Tunnen suunna­ton­ta väsymys­tä. Vaikka vaike­ni­sin, en pääse pakoon voimas­sa olevia raken­tei­ta, jotka vaikeut­ta­vat ammat­ti­ni toteut­ta­mis­ta. Olen uupunut puhumaan oikein, muotoi­le­maan lausee­ni pitämään yllä illuusio­ta. Perus­te­le­maan jatku­vas­ti koko olemas­sao­lol­la­ni sitä, miksi saan tehdä tätä työtä ja miksi se on merki­tyk­sel­lis­tä, miksi tarvit­sen palkkaa kuten muutkin. Ja jos olen jo nyt, 29-vuoti­aa­na, väsynyt, mitä se kertoo tästä alasta?

Toisi­naan keskus­te­len itseni kanssa erään­lai­sen salakir­joi­tuk­sen avulla. Keskus­te­lu on usein turhaut­ta­vaa ja poukkoi­le­vaa kuin impro­vi­soi­tu paritans­si ilman säestys­tä. Kumpi­kaan osapuo­li ei välttä­mät­tä tiedä, mitä toinen oikeas­taan tarkoit­taa. Tarken­ta­via kysymyk­siä ei voi esittää, sillä keskus­te­lu­kump­pa­ni on jo kauka­na mennees­sä – tai tulevassa.

Äiti, sinä et koskaan nähnyt minua sitä kivisei­nää vasten. Katse­lit aurin­gon paahta­mia hiuksia­ni letil­lä, ja sitä lapsen­pyö­re­ää alaston­ta varta­loa, joka oli merive­des­tä pehmen­nyt. Se sointui kauniis­ti harmaa­ta kiveä vasten. Käskit minut selin kameraa kohti, kokei­lin kiven pintaa sormen­pääl­lä, sen pinnas­sa kasvoi jäkälää. Siitä hetkes­tä jäi vain se valoku­va, minä materia­na, osana sitä täyttä ja samal­la tyhjää kuvaa, joka koris­taa kotial­bu­miam­me. Ei ole mitään sen kuvan ulkopuo­lel­la, ei hetkeä, jossa olisit katso­nut kohti.

Eräänä tasai­sen harmaa­na iltapäi­vä­nä päätän lähteä joen rantaan. Olen matkan­nut erääs­sä amerik­ka­lai­ses­sa pikku­kau­pun­gis­sa jo useam­man viikon ja alkanut kylläs­tyä sen idylli­siin talori­vis­töi­hin ja trimmat­tui­hin, helteen uuvut­ta­miin nurmi­koi­hin. Kartan mukaan kaupun­gin halki kulkee North River. Se näyttää mutkit­te­le­van hautaus­maan vieres­tä pahaen­tei­ses­ti kuin muinai­nen jätti­läis­käär­me. Ehkä joki on tuonen­vir­ta, jonka alkuläh­de sijait­see syväl­lä kalman­kyl­mäs­sä pohjo­las­sa, ja jonka hyiseen nieluun joutu­vat sielut huuhtou­tu­vat jäljet­tö­miin armot­to­man nopeasti.

Kodis­sa­ni on iso, valkoi­sek­si maalat­tu 50-luvun kaapis­to, jossa säily­tän suurin­ta osaa omaisuu­des­ta­ni. Sen keskim­mäi­sel­lä ylähyl­lyl­lä, nitise­vän oven takana, on turkoo­si, kulmis­ta kulunut säily­tys­laa­tik­ko. Laati­kon uumenis­sa piilek­sii pienem­pi rasia, suora­kai­teen muotoi­nen ja metal­lis­ta hitsat­tu. Tuon pienem­män laati­kon kiiltä­vä metal­li kätkee sisään­sä hiuspal­mi­kon, joka kuului minulle.