All posts filed under: Essee

Työn tekemisen maaperällä – väsyneen taiteilijan kysymyksiä

Pauliina Heinänen Tunnen suunnatonta väsymystä. Vaikka vaikenisin, en pääse pakoon voimassa olevia rakenteita, jotka vaikeuttavat ammattini toteuttamista. Olen uupunut puhumaan oikein, muotoilemaan lauseeni pitämään yllä illuusiota. Perustelemaan jatkuvasti koko olemassaolollani sitä, miksi saan tehdä tätä työtä ja miksi se on merkityksellistä, miksi tarvitsen palkkaa kuten muutkin. Ja jos olen jo nyt, 29-vuotiaana, väsynyt, mitä se kertoo tästä alasta?

Tapahtumia luonnoskirjassa

Laura Konttinen Toisinaan keskustelen itseni kanssa eräänlaisen salakirjoituksen avulla. Keskustelu on usein turhauttavaa ja poukkoilevaa kuin improvisoitu paritanssi ilman säestystä. Kumpikaan osapuoli ei välttämättä tiedä, mitä toinen oikeastaan tarkoittaa. Tarkentavia kysymyksiä ei voi esittää, sillä keskustelukumppani on jo kaukana menneessä – tai tulevassa.

Ohikatsomisia

Pauliina Heinänen Äiti, sinä et koskaan nähnyt minua sitä kiviseinää vasten. Katselit auringon paahtamia hiuksiani letillä, ja sitä lapsenpyöreää alastonta vartaloa, joka oli merivedestä pehmennyt. Se sointui kauniisti harmaata kiveä vasten. Käskit minut selin kameraa kohti, kokeilin kiven pintaa sormenpäällä, sen pinnassa kasvoi jäkälää. Siitä hetkestä jäi vain se valokuva, minä materiana, osana sitä täyttä ja samalla tyhjää kuvaa, joka koristaa kotialbumiamme. Ei ole mitään sen kuvan ulkopuolella, ei hetkeä, jossa olisit katsonut kohti.

Ruumiinlöytämispäivä

Laura Konttinen Eräänä tasaisen harmaana iltapäivänä päätän lähteä joen rantaan. Olen matkannut eräässä amerikkalaisessa pikkukaupungissa jo useamman viikon ja alkanut kyllästyä sen idyllisiin talorivistöihin ja trimmattuihin, helteen uuvuttamiin nurmikoihin. Kartan mukaan kaupungin halki kulkee North River. Se näyttää mutkittelevan hautausmaan vierestä pahaenteisesti kuin muinainen jättiläiskäärme. Ehkä joki on tuonenvirta, jonka alkulähde sijaitsee syvällä kalmankylmässä pohjolassa, ja jonka hyiseen nieluun joutuvat sielut huuhtoutuvat jäljettömiin armottoman nopeasti.

Palmikko

Pauliina Heinänen Kodissani on iso, valkoiseksi maalattu 50-luvun kaapisto, jossa säilytän suurinta osaa omaisuudestani. Sen keskimmäisellä ylähyllyllä, nitisevän oven takana, on turkoosi, kulmista kulunut säilytyslaatikko. Laatikon uumenissa piileksii pienempi rasia, suorakaiteen muotoinen ja metallista hitsattu. Tuon pienemmän laatikon kiiltävä metalli kätkee sisäänsä hiuspalmikon, joka kuului minulle.