Kun istun tammi­kuus­sa 2020 Hippo­ly­te Studion penkil­lä katso­mas­sa Timo Breden­ber­gin Liqui­di­ty-video­teos­ta, minut valtaa nostal­gi­nen olo. Teoksen aihemaa­il­ma – talous­jär­jes­tel­mät rahan­pe­sui­neen ja veron­kier­toi­neen – ei niinkään herätä nostal­gi­aa kuin dystoop­pis­ta kauhua. 

Laura kiteyt­tää teosko­ko­nai­suu­ten­sa tiedot­tees­saan: ”Imitoi­den, virra­ten, leikkien, sopeu­tuen, kömpe­lös­ti kompu­roi­den ja muoto­aan muuttaen, elämä järjes­täy­tyy uudel­leen. Ja uudel­leen.” Kuvit­te­len tekstin ja käymäm­me keskus­te­lun pohjal­ta näytte­lys­sä esillä olevan uuden teoksen, mikä tuntuu sopival­ta, sillä se on mediains­tal­laa­tio elämän kuvit­te­lus­ta ja ajasta.

Työsken­te­lin Essi Maaria Orpanan kanssa parisen vuotta samas­sa kella­ris­sa Otanie­mes­sä. Kella­ri oli Aalto-yliopis­ton entinen kemian­la­bo­ra­to­rio, joka jollain vippas­kons­teil­la järjes­tet­tiin muuta­mien vihais­ten taideo­pis­ke­li­joi­den työtilakäyttöön.

Muuta­man viikon taivut­te­lun jälkeen Mari on viimein suostu­nut haasta­tel­ta­vak­se­ni. Tunnen Marin jo yli kymme­nen vuoden takaa taide­kou­lua­joil­ta, jolloin turhau­duim­me yhdes­sä taiteen tekemi­sen kriisei­hin milloin mistä­kin syystä.