse on silti vain siitä, millä asenteella työn esittää; millaiset tarinat ja verkostot on saanut tuekseen. Nekin, joilla menee juuri nyt hulppeasti, voivat olla samojen epävarmuustekijöiden limbossa taas jo muutaman vuoden sisällä. Yleisö seuraa mieluummin näyttöjä kuin hidasta perehtymistä työhön.
On varmasti mahdollista rakentaa menestyksekäs imago, mikäli on taito luoda suhteita ja mielenkiintoa ylipäänsä koko ilmiötä kohtaan. Lukuisten tutkimusten valossa tiedämme jo liiankin hyvin sosiaalisen median luomista paineista kaikenikäisille ihmisille (ja mitä ilmeisimmin myös muunlajisille eläimille, jotka sattuvat asumaan ihmisten lähipiirissä).
Päädyn kirjaamaan muistiinpanon: ”kollegoiden kanssa voisi jakaa vertaistuen omaisesti tilastoa hakemusten läpimenosta. Ennen kaikkea voi jakaa laskelmia siitä, millaista työmäärää ja menetettyä taiteellisen työn aikaa nämä prosessit vievät. Käytänkö tähänkin liikaa aikaa?”
Tässä kohtaa huomaan, että pian aurinko laskee, olen upeassa ympäristössä Ahvenanmaalla ja tukkakoskelot odottavat minua ulkona. Muistan yhtäkkiä pöllönpönttöjä suon laidalla, talven yli levänneiden karpaloiden makua lumen sulamisen jälkeen ja alan pohtia, millaista on sisäisen maiseman solastalgia.
Kun luin Kyllikki Villan (1923–2010) Pakomatkalla: toinen lokikirja noin viisitoista vuotta sitten, minut valtasi välitön huojennus ja ehkä jokin saudaden kaltainen tunne. Villa matkustaa hitaasti maailman merillä, pieni tytär matkakumppaninaan (kyseessä oli ekonominen matkustusvalinta) ja prosessoi päiväkirjoissa epäkonventionaalisia valintojaan. Kaikella on kuitenkin ymmärrettävä päämäärä, päästä ainoaan tarpeelliseen, pakomatkalle. Käännöstyö antaa mahdollisuuden residenssinomaiseen asumiseen ja etätyöhön.6
Oli helppoa löytää Villan tekstistä itsensä ja sama jatkuva tarve olla poissa; havainnoimassa tai liikkeellä ollakseen todella kotona. Oma työhuone on aina liian ahdas, kaoottinen ja rajoittava, arki suhteellisen turhauttava. Olen huomannut, että parhaimmat ideat syntyvät kävellessä, teltassa, laivassa tai junassa. Kaukokaipuu ei ole aina kaipuuta eksoottisiin kohteisiin palmujen alle, se voi kohdistua kaipuuna rauhalliseen työtilaan tai viidenkymmenen kilometrin päähän suon laidalle, nuuhkimaan suopursun tuoksua ja hipaisemaan tuulessa huojuvan tupasvillan töyhtöä. Kaipuu voi olla rihmastollista tunnetta, tarvetta omien esivanhempien käyttämille poluille toiselle puolen maata tai jopa ”geneettistä kaipuuta”, jonkinasteisena välttämättömänä elämää ylläpitävänä toimintana, jonka syistä emme tiedosta mitään.
Silloin kun käy hyvin ja hakemus hyväksytään, residenssit tarjoavat sopivia pakomatkoja. Ne ovat luovia, työntäyteisiä sessioita, irrottautumista omasta arjesta ja pääsyä lähemmäs omaa ajattelua. Kun on herkkä ympäristölleen, parhaimmillaan uusi hiljaisuus, lajihavainnot ja puhtaan pöydän tila vahvistavat taiteilijaidentiteettiä ja lisäävät onnellisuuden tunnetta työskennellessä. Pidän työskentelystä rauhallisissa erakkoresidensseissä, mutta myös sosiaaliset residenssit antavat mahdollisuuksia prosessin peilaamiseen. Residenssin tuloksena on parhaimmillaan sekä liuta uusia teoksia että ystäviä.
Villan matkapäiväkirjoista julkaistiin kolme teosta, joista ensimmäinen vuonna 2004 oli aikamoinen menestys reppureissaajien keskuudessa, aikana jolloin etuoikeutetun väestönosan massamatkustamiseen liittyvät globaalit ongelmat eivät vielä olleet tavanomainen puheenaihe. Toista lokikirjaa lukiessa minut valtasi jo tuolloin nostalginen kaiho siitä, ettei rahtilaivojen kyydissä enää saanut matkustaa. Jatkan hetkeksi nostalgisointia siihen, miten aikana ennen internetiä matkoja suunniteltiin rustaamalla asemien nimiä tyhjiin valuutanvaihtokuoriin ja hypisteltiin taskussa rypistyneitä karttoja (huomioitakoon että maastossa paperikartta on edelleen hyvä henkivakuutus ja se asetellaan siististi karttataskuun), jännitettiin ulkomaisiin toimistoihin soittamista ja keksittiin mitä luovempia tapoja hankkia matkalippuja elekielellä, takana jonottavan kiukustuneen lokaalin töniessä selkään kyynärpäillään.
PROSESSIN SOLASTALGIA
Paikkakaipuu, oman elinympäristön tuhoutuminen ja muuntuminen on hivuttautunut lähemmäksi arkeamme. Glenn Albrecht kehitti englanninkielisen solastalgia-termin, yhdistelmän surua ja nostalgiaa, jo lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Solastalgialla viitattiin ympäristömuutosten aiheuttamaan stressitilaan ja sittemmin sana on muovautunut osaksi ympäristösurun termistöä. Solastalgiaa voi kokea sekä siirtymävaiheen aikana että akuuttitilanteissa. Suomalaisittain varsin tuttu akuuttitilanne on esimerkiksi lähimetsän avohakkuu tai kaivoksen pilaaman vesistön äärellä eläminen.
Panu Pihkala kuvaa ympäristöasioihin liittyvää hämmennystä, mielipuolisuuden tunnetta tai tilaa termillä ympäristömielipuolisuus. Samaan aikaan vähennetään ja kasvatetaan ilmastopäästöjä. Rahasto, jonka varat tulevat öljyteollisuudesta, päättää, ettei itse enää sijoita öljyteollisuuteen. Ympäristömielipuolisuuteen liittyy epäilyksiä siitä, olenko itse hullu vai onko muu yhteiskunta hullu.7
Mietin jälleen rituaalitutkimusta ja keinoja ympäristöahdistuksen lievitykseen: miksei minua lohduta lukuisat hömötiaisen, siilin, päästäisen tai metsäsittiäisen hautajaiset, mielenosoituksiin osallistuminen ja veisuuni tapetulle majavalle? Täytetty helmipöllö, joka menehtyi liikenteessä jossain kohtaa 80-lukua, tuijottaa minua seinältä. Onko taiteellinen prosessi ainut rituaali, jolla pääsen edes lähelle asian käsittelemistä?8
Olen kartoittanut henkilökohtaista solastalgian kokemusta paljon lajien katoamisen kautta. Elinpiirien voimallinen hävitys saa aikaan radikaaleja muutoksia äänimaisemassa, kun siellä aiemmin äännelleet lintulajit tai hyönteiset hiljenevät. Samoin tietyt värit katoavat maisemasta kun maaperä ei enää tarjoa otollista kasvuympäristöä kasvustolle, eikä ole lintuja levittämässä niiden siemeniä. Nisäkkäiden jälkiä ei enää näy ja kun hirvieläinten polut kasvavat umpeen, eksyn lähelläkin. Sienet ja marjat eivät palaa vielä vuosikymmeniin. Tosin villivadelmavaiheen ehdin ehkä nähdä.
Mieleni matkustaa muistoon hirven ominaistuoksusta taimikossa ja siihen, miten kauniit silmät olikaan sillä kehrääjällä, joka makoili hiekkatiellä kesäöisin. Jatkan hiihtämällä lempisuolle, sukset uppoavat sulavan keväthangen alle. Kehoni muistaa ikuisesti hetken, jolloin huomasin jyrisevän muutoksen uuden tiehankkeen myötä. Karistan kipua mielestäni onnellisella muistolla teeriparvesta lähipuussa ja kiirunasta istumassa rakkakivikossa. Pohjoisten lintulajien siirtymisestä tehtiin tutkimus Suomen ympäristökeskuksen ja Luonnontieteellisen keskusmuseon yhteistyönä. 70-luvulta 2010-luvulle mennessä kotimaan lintulajit ovat siirtyneet keskimäärin 37 kilometriä pohjoiseen ja koilliseen, kun pohjoisimmat lintulajimme olivat siirtyneet jo 73 kilometriä.9 Tutkimus perustui pitkäaikaiseen linnustonseurantaan samalla lintujen linjalaskentamenetelmällä ja havaintoaineisto koostui lähes 94 miljoonasta havainnosta.10
Kuuntelen tekemäni äänityksen parin vuoden takaa. Lokaatio on Käsivarressa, kesällä, neljältä aamulla. Muistan miten auringon voima ja tunturikurjenkanervan väri suorastaan huumasi. Yön yli kävelystä karhea ääni toteaa raidalla where will the snowbird go, when there is no snow. Kömpelö lyriikkani naurattaisi, ellei vähän itkettäisi.
ESITYKSIÄ PÄÄSTÄISILLE ELI KIIREESTÄ
Joitakin vuosia sitten tunturivaelluksella törmäsin näkyyn, joka visuaalisuudessaan jäi vahvasti mieleeni: lumen päällä, lokakuisen iltapäivän valossa lepäsi päästäinen, täydellisen ehjänä ja kauniisti jääkiteiden huurruttamana. Näytti siltä, että menehtyminen on käynyt silmänräpäyksessä, jälkien perusteella kesken juoksumatkan varvikosta toiseen. Päästäinen on siinä määrin vikkelä liikkuja, ettei elävän yksilön tarkastelu olisikaan yhtä yksinkertaista.
Muistin tuolloin, että ensimmäinen toislajinen eläin, jolle järjestin hautajaisseremonian, oli päästäinen. Olin arviolta 4–5‑vuotias ja jo silloin oli selvää, että myös jokaisen, niin sanotusti villin, eläimen menehtyminen on tragedia.
Päästäinen on pelastautumiskeinonsa, eli tuhdin tuoksunsa, vuoksi päätynyt myös ihmiseläinten keskuudessa haukkumanimen synonyymiksi. Useat päästäisyksilöt kokevat julman kohtalon syksyisillä kesämökeillä, vain tultuaan epähuomiossa sekoitetuksi jyrsijöihin. Päästäisen aivot ovat valtavat suhteessa sen ruumiinpainoon ja joidenkin päästäislajien aivot kuluttavat arvioiden mukaan energiaa samassa suhteessa kuin ihmisaivot. Päästäisen aineenvaihdunta on sen verran ripeää, että sen on syötävä oman painonsa verran päivittäin. Päästäiselämä näyttäytyy kovin hektisenä.11 12
Olen oudossa tilanteessa, asun väliaikaisesti arvokiinteistössä kaupungin keskustassa. Ensimmäisen kerran 16 vuoteen asunnossani on suihku ja vesiklosetti. Tuntuu absurdilta huuhtoa vessaa juomavedellä. Yhtä absurdilta kuin olisi tehdä näyttely päästäisille.
Työprosessini on hidas ja poukkoileva. Työskentelen monivuotisten projektien parissa, joissa näyttelyn syntyä määrittävät hakemukset, palkkatyöhön menevä aika, kriiseilyyn menevä aika, innostuksen myrskyt, velvoitteet ja loputtomat työhuoneella vietetyt viikonloput. On käsittämätöntä, että joka kerta ennen avajaisia, vaikka olisin työstänyt teossarjaa jo vuosia, vietän viimeiset viikot tehden 16–17 tunnin päiviä ja alan muistuttamaan zombia. Miksi en pysty ajoittamaan työskentelyä siten, että kaikki olisi valmista jo viikkoja etukäteen?
On helppo vetää päätelmiä perfektionismista epäonnistumisen pelkoon, kuitenkin omalla kohdallani kyse on ennemmin siitä, että mitä intensiivisemmin työskentelen, sitä enemmän toteutuskelpoisia ideoita pursuaa sivutuotteena. Ne on tietysti myös pakko toteuttaa samalla vaivalla. Olen myös täsmällinen suhteessa mielikuviini valmiista teoksesta. Vasta pakatessani teoksia ripustusta varten teen viimeiset raakkaukset ja karsin pois turhat teokset. Aina työ jää silti kesken, aina voisi tehdä paremmin.
Samanaikaisesti kaipaan tilaa, jossa hitaita, monivuotisia prosesseja tuetaan, jossa taiteilijan ei tarvitsisi tehtailla näyttöjä koko ajan, jossa hitaus ei tarkoita sivuun jäämistä, vaan oikeammin siirtymistä tekemisen keskiöön. Itse praktiikka on paitsi riittävä näyttö, myös kohtuullinen lopputulos. Tiedämme jo varsin hyvin, että elämämme jatkumisen edellytyksenä on kulutuksen, materian ja liikkumisen vähentäminen, eikä edes taiteessa tätä ajatusta vielä osata kunnolla tukea.
Hämmästyn havainnosta päivittäin.
TAIMET
Olen kasvattanut lehtivihanneksia jo lapsena, mutta ensimmäinen oma vuokrapalsta minulla oli suurinpiirtein parikymppisenä. Tuolloin palstaviljely ei ollut kovin trendikästä ja sain usein osakseni huvittunutta piikittelyä, mullan putoillessa askeleissani, matkalla kaupungin kuumimpiin opiskelijabileisiin. Sittemmin kaupunkiviljelystä tuli uusiotrendi, jota aktivisti tai artivisti ei jättänyt väliin, mikäli fyysiset rajoitteet eivät olleet esteenä. Kotitarveviljely muistuttaa monilta osin taiteellista prosessia, toki sillä erotuksella että säätila määrittää työaikataulua, ei niinkään työn tekijä tai tilaaja.
Kasvatuspuuhat eivät aina ole tuntuneet mukavalta harrasteelta päätetyöskentelyn oheen, vaan välttämättömältä ravintotaistelulta liejuisen ja juurimatoja kihisevän rikkakasvipankin kanssa. Rikkakasveista toki löytyy myös arvokkaampaa ravintoa kuin jalostesiementen yksilöt. Villiravinnon kohtuullinen ja varovainen keräily on henkisesti palkitsevampaa sikäli, että varastetut perunat tai koirankakka salaattipenkissä aiheuttavat isoa mielipahaa. Erään asumani talon kämppiksinä eläneet myyrät puolestaan söivät systemaattisesti kaikki taimetusyritykseni niin sisällä kuin ulkona. Mikään peittely-yritys ei auttanut taistelussa. Silloin kun ryytimaa oli paremmin saavutettavissa kotimatkalla ja maalla asuessa omassa pihassa, oli sen tehokas hoito mahdollista. Yhden-kahden hengen vihannesomavaraisuutta pystyi aidosti tuottamaan. Talven varalle kuivasin ja säilöin mitä ihanimpia eväitä.
Viime vuosina olen havainnut tehokkaammaksi keinoksi sienestyksen ja muun keräilyn. Pandemian ensimmäisenä keväänä asuin keskellä metsää ja kiersin päivittäin saloilla, järvillä ja soilla. Valokuvasin paitsi omaa työprosessia, myös metsätalouden vaikutuksia ympäristössä. En tavannut koskaan ihmisiä, mutta useita muiden lajien edustajia kylläkin. Yksin tuona keväänä söin laskelmieni mukaan nelisenkymmentä kiloa horsmaa, jota löytyi runsaita määriä avohakkuuaukoilta. Horsma tarjosi kevätravintoa myös nälkäisille kimalaisille ja hirvieläimille, mitään muuta positiivista tuhotyömaan näköisissä hakkuuaukoissa ei luonnollisesti ollut. Horsman runsas syönti tuntui vaikuttavan myös jonkinasteisen vitaalisuuden kasvuun. Horsmaa on perinteisesti syötetty lehmille maidontuotantoa lisäämään ja ankaran talven jäljiltä se on varmasti ollut kaivattua ravintoa kenelle tahansa. Kirjaan muistiin: Oleellista on syöttää horsmaa lehmille metaanipäästöjen vähentämisen vuoksi, mutta heidän soisi saavan juottaa maitonsa omille lapsilleen!13
Kävelyilläni aloin usein keskustelemaan sisäisen roolihenkilön kanssa, joka myös muistutti tarinan dokumentaristia. Iltapäivisin pohdin keskeneräisiä projekteja ja raskaita etäkokouksia nukkumalla päiväunet sammaleen päällä. Aihio useammallekin teokselle syntyi, kun tarkkailin majavaperheen vuodenkiertoa ja kiinnyin syvästi pihassa päivittäin vierailevaan käpytikkayksilöön. Edelleenkään tuo ikävä ei ole helpottanut. Nykyisen työhuoneeni pihassa on kaunis kelottunut puu, jossa asustaa tikka, pelkään päivää jolloin tontti raivataan kaupungin toimesta.
POHJAPIIRROS
Tätä kirjoittaessa näyttelyn ripustus ja avajaiset ovat jälleen alkamaisillaan. Keittiössäni auringonkukansiemenet itävät lasipurnukassa. Teen näyttelyihin aina uudet teokset ja työkiire on jälleen kasvanut eksponentiaalisesti määräpäivää kohden mennessä. Pyrin ainakin syömään terveellisiä eväitä. Etsin, veistän, suunnittelen, äänitän, editoin, mittaan, kuorin, lasken, ompelen, maalaan, piirrän, tutkin taustoja, kerään ja pesen materiaalia… Ja kysyn itseltäni miksi haluan tehdä työsuunnitelmia, joihin tila ei tunnu koskaan riittävän.
Tiedostan, ettei yleisö näe aikaa, joka teosten tuotantoprosessiin ja erityisesti sen käsityövaiheisiin kuluu. Tuijotan taas ulos ikkunasta, kuuntelen käpytikkaa ja mustarastasta, mietin elämän rajallisuutta. Havahdun ajatukseen siitä, etten tiedä, mistä löytäisin sopivan assistentin, jos minulla joskus olisi sellaiseen varaa.
Apurahojen vaikutus työmotivaatioon on järisyttävä. Apurahasta seuraa niin merkittävä huuma työntekoa ja ideointia kohtaan, että kaikki painajaisunet alkavat kohtauksella paluusta normiarkeen. Siis oikeammin arkeen ilman taiteilijan palkkaa. Usein mietin, olisiko syytä avata työtuntien määrää julkisesti, jotta palkattoman työn määrä tulisi näkyväksi. Toisaalta juuri puuttuvan toimeentulon vuoksi ymmärrän, että taiteilijan pitää vähintään osata olla puhumatta taustoituksesta. Byrokratian näkökulmasta ei ole sallittua valmistautua työntekoon tai hioa osaamistaan.
Koko prosessissa on lopulta kyse samasta kuin kävelyssä: suunnittelen reitin, haluan tuntea ympäristön omissa käsissä ja kehossa, tarkastella loputtomiin järjettömiltäkin tuntuvia yksityiskohtia, nuuhkia ilmaa ja pohtia vaihtoehtoisia polkuja, vaihtaa äkisti suuntaa, testata varusteet, pysähtyä ihmettelemään ja ihailemaan sekä haastaa yhä uudelleen fyysiset ja psyykkiset rajani. Haluan miettiä suunnan järkevyyttä ja kaltevuutta, määrittää aikaa, ruokataukoja, energiantarvetta sekä mahdollisuutta ehtiä määränpäähän ennen pimeän laskeutumista. Kuuntelen.
Kävellessä tai työhuoneella olen yleensä yksin, parhaimmillaan kaksin, kunnes taas ripustuksen valmistuessa, kehon huutaessa lepoa ja näyttelyn alkaessa, pääsen hetkeksi toiseen ulottuvuuteen, täydelliseen tyhjyyteen.
Ennen seuraavaa idätystä.
Johanna Lonka yhdistää työskentelyssään veistoa, kuljeskelua, kuvaa ja ääntä. Tilalliset teokset muuntuvat toisinaan myös esitysten muotoon. Longan teoksissa monilajista yhteiselämää havainnoidaan kysymyksenään miten biosentrinen maailmankuva suhteutuu antroposeenin aikakauteen.
www.johannalonka.com / instagram: @johannalonka
- 1 Thoreau, Henry David, 2021. Kävelystä. Basam Books. alkup. Walking. The Athlantic Monthly, 1862.
- 2 Thoreau, Henry David, 1854. Walden: elämää metsässä.
- 3 Thoreau, 2021, 6.
- 4 https://medium.com/@studio_saudade/when-i-first-read-what-the-portuguese-expression-saudade-meant-i-cried-really-hard-536a5f2551c6 (viitattu 20.4.2024)
- 5 https://www.oed.com/dictionary/saudade_n (viitattu 20.4.2024)
- 6 Villa, Kyllikki, 2009. Pakomatkalla: toinen lokikirja. Juva: Like Kustannus Oy.
- 7 Pihkala, Panu, 2019, 57, 188, 214, 296. Mieli maassa? Ympäristötunteet. Helsinki.
- 8 https://www.researchgate.net/publication/353577168 (viitattu 6.5.2024)
- 9 Pihlajaniemi, Mari; Eriksson, Heikki; Lehikoinen, Aleksi, 2020, 105. Linnut ja ilmasto. Jyväskylä: Docendo Oy.
- 10 https://www.syke.fi/fi-FI/Tutkimus__kehittaminen/Luonto/Miljoona_lintuhavaintoa_vahvistaa_pohjoi(29057) (viitattu 25.5.2024)
- 11 https://www.mpg.de/11667328/shrews-shrink-in-winter-and-regrow-in-spring (viitattu 28.10.2022)
- 12 https://luontoportti.com/t/3069/paastaiset-soricidae (viitattu 28.10.2022)
- 13 Baert, Nicolas, 2017. Oligomeric ellagitannins of Epilobium angustifolium: quantification and bioactivity assessment. Turun yliopisto. https://www.utu.fi/fi/ajankohtaista/vaitos/rentun-ruusu-rehun-seassa-vahentaa-marehtijoiden-kaasupaastoja-vaitos-msc (viitattu 29.4.2024)